keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Juhannus

Reitti yöttömään yöhön on rakeinen. Nopeasti noussut talvinen kesämyrsky pakottaa Skodan tien sivuun, kun pelkään jäisten pellettien porautuvan pellin läpi konehuoneeseen. Onneksi myteri jaksaa vain hetken ja jääsirpaleita kuljettava pilvi äksyilee itsensä nopeasti tyhjäksi. 

Ajan mökkitien viimeisen pätkän varovasti. Keskelle tietä villiintyneet horsmat ropisevat pohjalevyssä, tielle kurottava oksa nirskuu ikävästi auton kyljessä.  
Ehkä aivoissa on oma muistilokeronsa äänille, hajuille, hiekkatien rahinalle, rantakaislojen makealle tuoksulle. Käännän auton ja käväisen vuosien takaisessa kuin huomaamatta, kun muisti toimii itsestään. 
Kertoilen lapsille ajasta, kun mäki mökkirantaan kuljettiin vielä jalkaisin. Tavarat keikkuivat kärryissä liian korkeissa pinoissa, ettei vain tarvitsisi tehdä kahta reissua. Sheltit olivat jo rannassa, kirsut keikkuivat vastatuulen monissa tuoksuissa. Isä puski kärryjen kanssa edellä, me muut keräsimme kyydistä heittäytyneet pussukat. Tiesimme jo pahimman kohdan, kivirykelmän, keskellä kapeaa kärrytietä.  
Taitavasti kiviä väistelemällä ajoimme Mazdallakin joskus alas asti. Horsmat ropisivat, oksa nirskui. 

Saaressa virittelen tulet saunalle, vesipadan alle, pirttiin ja äidin remontoituun huoneeseen. Tankkaan puukopat liiterillä, jossa otsaani läpsähtää perhosen kokoinen pikkulintu. Aivan napakymppiin ei tämä tikka osunut, mutta jakauksen sain, ja sätkyn.
Huonoon paikkaan on tuittu heinäpesänsä käärinyt, sillä ilma on kostea ja kylmä ja näyttää siltä, että tämäkin keskikesän juhla lämmitetään puilla. 

Taivas on raskas ja valuu mustien pilvien mukana matalalle. Alimmat nuolevat jo niskan märäksi, valuvat kylminä noroina selkää myöten. Lämmitän saunaa ja itseäni. Katselen kuinka pisarat särkyvät pikkuruisiin ikkunaruutuihin, kuuntelen kuinka kipinät irtoavat puista ja ihmettelen, kuinka pienellä saunalla on niin suuri merkitys. 
Sauna on huone, jonka jokainen nurkka ja kuluma on tuttu, seinän kolhuilla oma tarinansa. Yläkulmassa on avattava ilmaluukku, josta nakkelimme serkkupoikien kanssa käpyjä kylpijöiden niskaan. Uusittu vesipumppu kuulostaa siltä vanhalta, musta kumiletku sätkii pumppauksen tahdissa kuin sammalikkoon nakattu ankerias. Kiirettä ei ole, joten ajatus karkaa jostakin syystä taas entiseen.  

Onneksi en suinkaan ole ainoa, jolle vanhat tarinat maistuvat juuri sopivan makeilta. Suureksi ilokseni saamme kuulla pirtin ja saaren historiaa ajalta, jolloin äiti veljineen olivat nuoria ja saaressa vietettiin aina koko kesä. Tarina yltää hiljakseen aina vain kauemmas ja lopulta yksinäiseen erakkomieheen, joka joskus piti pirttiä kotinaan, tykkäsi mehiläisistä ja lampaista ja kylpi leivinuuninsa päällä. 
Kaiken takana on kuulemma nainen, tällä kertaa se, joka ei koskaan tullut. Kuulen nimittäin ensimmäistä kertaa kertomuksen naisesta, jonka piti saapua erakolle vastakappaleeksi. Tarina ei kerro miksi tämä lopulta jätti tulematta, mutta yksinäiseksi ukko siis jäi ja yksin lopulta pirtistään löydettiin, kun aika oli tullut täyteen.    

Siskoni uhittelu kaupunkiin jäämisestä jäi onneksi etäiseksi jyrinäksi, eikä toteutunut. Perjantai onkin jo hieman lämpimämpi päivä ja saari täyttyy harvinaisista vieraista. Kasaamme pojan kanssa kaikkien aikojen kokon, ilta tyyntyy ja hetki on täydellinen. 
Sisko on vanhasta pirtistä jo vieraantunut ja kaipaisi saunalle kuupan sijaan kunnon suihkua, ulkohuusin tilalle toisenlaista vessaa, pirttiin valokatkaisijaa. Kaikkihan me olemme kaupungistuneet, mutta jotenkin nykymenossa riittää kyllä vauhtia, mutta ei tunnelmaa, eikä nopeudesta tunnu jäävän mitään mieleen. 
Uimapatjan narina paljaalla iholla, riippumatto puiden välissä, kesä, joka vain jatkui. Viisikko-kirjat, Rosvo- ja Poliisi-limpparit, shelttien poskipartojen pehmeys. Kaikki on tallessa yllättävänkin pinnassa, yhden lattialankun narahduksen takana. Pitää vain osata kuunnella ja antaa itsensä pysähtyä. Pienikin hetki riittää, sillä vaikka mökistä voi kyllä vieraantua, sitä ei voi unohtaa. 








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti