Eduskuntavaaliehdokas Sofia Kazakov, 47, poistuu pala kerrallaan. Joitakin vuosia taaksepäin Volga vesitti koulutuspaperit. Nyt katosivat ikä, sukupuoli ja venäläisyys. Tasaisen tahdin eroosiolla muutaman vuoden kuluttua jäljellä on vain vimmainen torso etsimässä sopivaa realitya.
Iltalehden haastattelussa Kazakov linjasi, että ”en ole nainen enkä venäläinen. Vedän tätä linjaa nyt.”
Kazakov väittää myös olevansa 35-vuotias, vaikka papereihin on kirjattu 47 ja kasvoihin 54.
”Olen transikäinen”, hän opastaa, ja uhkaa samalla Iltalehteä rikosilmoituksella mikäli oikea ikä julkaistaan.
Ehkä 35 on tässä tapauksessa keskiarvo, sillä säännöllisissä huoltoajoissa kehoon pumpatut täyteaineet saattavat olla hyvinkin tuoreita.
Kenties Kazakovin kadotuksen päivä käynnistyi yhtä tavallisesti kuin kaikki aikaisemmatkin. Kuppi kahvia, kourallinen blinejä ja Botuliini-lehden tuorein numero. Taustalla sohva nieli juuri kaukosäädintä, kun yhtäkkiä meikkipeilistä katseeseen ei vastannutkaan se tuttu aamupäivän tamma.
Suihkussa sormituntuma oli myös jotenkin erilainen, hatsapurissa tuntui vierasta runsautta.
Venäläisyydestä oli tietenkin luovuttava sillä hetkellä, kun tsaariksi halajava massamurhaaja teki siitä epämuodikasta, ja koko verenhimoinen novitshok-seurapiiri piilotteli bunkkerissa hampaat täynnä sammen mätiä vaatien samalla toisia olemaan rohkeita.
Kazakov vain unohti, että ikä ei ole pelkkä numero. Se on tuore ruttu eilisen silkissä, räikeä valuma ennen niin kirkkaasta putkistosta.
Jokainen numero tuo uuden kipupisteen. Paisuvassa lääkelaatikossa laastarit korvaantuvat erilaisilla salvoilla, ja pillereillä on nimiä joihin kieli ei taivu.
Ei se kuitenkaan päivässä tapahdu. Vuodet kuluvat vaivihkaa ja valuvat paikkaan josta eivät enää palaudu. Jälkensä kyllä jättävät ja niveleen pykämän. Syksy saapuu aina hieman edellistä varhaisemmin, ihmisen ruskalla on harmaa sävy.
Vaalitemppuhan tämä siis tietenkin vain on. Säälittävä keino saada nimi otsikoihin keinolla millä hyvänsä.
Ruuditon vaaliase, suutari, joka kukkii lopulta kaikissa ruosteen väreissä samalla tavalla kuin koko venäläisen aseteollisuuden laatu ukrainalaisilla aroilla.
Olisihan se mukavaa aina tarpeen tullen olla jotakin muuta, mutta eikö se ole vain oman päänsä petkuttamista? Pelkkää nopeaa haluamista ilman ikävää vaivannäköä? Luulemista?
Luuleehan Iida Vainiokin olevansa ohituskaistalla arvostetuksi urheilutoimittajaksi, vaikka katinkultainen lentokenttämekko tuskin kantaa someihailua ja OnlyFansia pidemmälle.
Sara Chafak ei varmasti koe olevansa rattijuoppo.
Kyllä minäkin voisin luulla ja kokea, olla enemmän kuin vähäpätöisten osieni keskinkertainen summa. Haluan nykyisen pääni sisällön nuoruuteni kehoon, kumppanin katsomaan uutta aurinkoa. Haluan taivuttaa aika-avaruutta, vaikka vain sen verran, että tuhka tiivistyy taas isäksi. Olla niin uljas, että naaraatkin sen aistivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti