Tutkin nälissäni ja aikani kuluksi Tampereen ravintoloita. Lyhyen esittelytekstin perässä komeili yleensä kuva huolella valmistetusta ruoka-annoksesta.
Pulleita hampurilaisia, tuhteja pihvejä, patonkeja, joihin oli valuvan juuston lisäksi ahtautunut kokonainen paahdettu vasikka. Kuvat eivät vieneet kieltä mennessään, mutta sylki kyllä siirtyi työpaidalle.
Yksi oli ylitse muiden. Esittelykuvaksi oli valittu jättimäinen valkoinen lautanen, jonka kiiltävään pintaan oli tilsattu kolme erilaista suttuviivaa. Reunalle oli aseteltu koristeeksi käppyrä juuri. Keskellä laajaa tyhjyyttä komeili suullinen lihaa tikussa.
En tiedä koska tämä tahravillitys on alkanut, mutta jostakin syystä yhtään hienommissa ravintoloissa näyttäisi olevan tapana pyyhkäistä sormet puhtaiksi lautasen reunoihin. Herutetaan nälkäisen kiusaksi lihapullalle tuoksuva liru, kuin viestiksi, että kyllä meillä ruokaakin olisi. Käytimmehän kanaa lautasellasi, mutta lintu ei tahtonut jäädä.
Ruoka fiinien viirujen syömäpaikoissa lienee erinomaista, vaikka lautanen näyttääkin laiturin nokalta, jossa kaksi lokkia on juuri istuskellut. Olen vain ikävästi sen verran vanhanaikainen mies, että jos maksan sata euroa ravintolakäynnistä, en kotiin päästyäni haluaisi kaivaa rosvopaistia maakuopasta.
Olen työkseni pessyt ikkunoita, valmistanut kartonkia, myynyt milloin mitäkin. Olen kohdannut ärhäköitä asiakkaita, käsitellyt puukkoja ja pyöriviä teriä. Silti en koskaan ole toiminut yhtä vaarallisessa työssä kuin laajakaistakomission erityislähettiläs.
Ehkä liittymien kaupittelu maailmalla vain on erilaista kuin kotimaassa. Sopeutumista se ainakin vaatii, mutta onneksi sopeutumista lisätään tilille kuukausittain sopivalla summalla.
Yksittäisinä tapahtumina päässäni muhinut fantasiakeitto on vihdoin tulilla. Muutaman sivun mittainen prologi valmistui pari päivää sitten. Raakahan sekin vielä on, mutta valaisi kypsyessään savussa piilotelleen tarinan jatkon.
Suotta olen pelännyt uuden aloittamista, sanat eivät jääneetkään Ketun sivuille.
