Uusi kirjani on kuluva talvi. Ensin odottelen jotakin tapahtuvaksi, lopulta rysähtää, mutta kahden päivän päästä koko kertynyt hanki vettyy ja lorisee unohduksiin.
Odotin tekstini aloittamista kuin ensimmäistä pakkasyötä. Olosuhteet olivat kohdillaan, taivas kirkas ja ajatus pilvetön. Kyllä se sieltä tulisi kun tiukasti tuijottaisin, lukisin hieman, niin kirjaimet saapuisivat. Siitä hetkestä on nyt kolme kuukautta.
Olen sykähdellyt samaan tahtiin päättämättömän talven kanssa. Ensimmäisten lumipyryjen aikaan pääsuunnitelma tuiskahti paperille, hahmot saivat nimiä ja pisamia hassuihin paikkoihin. Päätin ajan ja paikan, elävät ja kuolevat, kunnes seuraavilla vesisateilla kumitin koko moskan ja päätin uudelleen. Naurettavaa nyhjäystä.
Tarina tuntuu aina liian vähäiseltä, vaikka siitä saisi pojan mukaan sivuja jo vuosiksi eteenpäin. Lisäideoita kyllä syntyy tiuhemmin kuin uusia suomalaisia, ja niitä tulokkaita sitten yritän liimailla jo olemassaolevaan tarinan aihioon. Tälläkin hetkellä mietin vain tulevia kiemuroita, jotka sijoittuisivat ehkä sivuille 200-300, enkä uskalla edetä itse alun kirjoittamisessa. Kyllähän nyt on pakkasta, mutta loska siitä kuitenkin tulee.
Päätin kirjoittaa tarinaa osissa. Puserran tekstiksi niitä palasia, jotka ovat päässäni selviä ja valmiita. Pari lausetta pohjaksi, sivullinen takaumia ja kaksi tulevaa. Kaiken väliin roteva ennustus ja hilpeä vitsi, yksi rakkaudenkaipuinen impi tuijottamaan nuotioon.
No eihän siitäkään mitään valmista tullut. Palapelimaisuus tuntui vain sekoittavan ajatuksia entisestään, kuin kasaisi Ikean hyllykköä, joka edistyessään saa sohvamaisia piirteitä. Millä hemmetillä näitä isompia kokonaisuuksia oikein hallitaan?
Päätin palata alkulähteille katsomaan auttaisiko Kettu metsään eksynyttä. Ei minulla ollut vastaavia ongelmia Metsän kutsun kanssa. Ainakaan tässä mittakaavassa. Elämäänsä tyytymätön elukka piti saatella perille, ujuttaa väliin seikkailua ja jännitystä, pelleillä samalla hauskojen eläinten kanssa, ja tehdä se kaikki rikkaalla kielellä, joka miellyttäisi itseäni.
Vanhat blogitekstini kuitenkin paljastavat, että aika on kullittanut muistoja. Ketun kanssa oli välillä suuriakin ongelmia, joiden kanssa painin viikkotolkulla. Kirjoitin, kummasin ja kirjoitin uudelleen, kunnes lopulta pääsin perille ja olin tyytyväinen.
Jotenkin olen odottanut, että teksti syntyisi helpommin. Ilman pakkoa ja puserrusta, suorana jatkumona Ketusta. Itsestään tulisi illan kanssa, asettuisi paperille kauniisti ja selkeiksi sanoiksi ja minä katselisin sivusta, paahtaisin maissia ja nöppisin sokeria. No, ei edellisestä tarinasta ole mitään hyötyä tämän seuraavan kanssa. Alusta se on aloitettava, upotettava itsensä tarinan sisälle, päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi. Muistan sen olleen raskasta, mutta palkitsevaa, tarinan uskottavuuden kannalta pakollista. Jos minä elän sen, niin muutkin pystyvät aikanaan samaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti