Kuntouimari Jaana Haapasalo ajautui vesiharrastuksessaan painajaismaiseen tilanteeseen, jota yksikään altaaseen antautunut ei haluaisi tapahtuvan.
Poikkeuksellisesti ilman suu- ja sierainsuojaa liikkeellä ollut Haapasalo tunsi elastaanilakissaan pahaenteistä ropinaa. Kellumisen ilot löytänyt kaupunginvaltuutettu kastui kanssauimarin takia altaassa paikoista, joihin hydrofobinen voide ei ollut ehtinyt imeytyä.
Empatiakyvytön ja asiakkaidensa märkyyteen turtunut uimavalvoja kuitenkin väitti vettä uintiharrastuksen pakolliseksi elementiksi. Eri mieltä oleva Haapasalo siis päätti hakea vahingonkorvauksia Salon kaupungilta, koska paha mieli ei pesemällä lähde, ja läpsytteli saunaan kieltämään muita heittämästä löylyä.
Keskustelupalstoilla Haapasalon käytös tyrmättiin nykyajan kamalaksi ilmiöksi, jossa mitättömyyksistä pahastuvat olettavat, että oman harmistumisen tai pettymyksen kuuluisi olla vakava asia myös kaikille muille.
Aivan suotta, ilmiöhän on vanha tuttu. Aina maailmanhistorian varhaisimmista alkulimoista lähtien joukossamme on liikahdellut valittaja, joka haluaa harrastaa lajityypilleen luontevaa laumatoimintaa, mutta vaatii silti yksilönä erityiskohtelua.
Yksi tunnetuimmista pahan mielen patouttajista lienee Mooses. Tarinan mukaan lapsi sai nimensä, koska hänet vedettiin ylös vedestä. Mooses kuitenkin itse olisi halunnut jäädä paikoilleen, koska hänen lyhyen tähtäimen suunnitelmansa oli kasvaa pintalapsena rantamatalassa.
Kuiva hiekka ja teräväkattoiset rakennukset hiersivät mieltä koko leluttoman lapsuuden. Takaraivoon pusertui ensimmäistä kertaa painostava huomio, että muut samassa paahteessa tarpovat eivät pitäneet Mooseksen parkua riittävän merkityksellisenä.
Vuodet vierivät, lannevaatteet vaihtuivat, mutta mielipaha jäi. Somekanavat ja -kuplat vapauttavine valituskanavineen olivat kuitenkin vielä kaukana, joten eräänä päivänä Mooseksen vipuvarsi katkesi lopullisesti. Kiukuissaan hän tappoi miehen, antoi nimen pensaspyromanialle, hakkasi haluamiaan käyttäytymismalleja kiviin ja hautasi kokonaisen sukupolven autiomaan ikuiseen hiekkaan.
Kukapa ei muistaisi omasta lapsuudestaan innokasta, joka halusi lumisotaa, mutta itse osuman saadessaan riensi pettymyksen parku rinnassaan kantelemaan. Työpaikoilla on aina joku, joka liittyy seisten istumalakkoon. Aina löytyy yksi, joka menee muiden mukana pihviravintolaan laskemaan kapriksia, tai piilottaa huonelämpöiseen tottuneena sekasaunan löylykauhan.
Nämä Haapasalot ovatkin kovin suosittua seuraa kaikissa yhteistoiminnoissa ja työporukan pikkujouluissa, joissa eri mieltymykset kohtaavat, mutta vain omalla on merkitystä. Tapaus osoittaa myös, että Amerikan malli näyttäisi toimivan. Lapsuudessa haavoihin käytettiin laastaria, myöhemmällä iällä pään sisäisiä pipejä voi helpottaa seteleillä.
