Maan alta

Minä olen nyt. 

Kumpareen laella, juuri kynnetyn maisemapellon reunamilla. Ihmettelen pilveä, joka vyöryy vastatuuleen kuin muodoton aalto ja uhittelee räntäsateella, jota västäräkitkin väistävät. Kengät tirsuvat mutaan, mietin mitä sen alla, minä niiden päällä. En minä ihmeitä ole saanut aikaan, samaa kuin muut, joista ei paljoa puhuta jälkeenpäin, olen illalla astuttu jälki, joka aamuun mennessä on poissa. Pitäisikö seistä korkeana, jättää niin syvä askel, että muut tietävät minun olleen? 

Puut huojuvat, pilvet antavat periksi ja pian maa on valkoinen. 

Joku toinen oli tässä aikaisemmin. 

Omalla vuorollaan hetken ihmetteli ja touhusi. Käänsi peltoa, taputti hevostaan, pelkäsi räntäsadetta. Perkeleen savikkomaa ja katkotut äkeenpiikit. Pullava nainen tuvan ikkunassa, kipakka, mutta pehmeä parhaista paikoista. 

Ehkä sittenkin nuori mies. 

Heinätöissä, selkä hiessä, katse Alman vihreissä silmissä. Olisikohan maailmassa muutakin kuin kaski ja koukkuaura? Vielä olisi aikaa sen etsimiseen, en yksin lähde, mutta ehkä Almakin. Ei sitä ole luotu tähän saviselle tilkulle, hukkaan menee liian pienessä. Katsooko se, sillä on silmissä niin paljon, minäkin? 

Konekivääripesäkkeessä sotilas. 

Toivoo, että menisi ohi, pelkää menevän läpi. Älä satu kuitenkaan, loppuisi mieluummin niin, etten huomaa. Mitäköhän mietin, jos ehdin? Toivottavasti en ehdi. 

Ajassa en pääse taaksepäin, mutta alaspäin voin kaivautua. Siellä ne ovat, ajan nujertamat esineet. Kaivan esiin sepän takomia nauloja, äkeen rautaisia piikkejä, puukon terän. Poika löytää vanhan pistoolin, jonka piippu on katkennut, lisää nauloja. Puun sisässäkin on jotakin, luoti tai kranaatin sirpale, mutta metsuriksi en rupea. 

Tällä paikalla oli joskus peltoa ja rinteessä tölli. Ohikulkeva papparainen kertoo metsäsaarekkeen sisällissodan aikaisista poteroista ja konekivääripesäkkeistä. Saareketta on tutkittu ennenkin, saaliina taisi tuolloin olla kassillinen kranaattien sirpaleita. 

Löytämäni esineet eivät ole kummoisia, mutta enemmän taitaakin kiehtoa tarina tavaroiden taustalla. Enkä minä tiedä mitä 1800-luvun lopun maanviljelijä ajatteli, vielä vähemmän osaan asettua sotilaan saappaisiin. Sen kuitenkin tiedän, että ei tainnut seppä nauloja takoessaan arvata, kuinka 150 vuotta myöhemmin joku höynä ostaa metallinpaljastimen, kaivaa möhkäleiseksi ruostuneen naulan pellosta ja ilahtuu näkemästään.