keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Hellästi lujaa

Kolmet sortsit, uimasortsit, sandaalit. Silmälasit, aurinkolasit, välkkylasit. Vaatteita, joissa on lyhyet hihat ja ohuelti kangasta. Erilaisia voiteita ja mikstuuroita ikääntyvän kehoni lubrikoimiseksi. 
Vanhaksi tulemisen kunniaksi hankittu Miamin reissu muuttui vihdoinkin todeksi. Klo 6 maanantaiaamuna Espoon aikaa narautin jalkaani uudet kesäkenkäni, heitin pojalta lainaksi saamani Dumle-repun selkääni ja lipsuttelin lumikenttien yli kohti lentokenttää ja maailman ääriä. 

Osaan soutaa, savustaa kalan ja nollata modeemin, mutta en osaa toimia lentokentällä. Mietin kenelle pitää vilauttaa passia, kenelle matkalippua, ja samaan aikaan etsin katseellani sitä karskia miestä, jolla on kumihanskat ja kylmät sormet. Suunnitelmani olikin pysytellä aivan kokeneen matkakumppanini potkurivirrassa, mutta ilmeisesti kokemus tuo mukanaan myös vauhtia ja tehokkaamman moottorin, joten huomasin pian jääväni airoineni rannalle. Epätoivoissani tarjosin lippu-passi-yhdistelmääni kaikille vähänkään halukkaille, riisuin vyöni pyydettäessä ja pian istuinkin jo koneessa. Kohti ääretöntä ja sen yli, olisi Buzz Lightyear aikanaan tokaissut.

Ensimmäinen kone kiihtyi kuin turboahdettu kiisla. Voiman tunne oli vaikuttava ja toikin heti mieleeni oman Skodani ja moottoritien rampin. Kiisla ulosti minut Frankfurtiin, jossa jälleen kovin moni halusi tutustua epäonnistuneeseen passikuvaani. 
Seuraavaksi minut lastattiin kerrostalon kokoiseen lentämisvälineeseen, joka suureksi hämmästyksekseni todellakin pysyi ilmassa. Kyyti tämän jättiläisen sisuskaluissa oli tasaista, saksalaiset lentoemot tehokkaita ja ruoka niljakasta. Perse ja koko pakariston lähiympäristö kyllä puutui kymmenen tunnin istumisesta niin pahasti, että pelkäsin tuntoaistin jättäneen alakertani pysyvästi. Vapaaehtoista testihierojaa ei löytynyt, joten lohdutin itseäni tieteellä. Jos NASA etsii elämän jälkiä Titanista niin en voi menettää luottamusta omien vehkeideni suhteen, kyllä lopussa kiitos vielä seisoo. 

Amerikassa tehokkuus tuntui vaihtuvan tyhmyyteen, kun kerrostalollinen ihmisiä ohjattiin sekavilla kylteillä pariin jonoon, jotka mielivaltaiselta vaikuttaneen lippusiimaleikkimisen innostamina sekoittuivat ja yhtyivät toisiinsa kuin nykyaikaisen realitysarjan osallistujat. Lopulta usean valokuvan ja lyhyen haastattelun jälkeen ammatinvalintaansa kyrpiintynyt virkailija murahti ok, wellcome to America. 

Ensimmäinen hotellimme sijaitsi aivan Miami Beachin kyljessä, johon saimme kyydin hip hopia fanittavalta taksimieheltä. Kamat huoneeseen, pitkät housut laukun pohjalle ja askeleet kohti merta. 

Oli ilta, mutta valoa riitti, lämpöä vielä enemmän. Rannalle astuttiin lyhyestä kasvien ja kukkien reunustamasta sisäänkäynnistä, jossa tuoksui kaikki se minkä talvi täällä tappaa. Kuljetin kättäni korkeissa heinissä, riisuin sandaalit ja astuin pehmeälle hiekalle. Hetki, johon palaan ajatuksissani yhä uudelleen.  
Kotona kesä saapuu vähitellen jos aina niinkään vauhdikkaasti. Lumet sulavat, vihreä lisääntyy, ensimmäinen keltainen puskee läpi roudasta luopuvan maan. Miamissa otin yhden askeleen ja saavuin kesän keskelle, tähtiportista toiselle planeetalle. 
Tutut lokit, jotka syksyllä kadotin. Kaikki ne tuoksut ja äänet, jotka olin jo unohtanut, pikkulintujen kimeä tiititys, rantautuvien aaltojen pauhu. Silitin palmua, Atlantti minua. Ilma oli lämmin ja pehmeä ja sulatti tämän Pohjolan kalpean manaatin yhdellä aistien ylilatauksella.
Kesä iski minua hellästi lujaa. Olin perillä. 








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti