Elämän moniottelijat

Moni voisi alkaa moniosaajaksi. Ainakin Eero Lehden mielestä, jonka latvustossa humisee jo myöhäinen syksy. 

Lehti opastaa, että mahdollisesta palkanalennuksesta kärsivät Postin työntekijät voisivat paikata tulevaa rahavajettaan tekemällä kaikkea ja enemmän. Ratkaisu nöyryyttävän pienen palkan tuomiin haasteisiin on niin nerokas, että mikäli Lehti olisi elänyt antiikin Kreikassa, oppikirjat kertoisivat seitsemän sijaan kahdeksasta viisaasta miehestä. 

Lehden ratkaisumallissa sama työntekijä voisi jakaa aamun postit ja vaihtaa sitten sujuvasti paketeista pikkulapsiin. Siellähän ne kuitenkin jo odottavat valmiiksi topattuina pihateillä tai jokeltavat lapaset räässä pientareilla. Helppo ne on siitä kerätä kyytiin. 

Kouluilta ja päiväkodeilta elämän kiertokulku ohjaakin sitten luontevasti vanhusten tykö. Sama työntekijä toimii ikäihmisten lähettinä ja kokkina, annostelee nitrot ja parasetamolit, pistääkin, jos luvat ovat kunnossa tai sitten pari kertaa salaa, leikkaa lumet ja kolaa nurmikot, ihan miten päin tahansa onnistuu. Ränneissä on aina lehtiä ja hylättyjä lintuja, murenevan maailman jätettä joka tukkii ja haisee. 

Päivän päätteeksi lajitellaan sitten seuraavan aamun varhaisjakelun postit ja aloitetaan kierto uudelleen.

Miksi lopettaa tuohon, yö on yllättävän pitkä kun sen ajoissa aloittaa. 

Vanhalla autolla ei saa nykyään ajaa, koska Kiina suunnittelee kasvattavansa hiilivoimalakapasiteettiaan 30:llä prosentilla vuoteen 2030 mennessä, mutta onneksi Tampereen liityntäparkeista on vain keskipitkä kävelymatka keskustaan. Puolikkailla askeleilla ja pintahengityksellä hiilijalanjäljen saa pysymään hyväksyttävällä tasolla koko matkan, mutta lihaa ei saa tehdä mieli. 

Kaupungin keskustassa öinen vastaantulija on usein vain toinen alan ammattilaiseksi tähyävä moniottelija tai humalainen. Jälkimmäisen erottaa jo kaukaa keinumaisesta ja korjausliikkeitä korostavasta askelluksesta, mutta hämärä saattaa aiheuttaa sekaannuksia. Humalaiset ovat yleensä lupsakoita, paitsi vegaanit, mutta onneksi vegaani ilmoittaa vakaumuksestaan jo hyvän matkan päästä. 

Sama työntekijä voi kiskoa liikkeelle paikalleen jämähtäneet, olla tukena ja turvana taksikuskien tapellessa. Varsinkin pikkujouluaikaan lukemattomat eri sukupuolet ja kauriit liikuskelevat avoimin mielin, uusi rakkaus saattaa voida pahoin heti seuraavassa korttelissa.

Varjot myös silottelevat vajaanaamaisen valuvirheet. Silloin sanat ratkaisevat. Runoilijan silkkiset riimit sitovat yksinäiset sydämet yhteen, ihmisestä tulee toiselle oma. Huulet kohtaavat, kohmeiset sormet sivelevät niskaa, kulkevat rohkeasti selkää myöten. Käsi puristaa sitä mitä sydän haluaa, ja pian koko maailma värisee, eikä pimeydellä ole enää merkitystä.  

Kotimatka takaisin taajamaan kulkee muuttuvan maaseudun halki. Matka on pitkä, mutta ajatuksella kun astuu niin arvopohjalla on aikaa kehittyä. Sama työntekijä voi nakuttaa rasteja Kauppiin, kerätä ja kantaa ja mättäästä juoda, kirmata yli oman tarpeen. Voi maata syöttinä, metsät ovat ansoja täynnä, sylittää vaihtolämpöiset vaikeimman yli. Kuun varovaisessa valossa löytäjä saa pitää.

Lehmät kannattaa lypsää pimeässä, jotta nykyajan utarevastaiset eivät pahastu luontokappaleen sopimattomasta koskettelusta. Sama työntekijä höylää aidat ja tuoreet lesket, nostaa elämänpyörästä pudonneet, puhuu vain hyvää hyönteisistä. 

Lopulta pitkä yö taittuu. Kalpea aamu ei tuo moniottelijalle toivoa paremmasta, mutta tässä mallissa elämä lasketaan tuottavuuden ja kannattavuuden mukaan. New York on kaupunki, joka ei koskaan nuku, miksi suomalaisen työntekijän pitäisi.