sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Kevään harha

Kevät on täällä. Se piilottelee vielä aamupakkasen takana, kunnes auringon lämmittävät säteet paljastavat sen. Se houkuttelee meidät lumollaan hämäristä talvipesistämme ulos, sirrittelemään silmiämme häikäisevään aamuaurinkoon. Se saa naiset vetämään ruskovillakalsarien lahkeet ylös ja niittämään sääret sileiksi. Alavartalon paljastumista seuraa jokavuotinen ällistys, aivan kuin molempien jalkojen ympärille olisi taas kaamoksen aikana tarrannut paksukarvainen näätäeläin. Keväinen luonto kierrättää kuitenkin onneksi mielellään. Oksan haaraan ripustettu säärikarvatuppo häviää nopeasti ja lähimetsän risukossa kiekuva tiltaltti saa lämpimän, karkeakarvaisen pesän.

Takapihan lämpöisen näköinen tyyni nurkkaus houkuttelee nauttimaan kuumana höyryävän aamukahvin ulkona. Ehkäpä kirjoitan samalla jotakin, reviiriään kuuluttavien vinkusieppojen kevätkonsertissa. Kevät on kuitenkin viekas peijooni. Yön pakkanen on jäänyt terassin kulmille väijymään ja ymmärrän astuneeni sen jokavuotiseen ansaan. Kun kieli jäätyy kiinni hupparin paksuun metalliseen vetoketjuun ja eturauhanen vinkuu armoa jääkylmällä penkillä, ymmärrän yrittää uudelleen toukokuussa.

Kirja edistyy. Päätin aikaisemmin kirjoittaa sen ensin tiettyyn kohtaan, jonka jälkeen antaisin raakavedoksen lasten ja vaimon testiluettavaksi. Kirjoitin tällä viikolla joka päivä useita tunteja ja pääsin vihdoin perjantaina tähän odotettuun etappiin.
En tiedä kuuluuko asiaan suunnaton epävarmuus ja itsekritiikki. Kirjoitettaessa luulin saaneeni aikaiseksi mielikuvitusrikasta ja elävää tekstiä, mutta testilukiessani sitä ensin itse, huomasin lukevani tasotonta ja harrastelijamaista sekajätettä. Aivan kuin paperille loihtimani jalokivet olisivat lyhyen ajan kuluessa vettyneet ja sulaneet nyt vain läjäksi arvotonta paperille pursotettua magmaa. Perheen kannustavat kommentit eivät pääse perille, alkuinnon jälkeen raaka itsekritiikki jää voitolle. Tiedän kyllä suurin piirtein mitä teksti kaipaa, mutta en jaksa tai osaa sitä vielä korjailla.

Muutama tunti on kulunut aamun uhkarohkeasta takapihakokeilusta. Aurinko sai pakkasen perääntymään ja ilma tuntuu petollisen lämpimältä. Huollan jälkikasvun polkupyörät räväkästi lyhythihaisessa paidassa. Julistan taas kovaan ääneen maailmalle lupaukseni pyöräillä tänä kesänä enemmän. Auringon vetäyessä pilvien taakse, nauran lupaukselleni kilpaa kevään kanssa.




keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Tyhjän paperin nautinto

Talo on tyhjillään. Tuijotan puhdasta, valkoista ruutua, joka pyytää minua kirjoittamaan jotakin. Kupillinen tummapaahtoista Tsheya Minovaa höyryää ulottuvillani. Se on laskeutunut kasvukorkeudestaan yli 1000 metristä alas Tsheyan kylään, kiertänyt Kivu-järven ja jollakin ihmeen konstilla päätynyt Aku Ankka-peltimukiini. Pippurikastikkeesta turtunut kieleni ei maista luvattuja suklaan, paahdetun sokerin ja tangeriinin makuja. Maistan kuitenkin kahvin, ei siis hukkaostos.

Päätin tulevan kirjani aiheen jo vuosia sitten, pääjuoni on muhinut päässä siis hyvän aikaa. Naureskelen muutamille huvittaville kohtauksille jo etukäteen. Kirjan alku on selvä, keskikohdasta vahva aavistus ja lopun voisin tehdä jo valmiiksi. Alun ja lopun väliin mahtuu kuitenkin pelottavan paljon asiaa, enkä tiedä mistä aloittaa. Ajatukset sotkeutuvat päässä mielen mannapuuroksi enkä saa yhdestäkään langanpäästä kiinni. Päätän lötköttää kieltäni vielä hetken Kongolaisessa kofeiinissa ja odotan inspiraation iskua.

Ajatus kulkee pahasti ylikierroksilla, eikä yksikään väkisin kirjoitettu lause kelpaa. Olen maistavinani kahvissa nolon epäonnistumisen etikan, kunnes apuun rynnähtää enoni ja Julia Cameron. Cameron on kirjoittanut kirjan "Tyhjän paperin nautinto" ja lainaan sen enoltani iltalukemistoksi. Cameron osuu tekstissään nappiin. Jokaisen lauseen ei tarvitse olla vielä tässä vaiheessa täydellinen, sanojen ei tarvitse olla täyttä timanttia. Riittää kun kirjoitat. "Ensimmäinen luonnos, jonka annetaan löytää oma muotonsa ja hahmonsa, löytää useimmiten parhaan tien tai pääsee ainakin hyvin lähelle sitä. Liika suunnittelu tekee kirjoittamisesta kuivaa."

Cameronin sanoissa on elvyttävää voimaa. Sormet pysyvät ajatuksen mukana, kun näppäimistö ottaa vastaan määrätietoisia iskuja. Muutaman tunnin päästä kirjallani on alku ja sekavana syklonina pyörineet ajatukset rauhoittuivat luonnoslehtisen sivuille. Lehtinen on täynnä yksittäisiä ideoita, hahmoja, nimiä ja jopa irtovitsejä. Ne löytänevät paikkansa kirjasta, kun tarina etenee.

Kaikesta kannustuksesta huolimatta en usko, että kirjallani tulee olemaan lukijoita. Pakko kai olla realistinen, pessimisti ei kuulemma pety.
Yöllä ajattelen salaa toisin. Mietin Vanhoja vaeltajia, eläinten hiljaista viisautta ja sovittelen sekamelskaa kirjani tuleville sivuille. Nukahdan ajatukseen, jossa yllätän kaikki, jopa itseni.

En kirjoita enää yksin. Apunani on Cameron, kahville maistuva kahvini sekä testilukijoina toimivat lapset. Kirjallani on nyt alku, Kettu on syntynyt.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Alku

Haaveeni on typerä ja kallis. Ei yksikään täysillä älyllisillä voimillaan painiva ihminen hylkää pientä, mutta melko varmaa palkkaansa loikatakseen ikivanhan unelman perään. Unelmat eivät elätä, eikä uuden työn löytyminen tule olemaan helppoa.
Tietyt negatiiviset muutokset töissä antoivat kuitenkin hyvän syyn pysähtyä miettimään uusia kuvioita ja kun samaan aikaan isä pääsi oman elonsa päätepisteeseen, oli ruma soppa valmis.

Olen seurannut aina järjen ja hyvien perustelujen kantavaa ääntä. Valinnut aina sen fiksuimman vaihtoehdon, yrittänyt ottaa varman päälle. Valinnat eivät ole olleet aina mieluisia, mutta sitähän tämä koko touhu kai on, pakkoa.
Pakkohan sinun on, kyllä siihen tottuu.
Nöyrryt vain hieman.
Menet rohkeasti sille omalle epämukavuusalueelle.
Stressi saa aikaan parempaa työtä.

Olen kuullut nuo kaikki, odotan vieläkin luvattuja hyviä tuloksia.

Jokaisen tuollaisen valeinspiroivan iskulauseen perään sopii mutta. Olen aina sovitellut sitä noiden lausahdusten jatkeeksi, sanomatta sitä kuitenkaan ääneen. Aion nyt kuunnella noita muttia ja testata niiden voimaa.
Stressi saa aikaan parempaa työtä, mutta ehkäpä se myös lamauttaa.
Nöyrryt vain hieman, mutta entä jos olen kumartunut jo maahan asti?
Menet rohkeasti sille omalle epämukavuusalueelle, mutta entä jos et pärjää siellä ja työn jälkesi on huonoa?
Kyllä siihen tottuu, mutta ehkäpä ei tarvitsisi. Olisiko mahdollista tottua johonkin, mistä oikeasti pidän?

Päätin vain kerrankin, että onnellisuus, tai ainakin mahdollisuus sen tavoitteluun, kuuluu myös minulle. Jotakin muuta tuolla on oltava, jotakin parempaa. Haluaisin siitä vain oman pienen osani.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Vaiston varassa


Muistan hyvin nuoruuden haaveeni, tiesinhän täsmälleen mitä halusin tehdä aikuisena. Toki mukaan mahtui perinteiset toiveammatitkin, itse halusin olla ainakin kirjastoauton kuljettaja tai kylpylän saunamestari, mutta se oikea liittyi tarinoiden keksimiseen ja kirjoittamiseen. Halusin yhdistää Enid Blytonin ja Karl Mayn, lapsuuteni sankarit. 

Hukkasin sen kuitenkin. Haave jäi arjen alle ja lopulta päälle kertyi aikuisen ihmisen huolet rahasta ja työttömyydestä sekä lamauttavan paksu nippu laskuja. Ajauduin kuin väärän raiteen veturi, jonka ohjakset ovat jollakin muulla. 

Jossakin vaiheessa raiteet aina loppuvat ja edessä on pakkopysähdys. Itse pysähdyin, kun isäni kuoli. Toisen lopun näkeminen sai minut miettimään omaa alkuani ja arkku palautti mieleen muistoja, joiden en tiennyt olevan edes olemassa. Ajautuiko isä, kunnes aika loppui? 

Haluan tehdä jotakin muuta, kuin vain ajautua oman tieni päähän. Tämä olkoon harjoituspäiväkirjani, satunnaisten sanojeni alusta ja ensimmäistä kertaa itse päättämäni raide. Päätepistettä en vielä näe, enkä tiedä onko perillä mitään. Saan kuitenkin kerrankin valita itse, valita ehkä jopa oikein ja tehdä hetken sitä mitä haluan  

Minä haluan kirjoittaa.