Jaan tyttäreni kanssa hetkittäin saman kaipuun luontoon ja vanhaan elämäntyyliin. Hirsiseinät, narisevat lattialankut ja puuhellalla puhkuva kahvipannu. Koliseva uuninluukku, savun tuoksu ja lyhdyssä välkkyvä tuli. Tytär haluaisi asua maatalossa karhujen takapihalla, ilman nykyajan vimpaimia. Elämä olisi kuulema niin paljon helpompaa. Olin pienen hetken samaa mieltä, kunnes muutimme ja netti lakkasi toimimasta, uuden asunnon lamput olivat edelleen vanhassa asunnossa ja lokakuinen päivä oli pimeä kuin kellari keskiajalla.
Olisihan se mukavaa. Suuri metsäinen tontti, oma lampi, pelto ja käsikesy käki. Tontilla olisi monta erilaista rakennusta, lammessa kalaa ja pellolla tilliä. Kiskoisin pulleita haukia niskasta suoraan pannulle. Juoksisin kauriiden perässä päivisin ja vaimon perässä öisin. Kauriit kellistäisin rosvopaistiksi maakuoppaan ja vaimon kammariin.
Varpaat haisisivat heinälle ja hiukset savulle. Sauna olisi ulkona erillisessä rakennuksessa, talon nimi olisi pirtti ja siinä olisi huone nimeltä porstua. Uutiset maailmalta eivät käsittelisi Aleppoa tai Kardashianin perseen kokoa. Tutkisin vain eläinten ja luonnon jälkiä ja kahlaisin heinikossa tytön ratsastaessa Bambilla mansikoita poimimaan.
Kuulostaa romanttiselta ja houkuttelevalta, mutta kuka tekee lumityöt, kun tonttia on kilometri jokaiseen ilmansuuntaan ja homma tympii jo marraskuussa? Saunalle tekisin reitin, mutta muita rakennuksia käytettäisiin sitten vasta keväällä. Kädet haisee aina kalalle ja hiukset suomuille. Hauen liha on rudalle maistuvaa kumia. Kauriit nauravat ansoilleni eikä kammarissa laukea kuin vaimon migreeni päreen savusta.
Eläinten jälkiä en löydä, mutta rusakko käy säännöllisesti paskalla saunapolullani. Käki kärsii melatoniinin puutteesta ja kukkuu ainoastaan öisin porstuani yläpuolella. Heinikossa on punkkeja myös talvella. Ainoat vieraat ovat thaimaalaisia marjanpoimijoita, jotka vievät kaikki mansikat.
Paluu luontoon tuntuu nykyään onnistuvan parhaiten pienissä, hallituissa erissä. Käydään lähilaavulla makkaralla ja haistaan savulle tuona yhtenä iltana ennen napista päälle kytkettävää saunaa. Mökkeillään kesällä ja pelataan siellä korttia kynttilän valossa. Tehdään patikkaretki kansallispuistossa, mutta valitaan se helppokulkuisempi polku.
Pitäisi löytää entisen ja nykyaikaisen elämisen välille hyvä tasapaino, jossa olisi meille sopiva määrä luontoa, mutta kuitenkin huoltoyhtiön tekemät lumityöt. Kesäyö ja tähtitaivas, mutta kuitenkin oma pehmeä sänky. Avara Luonto omasta ikkunasta, mutta kuitenkin Westworld HBO Nordicilta.
Nuorempana verkkokalastimme isän kanssa myös talvella. Hakkasimme tuuralla avannot ja kairasimme kymmeniä reikiä. Joka viikonloppu vietimme lauantain Näsijärven jäällä, oli sitten pakkasta tai sohjoa. Lunta oli lopputalvella jo haaroihin asti, joten kävely oli hidasta, ja käynti kestikin monesti iltaan saakka. Sormet jäässä irrotin matikoita verkoista tammikuisessa pakkasessa ja tuulessa, kun aurinko laski jo kolmen jälkeen ja lopulta ainoa valonlähde oli kuu.
Maaliskuussa oli helpompaa, kun potkukelkalla pääsi nopeasti pilkille kauemmaksikin. Huhtikuussa aurinko jo lämmitti ja jäät paukahtelivat. Hernekeitto ei ole ikinä maistunut niin hyvälle kuin pirtin kuistilla keväisessä auringonpaisteessa, jalat väsyneinä, isän kanssa. En tiedä kaipaanko enemmän luontoon vai paluuta noihin hetkiin, ensin mainittu olisi ainakin vielä mahdollista saavuttaa.
Reissut olivat raskaita, mutta väsyneenäkin muistan eläneeni jotenkin enemmän ja aidommin, kuin osana luontoa ja sen muutoksia seuraillen. Haluan, että omatkin lapseni osaavat sytyttää nuotion ja perata kalan, etsivät katseellaan kurkien auraa ilman kännykkää ja somen keinotekoista maailmaa. Haluan, että he osaavat pysähtyä ja katsoa välillä myös taivaalle ja tuntevat itsensä pieniksi, kaiken sen suunnattoman alapuolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti