lauantai 23. joulukuuta 2017

Sonny, Rico ja minä



Miten yksi lumisade voi nykyään sotkea koko kaupungin, täyttää moottoriteiden rampit rekoilla ja keskustan linja-autoilla, luiruttaa pikkuautot perinteisten ajolinjojen ulkopuolelle? Pelkällä kotimatkalla töistä laskin neljä autoa, jotka lepäsivät kokka kohti kuraojaa yrittäessään olla off road, ja yhden, joka oli luovuttanut kokonaan ja nostanut anturat kohti avaruutta. Suuntavilkku kyllä nilkutti edelleen kohti metsää, joten matka taisi sittenkin olla vielä kesken. 

Tiet ovat peruspyrytyksenkin jäljiltä joko paksua lumipuuroa tai täynnä teräväreunaisia tankkiesteitä, joiden päällä ajaminen paukuttaa nastat renkaista ja takahampaista. Tampereen halu olla eurooppalainen kaupunki katukahviloineen ja suline teineen ei onnistu näillä leveysasteilla. Taivas laskee alleen lunta, vettä, jäätä sekä näiden rähmäisiä yhdistelmiä niin paljon, että hylätyt tiekarhut olisivat edelleen tarpeellisempia kuin promenadiksi kutsutulta kadulta keimailtu Espresso Con Panna.  

Astelen loskalutakosta toiseen. Muutama vuosi taaksepäin Lidlin torstaitarjouspäivänä hankitut talvikengät painavat kuin mastodontin nilkat ja hiostavat ja jäätävät samanaikaisesti, joten varpaat istuvat keulahytissään kuin iglussa lauteilla. Roskalaatikoilla potkin edelliseltä kävijältä pudonneen biopussukan sisällön syrjemmälle, raaputan kannelle kaadetut kaurapuuronjämät sivuun ja huokaisen itseni kauas. Sandaalit painuvat väkisin kuumaan, paksuun hiekkaan ja katse etsii vesirajaa kahlattavaksi. Toinen käteni on kiinni karheassa palmupuussa, toinen drinkkilasissa. Meri tuoksuu lähellä, kesä kulkee pehmeästi iholla, olen siellä missä aurinko. 

Potkimani banaaninkuoret ovat lennähtäneet jäiselle uralle keskelle pihatietä. Olen pelannut riittävästi Mario Kartia tietääkseni miten siinä käy, joten kerään kuoret nöyränä talteen ja jatkan matkaani postilaatikolle. Pienikin kosteus ja pakkanen hyydyttävät postilaatikon lukon, jonka kieli tarraa kiinni yhtä tiukasti kuin Hakkarainen Räsäsen hiuksiin. 
Yritän lämmittää lukkopesää käsilläni ja killitän otsa hiessä suoraan kohti aurinkoa, joka pakottaa minut siirtymään hetkeksi varjoon. Viime kesä ei ruskettanut, vaikka jatkuvasti satoi, joten pohjarusketuksesta ei ole täällä apua. 

Olen vielä mielikuvien ja Googlen kuvahaun varassa, mutta onneksi Ultra Music Festivaleilta on kattava materiaali Youtubessa. Yritän kuvitella oman naamani muiden juhlijoiden joukkoon, omat lättäjalkani Miami Beachin hiekkaan, mutta vaikeata on. Kokemukseni matkailusta on mitätön, Miamista tiedän Sonnyn, Ricon ja vauhkot flamingot

Pitkän laiturin nokassa raukeana seisoskeleva lokki katsoo minua kuin vanhaa tuttua, ehkä sekin lensi tänne kun Riihikari jäätyi. Istahdan sopivan etäisyyden päähän linnusta, lasken jalat rauhalliseen veteen ja annan Key Westin kuumuuden sulattaa roudan ajatuksistani. Nyökkään hyväksyvästi onnellisen näköiselle lokille. Ymmärrän kyllä jos et halua palata. 


















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti