perjantai 30. kesäkuuta 2017

Ehkä joskus, kyllä joskus

Nyt uskon jo minäkin. Sukulaisten kehut olen ohittanut kiitollisena nyökytellen, mutta lauseiden ammattilaisten mairittelevat sanat ovat saaneet ohimosuoneni melkoiseen nytkeeseen. Vielä en tiedä miten Ketun lopulta käy, mutta jos aikaisemmin olen etsinyt pieniäkin merkkejä osaamisestani sanojen saralla, niin nyt sellaisen sain. Selvän ja ohittamattoman. 
Tunne uudesta ja minulle niin tuntemattomasta itseluottamuksesta on huima. Aion valjastaa huimuuden hyötykäyttöön ja kirjoittaa paljon ja paremmin. En halua sanoa enää ehkä joskus, vaan kyllä joskus. 

Uuden kotimaisen suosikkikirjailijan etsintä on käynnistynyt. Uutta ykköstä en odota löytäväni, mutta kolmen kärkiporukan katiskaan mahtuu vielä ja nielu on toiveikkaasti auki. Ropistin jo Emmi Itärannan ja Mikko Kamulan takaisin kasvamaan. Selkäevistä puuttuivat vielä ne terävimmät piikit. 
Keulilla kynäilevä Hotakainen tietysti naureskelee huolettomasti kuin Bolt pikajuoksukarnevaaleilla, mutta mies on hymynsä ansainnut.  
Tyrkyllä mestareiden musteklubiin ovat ainakin Antti Tuomainen, Max Seeck, Jarkko Volanen, Taavi Soininvaara, Miki Liukkonen ja Anneli Kanto.

Dekkareista ensimmäisenä ja ainoana tulevat mieleen vain Vares-kirjat, joiden fanikatsomossa ei ole minulle nimettyä paikkaa. Siksi Tuomaisen dekkareiksi tuomitut teokset Synkkä niin kuin sydämeni ja Mies joka kuoli saivat päässäni tylyt ennakkotuomiot hylsyiksi jäävinä tuhnuina. Onneksi olin kerrankin väärässä. 
En tiedä onko Tuomaisen tyyli tullut hänelle luonnostaan vai onko mies vain ollut päättämätön, kun toisaalta selvästi tekisi mieli kirjoittaa runoja, mutta ehkä sittenkin lävistän yhden hahmoista miekalla. 
Minulle ainakin Tuomaisen teksti toimii. Mies joka kuoli ei ole se tavanomainen jännäri, jossa pyssytellään kapakeissa ja kirotaan krapulassa, että no saatana. Myös dekkareissa voi näköjään kirjoittaa sekä kauniisti että tehokkaasti, kukkaseppelekin voi olla tappava.   

Muutama kuukausi taaksepäin minulta kysyttiin miksi en pidä talvesta. Silloinhan on niin tunnelmallista, kun saa pukea villasukat sisälläkin ja katsoa vaikka Tuulen viemää isoisän aaltopahvista kasaamasta laatikkotelevisiosta. Ulkona askeleen alta kuuluu ihanasti narsk, lumisade leijailee halki koko pitkän taivaan, kunnes sydämen muotoinen hiutale laskeutuu nenun päälle että töps. 
Annoin vastaukseni tänään, kertomalla aamupalalla seuraavan kahden viikon suunnitelmistani. Paljaista jaloistani puuttuivat villasukat ja kaikki muukin hankeen suunniteltu, kun läpsyttelin takapihan nurmikolla. Kerroin aikovani kalastaa keskellä yötä ja valvoa pidempään kuin aurinko. Aion kavuta hikisenä uudelle jättiuimapatjalleni ja meloa lailla lihalautturin tyynessä rantavedessä, kastaa välillä leveän naamani veteen ja katsella kuinka ravut rakastelevat.  
Ensi viikolla pinkaisen Espooseen, jossa aion seikkailla sekä selvin päin että tuiskeessa, maalla ja merellä. Enkä tarkoita nyt kiukkukyyryssä lapottuja sähinäkännejä, vaan kesäillan hyväntuulista nautiskelua parhaassa mahdollisessa seurassa, kun korkin alta kuuluu narsk, lautasella pyörii merellinen aamiainen ja levylautasella Pryda. 
M/S Emma on lastattu täyteen kylmiä juotavia ja enemmän mikroshortseja kuin kehtaan laskea. Iloiset ihmiset tanssivat, vaikka eivät osaisikaan, minä myös. 

Olen talvi-ihminen heti, kun saman voi tehdä tammikuussa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti