sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Aikani ennen myrskyä

Näpsä-Rullava keinahtelee allani pehmeästi. Kuuntelen tuulta, joka on kääntynyt puhaltamaan etelästä. Hetki tuulen kääntyessä on aina tyyni eikä yöksi povattu myrsky vielä näy aalloilla.

Muistelen, kuinka melkein kymmenen vuotta sitten päätin perustaa blogin. Isä oli juuri kuollut ja kaipasin paikkaa johon purkaa ajatuksiani. Isä ei koskaan tunteistaan puhunut, luuli olevansa liian vahva sellaiseen. Hyräili muka huolettomasti, vaikka tuon mutinan alla kiehui. Isä yritti näyttää vain tekaisemansa pinnan, mutta ei ymmärtänyt omaa ohuuttaan.
Me muut kyllä näimme syvemmälle. Näimme rakkauden, jonka rikkinäinen mies tulkitsi vihaksi, surun, joka muuttui tuskaksi ja kaipauksen jostakin paremmasta, jonka vuodet tappoivat epätoivoksi. Lopulta krematorion tulessa paloivat ensin viha ja tuska, sitten vasta isäni. Suru ja kaipaus eivät palaneet, ne siirtyivät seuraaville.

Olen paljon velkaa tuolle tuntemattomalle, joka aikoinaan löysi blogini ja päätti vinkata siitä tuntemalleen kustannustoimittajalle. Hän näki mitättömissä kirjoituksissani jotakin suurempaa, lauseita, jotka kuulemma sopisivat kirjan sivuille.
En vieläkään tiedä kuka tuo tuntematon oli, mutta käymäni puhelinkeskustelun muistan ikuisesti. Se muutti kaiken.

Hetken yritin kirjoittaa muiden töiden ohella, mutta Kotiinpaluun ja Ukkovuorten kuninkaan jälkeen ymmärsin, että kirjoittaminen häiritsee liikaa oikeiden töiden tekoa ja sama toisinpäin. Pomo oli ihmeen ymmärtäväinen. Olin kuulemma jälleen höpissyt jotakin Verisilmästä, eivätkä lupaavasti Cappuccino Beige-väristä innostuneet Octavia-asiakkaat päässeet enää takaisin kaupanteon hurmokseen. Pomo sanoi vain, ettei kauppa ole minun paikkani, palaa hyvä mies Tuulenpesään, niin saamme vihdoinkin kuulla myös emon tarinan.

Numerot eivät valehtele, mutta silti minun on vaikea uskoa kustantajaani. Elätän perheeni kirjoittamisella. Moni kuulemma löysi Ketun vasta sen kolmannessa osassa, mutta vuonna 2017 julkaistusta ensimmäisestä kirjasta on jouduttu ottamaan jälleen uusi painos. En muista kuinka mones on tällä hetkellä menossa, minulle riitti vain tieto, että saisin vihdoinkin ostettua tämän laiturin.
En tiedä miksi aikuisetkin ostavat lapsille kirjoittamaani teosta, tai miksi sen eri osat keikkuvat edelleen kirjaston varatuimpien kärkipaikoilla. Aamulehden toimittaja kyllä mainitsi, että lapset löytävät Ketusta mukavan seikkailun eläinten matkassa, nuoret saavat siitä rohkaisua oman itsensä etsimiseen ja aikuiset näkevät myös rivien välit.

Jussi myy edelleen hyvin. Aloitin sen kirjoittamisen samoihin aikoihin Ketun kanssa, mutta kypsyminen valmiiksi romaaniksi vei lopulta liki kuusi vuotta. Julkaisuvuosi 2021 oli hektisyydessään jotenkin sekava, mutta en koskaan unohda Hotakaisen puhetta palkitsemistilaisuudessani, tai kuinka Rytisalo minua halatessaan kuiskasi itkeneensä sanoilleni.
En yleensä pidä puhelinta mukanani mökillä, varsinkaan sen jälkeen, kun Tervo alkoi tykittää tekstiviesteillä. Tyytyköön vain odottamaan muiden mukana, Tammioven takana valmistuu vasta loppuvuodesta.

Järvenselän yli vastatuuleen puskeva ukkospilvi saavuttaa hiljakseen tyvenen rajan, eikä Näsijärvi hetkeen tiedä mihin suuntaan aaltoilisi. Minä olen kuitenkin vihdoin valon puolella, siellä missä minä määrään tuulen suunnan.

- Hei, herätys. Kysyn vielä uudelleen, koska näytit jotenkin nukahtaneen. Kysyin, että missä näet itsesi viiden vuoden päästä? Sinulla ei ole koulutusta oikein mihinkään. Trukkikortti vuodelta 2005, luovan kirjoittamisen kurssi 2017, sekalaisia keikkoja myyjänä. Ei tuolla vielä kuuhun mennä, noin Kummelia lainatakseni.
- Juu, sori. Nukuin huonosti ja näin outoa unta. Se tuntuu edelleen jatkuvan.
- Aivan. Niinkuin sanoin, tällä hetkellä tilanne on huono. Virontörmänkadulla olisi tuuraajan paikka, kahtena päivänä viikossa. Sinullahan on jo kokemusta rappusiivouksesta, vuodesta 2018 lähtien lyhyitä sijaisuuksia. Tesoma on vähän villimpi paikka, mutta kyllä nistienkin kanssa pärjää. Sinähän olet tuollainen supliikkimies, sellaiset menestyy kyllä aina. Mutta ei nappeja korville työaikana, äläkä pysähdy haaveilemaan, ei se sinua minnekään johdata. Mitäs sanot? Kyllä tämäkin työ aina karenssia parempi vaihtoehto on. Vai onko sinulla jotakin muuta mielessäsi?

Talvikenkäni ovat valuttaneet lattialle mutaisan lammikon, jossa kengännauhat makaavat kuin hukkuneena. Annan niiden olla. Ikkunan alla humisee Hatanpään valtatie, joka peittyy hiljakseen loskaan.

- Ei, ei ole muuta. Otan sen.



perjantai 10. helmikuuta 2017

Kill your darlings

Kill your darlings, neuvoi ilmeisesti Faulkner aikoinaan kirjoittajia. Itse törmäsin ohjenuoraan ensimmäistä kertaa vasta kuluvan viikon maanantaina, kun sain palautetta Ketusta rakkailta Kurulaisilta. Samoihin aikoihin ystäväni sai oman luku-urakkansa päätökseen, joten palautteen määrä tällä viikolla on ollut ilahduttavaa.

Suurin pelkoni palautetta odottaessa ei ollut korjausta tai uudelleenkirjoitusta vaativien sivujen määrä, vaan pikemmin kohdistus. Tiedän nimittäin melko hyvin itsekin kehnojen sivujen sijainnit. Muistan harjoitelleeni alussa, yrittäneeni liikaa keskellä ja kiirehtineeni lopussa. Onneksi seassa on paljon hyvääkin, kohtia joista itsekin pidän suuresti.
Pelkäsin eniten sitä, että itse laadukkaina pitämäni kohdat eivät sitä oikeasti olekaan. Silloin olisin ollut keltaisessa lirissä, enkä ole riittävän taitava tekemään tarvittavia muutoksia. Onneksi näin ei käynyt, ainakaan liian suuressa mittakaavassa.

Kill your darlings, siis. Vinkkihän on hyvä, kun siihen enemmän tutustuin ja huomasinkin langenneeni taas tähänkin kirjoittamisen ansaan, jonka muut tunsivat hyvinkin.
Nuo tapettavat kultaset ovat niitä lauseita, joiden työstämiseen olet käyttänyt kuukausia, repinyt niihin tunnetta sydänverestäsi, lukenut niitä liikuttuneina yhä uudelleen. Muistat useita sivuja ulkoa pelkästään noita rakkaita sanojasi muistelemalla etkä välitä, vaikka muut eivät niitä oikein ymmärtäisikään. Niin hienoja ne joka tapauksessa ovat, niiden täytyy olla, niiden täytyy jäädä.
No eipäs sitten täydykään. Uskalsin avata silmäni kohdille, jotka varmasti olin kirjoittanut silmät suljettuina suuressa tunnekuohussa ja huomasin, että eivät ne todella toimi lukijalle niin kuin minulle. Enkä minä itselleni kirjaa kirjoita.
Aloitin kullanmurujeni likvidoinnin kuitenkin pehmeästi. Kopsasin ne ensin toiseen paikkaan talteen, josta voisin niitä taas halutessani lukea, ja kirjoitin tyhjäksi muuttuneen kohdan uudelleen. Yllätyksekseni kohdasta tulikin huomattavasti parempi, jouheammin juonta kuljettava kokonaisuus. En nyt sentään kaikkea kerralla tuhonnut, ilmiselvät kohdat nyt näin alkuunsa.

Suurin ongelma on alku, joka takeltelee verkkaisuuden ja väkisinkin väännettyjen lauseiden kurimuksessa. Pelkkä muokkaus ei alulle riitä, se vain täytyy kirjoittaa uusiksi. Aloitin urakan eilen ja toistaiseksi luulen tekstin parantuneen.
Palautteissa mainittiin eläinten ja etäisyyksien vääriä mittasuhteita, liian mukahienoja lauseita, jotka eivät aukea. Sanojen tulvaa kohdissa, joissa vähempi olisi riittävästi, loppuratkaisun selvittelyä, tiivistystä, vähemmän selittelyä.
Kehuja taas tuli tarinankerronnasta, ainutlaatuisista eläinhahmoista, huumoristakin, jonka pelkään huvittavan vain itseäni. Mainittiinpa myös tarinan syvyys, joka ilmeisesti hieman yllättikin testilukijoitani.
Itselleni oli alusta asti tärkeää kirjoittaa tarina, jolla olisi jokin syvempikin merkitys. Se, että joku toinen löysi nuo asiat kaikkien sivujen seasta, sai ihokarvani iloiselle kippuralle.

Hyvinhän siinä sitten lopulta kävi. Toiset lukivat tarinani ja olen vielä hengissä. En jäänyt rypemään kritiikkiin, mutta en myöskään ylpeile liiaksi kehuista. Keskityn tärkeimpään, eli kovaan työhön tekstin kimpussa. Harvinaisen kypsää mielestäni, palkitsen itseni limonadilla.
Tuleviin viikkoihin tuskin mahtuu muuta kuin Kettua, mutta entäpä sen jälkeen? Olisiko raakileeni jo kypsynyt niin, että se olisi valmis ammattilaisten käsiin?



perjantai 3. helmikuuta 2017

Luovutuksia

Myönsin vihdoin itselleni, että tammi-helmikuussa kevään perään hinkuminen on hölmöyttä puhtaimmillaan, saatika sitten edellisen kesän kurkkiminen hangen alta. Pakko vain antautua tälle pimeälle aikakaudelle, jota muut kutsuvat talveksi, ja luovuttaa. Kevät tulee kun on tullakseen.

Tekisi mieli luovuttaa myös nämä tehottomat yöjuoksut pikku hiljaa uudelle sukupolvelle. Kuulostaa helpolta, mutta samalla kuitenkin tuntuu, että antaisin periksi paljon suuremmalle asialle kuin vain kaljoittelu, tai no, siideröittely. Antamalla periksi myöntäisin, että ikä voitti ja minä siellä vuosien alla hävisin.
Vuodet pinoutuivat yksi kerrallaan päälleni ja uskottelevat nyt, että pehmeä sänky voittaa kovan teknon. Ne liimaantuvat silmäluomiin jo alkuillasta ja tarrautuvat rähmänä ripsiin. Roikkuvat siinä koppuraisina ja kiskovat silmiä kiinni, huutavat, että sulla on simmussa uni, mene maate ja anna kaupungin välkkyä nuoremmillesi.

Mieli tekisi jälleen syyttää tästäkin talvea. Humalatila nousee kyllä tasaisesti, mutta päässä ei humise halutusti, kun talviunille himoava ruhoni luulee iltapäivää yöksi. Yritän kurkkia olohuoneen ikkunasta takapihan elonmerkkejä, mutta pilkkopimeä piha on liian hiljainen ja synkkä innostaville ajatuksille. Näen lasista vain oman heijastukseni, möhkäleisen miehen, jolla on toisessa kädessä tuoppi ja toisessa tyyny, ja silmissä hehkuu näiden välinen kamppailu.
Silmät lupsuvat, lämmin sohva kuiskuttelee takaisin istumaan, ehkä jo hieman makaavampaan asentoon, tuopissa on puhdasta melatoniinia. Korvat kyllä kuulevat musiikin, mutta ajatus on jo peiton alla, jonne loputkin tylsästä ihmisestä jo haluaisi.
Ei tämä aina ole ollut näin vaikeaa, mutta viime vuosina homma on ajoittain ollut jopa naurettavaa. Yhden illan iloitteluun vaaditaan vähintäänkin väkevän tietäjän loitsupussin sisältö ja sarja raakoja rituaaleja. Kelloon katsotaan useammin kuin drinkkilasin pohjalle ja jokainen selvitty tunti tuntuu saavutukselta, jolla voi kerskua myöhemmin. Ajatus siirtymisestä kaupungin kaduille on liian raskas askel varmaan kuolemaan, pakotettu matka hävittyyn sotaan, enkä usko selviäväni eturintamalla.
Toistaiseksi on onneksi riittänyt tarkka ajoitus kaupunkiin siirtymiseksi, kaksi litraa AB-piimää, levyllinen Rennietä, Buranaa, Paracetamolia, erilaisia luontaistuotteita, reilu yliannostus kofeiinia sekä voimaloitsu velhomaailmasta. Pelkäänpä kuitenkin, että Merlinin metkut alkavat olla vähissä.

Ennen pystyi kevyesti valvomaan koko yön ja ajatus poukkoili kuin sähköiskun saanut kireävieterinen jänis. Riitti kun letti oli hyvin, baarimikko osasi sekoittaa Asterixin ja Scooter pauhasi radiossa.
Annan yöelämälle vielä yhden mahdollisuuden, luotan kesään ja valoon. Jos lopputulos on sama, niin luovutan. Ostan haravan, heitän sen metsään ja menen itse perässä.

Mieli on kovin velhoisa, odottamani kirja Ikimetsien sydänmailla nimittäin tuli. Ja meni. Jotakin tekstistä puuttui, kipinä ja kiehunta, ja keitos oli kovin laiha. Ehkä odotukseni olivat liiankin kovat, ja kirja oli vain erilainen kuin olisin halunnut.
Historialliset faktat, ihmisten tavat ja nimet olivat varmaankin täysin kohdillaan, ja vanhoista asioista ja uskomuksista kerrottiin tarkasti, mutta aivan kuin nämä tietopläjäykset eivät olisi yhdistyneet sujuvaksi tarinaksi muun juonen kanssa. Idea kirjalle on kyllä loistava, mutta kerronta laahasi liian tavallisena kortteissa, kun sen kuuluisi poukkoilla latvustossa ja karata lopulta jonnekin vieläkin korkeammalle.
Kirjan piti olla täynnä loitsuja ja taikuutta. Toki niistäkin kerrottiin, mutta tärkein jäi puuttumaan. Taikuus ei yltänyt sanoihin asti.

Sunnuntaina on perheen poikien päivä, kun likat lähtevät Helsinkiin asti katsomaan hevosten astelua Hartwall Arenalla. Suunnittelemme pojan kanssa virikkeistä ohjelmistoa koko päiväksi ja tästä minäkin uskon selviäväni ilman sen suurempia vippaskonsteja, kun suurin osa aktiviteeteista tapahtuu päiväsaikaan.
Biljardia, kebabia ja pingistä, ei tosin tuossa järjestyksessä. Hieman rallia ja maalitonta Fifaa pleikalla sekä leffaksi Hangover. Voin samalla kertoa pojalle, että joskus isäsikin jaksoi tuolla tavalla möyriä, eikä mikään yö ollut liian pimeä. Aamuun asti isäsi rullasi Levikset jalassa ja naiset mittailivat niin kuumissaan, että pikkareissa kyti hiillos ja kaarituet antoivat periksi pelkästä katseesta.

Eihän se tietenkään usko, mutta en välitä. Heitän sitäkin haravalla.