Männyt olen nähnyt, maailmalle tekisi mieli. Kovasti on nimittäin tynkä tämä maailmankuvani ja tyngäksi taitaa jäädä, kun mahdollisuuksia matkailuun ei ole.
Puhelin näyttää halutessani usein vieraillut paikat ja kertoo samalla surullisen pikkuruisesta piiristäni, jossa vaihtelee Tampere, Ylöjärvi ja ajoittainen Espoo.
Televisiosta ei ole apua, päinvastoin. Matkailuohjelmat saavat vain haluamaan paikan päälle, kietomaan kädet palmupuun ympärille. Onko se yhtä karhea ja kuiva kuin kuvitelmissani? Näyttääkö auringonlasku todella erilaiselta Oiassa kuin Näsijärvellä? Miltä sademetsä tuntuu iholla, ropiseeko siellä sade kuten kotona kuusten luona?
Googlen karttaohjelmalla pääsee kuulemma kuin paikan päälle. GeoGuessr taas arvuuttelee nähtävyyksillä, jotka olen kokenut vain olohuoneessani istuen.
Harmillista, että kuvan näkeminen ei riitä. Ei Kiinan muuria voi kahlita valokuvaan tai kutistaa pienelle näytölle ja tuntea olleensa paikalla. Samahan se on syömisen kanssa. Nälkä siinä vain tulee vaikka kuvissa makkaroita makuutettaisiin, ei Giuseppen bruschetta minulla maistu, vaikka kuinka vahvoin silmin katsoisin.
Miltä Välimeri tuntuu? Entä Tyynimeri? Kuulenko niiden eron? Tunnenko saman kuin toiset ennen minua, jos kuljetan kättäni Kheopsin pyramidin kyljessä tai askellan hitaasti pitkin Via Appia Anticaa? Ajattelenko lainkaan samalla tavalla kuin muinoin yötaivasta ihmetellyt, Chichén Itzán korkeimmalla kohdalla?
En tietenkään, mutta haluaisin silti olla paikalla siellä missä muut olivat aikanaan ja silittää kiveä, joka aseteltiin paikoilleen yli kaksi vuosituhatta sitten.
Yhä uudelleen palaan Silkkitielle. Joku tuossa ajassa ja paikassa sykähdyttää, tuntuu käsittämättömällä tavalla omalta. Ehkä syynä on lapsuudessani katsottu televisio-ohjelma, en tiedä.
Taklimakanin autiomaa, tarujen taivaalliset ratsut. Kultaisen hiekan hautaamat rauniot ja kaikki ne kukoistavat dynastiat, joiden piti kestää tuhat vuotta. Ikuiset palatsit ja kuolemattomat keisarit, jotka kaikki kuitenkin ajallaan vaipuivat tomuun.
Haluaisin myös näyttää lapsille, että on olemassa muutakin kuin S-Market ja Kaupin tiheä kuusikko, enemmän kuin kehätiet pääkaupunkimme ympärillä. Opettaisin maailman mittasuhteita esittelemällä Juvankadun varrelle ummehtuneen puiston jälkeen Central Parkin.
Kyllä Koljonselkäkin on laaja, mutta on olemassa meriä, joihin valaatkin mahtuvat eikä horisontissa erota kuin kaareutuvan rajan taivaan ja meren kohdatessa.
Tytär sanoi joitakin kuukausia sitten, että haluaisi nähdä kunnon hiekkarannan ja meren, kahlata ja kellua siellä missä papukaijat keikkuvat puissa ja aurinko paistaa suoraan yläpuolelta. Osani on kuitenkin tympeä. Joudun tyrmäämään tytön haaveet nähdä enemmän ja oppia historiaa koskettamalla sitä.
Kehun haavetta kuitenkin hyväksi, mutta valitettavasti en pysty tyttöä sinne viemään, en nyt, enkä välttämättä koskaan. Toivottavasti tytär onnistuu valinnoissaan paremmin kuin minä, hankkii hyvätuloisen ammatin ja kuljettaa myöhemmin isäukkonsa paikkoihin, joissa keisarillinen armeija ratsasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti