tiistai 24. marraskuuta 2020

Mooses ja muut

Kuntouimari Jaana Haapasalo ajautui vesiharrastuksessaan painajaismaiseen tilanteeseen, jota yksikään altaaseen antautunut ei haluaisi tapahtuvan. 

Poikkeuksellisesti ilman suu- ja sierainsuojaa liikkeellä ollut Haapasalo tunsi elastaanilakissaan pahaenteistä ropinaa. Kellumisen ilot löytänyt kaupunginvaltuutettu kastui kanssauimarin takia altaassa paikoista, joihin hydrofobinen voide ei ollut ehtinyt imeytyä.  


Empatiakyvytön ja asiakkaidensa märkyyteen turtunut uimavalvoja kuitenkin väitti vettä uintiharrastuksen pakolliseksi elementiksi. Eri mieltä oleva Haapasalo siis päätti hakea vahingonkorvauksia Salon kaupungilta, koska paha mieli ei pesemällä lähde, ja läpsytteli saunaan kieltämään muita heittämästä löylyä. 


Keskustelupalstoilla Haapasalon käytös tyrmättiin nykyajan kamalaksi ilmiöksi, jossa mitättömyyksistä pahastuvat olettavat, että oman harmistumisen tai pettymyksen kuuluisi olla vakava asia myös kaikille muille. 


Aivan suotta, ilmiöhän on vanha tuttu. Aina maailmanhistorian varhaisimmista alkulimoista lähtien joukossamme on liikahdellut valittaja, joka haluaa harrastaa lajityypilleen luontevaa laumatoimintaa, mutta vaatii silti yksilönä erityiskohtelua. 


Yksi tunnetuimmista pahan mielen patouttajista lienee Mooses. Tarinan mukaan lapsi sai nimensä, koska hänet vedettiin ylös vedestä. Mooses kuitenkin itse olisi halunnut jäädä paikoilleen, koska hänen lyhyen tähtäimen suunnitelmansa oli kasvaa pintalapsena rantamatalassa. 

Kuiva hiekka ja teräväkattoiset rakennukset hiersivät mieltä koko leluttoman lapsuuden. Takaraivoon pusertui ensimmäistä kertaa painostava huomio, että muut samassa paahteessa tarpovat eivät pitäneet Mooseksen parkua riittävän merkityksellisenä. 


Vuodet vierivät, lannevaatteet vaihtuivat, mutta mielipaha jäi. Somekanavat ja -kuplat vapauttavine valituskanavineen olivat kuitenkin vielä kaukana, joten eräänä päivänä Mooseksen vipuvarsi katkesi lopullisesti. Kiukuissaan hän tappoi miehen, antoi nimen pensaspyromanialle, hakkasi haluamiaan käyttäytymismalleja kiviin ja hautasi kokonaisen sukupolven autiomaan ikuiseen hiekkaan. 


Kukapa ei muistaisi omasta lapsuudestaan innokasta, joka halusi lumisotaa, mutta itse osuman saadessaan riensi pettymyksen parku rinnassaan kantelemaan. Työpaikoilla on aina joku, joka liittyy seisten istumalakkoon. Aina löytyy yksi, joka menee muiden mukana pihviravintolaan laskemaan kapriksia, tai piilottaa huonelämpöiseen tottuneena sekasaunan löylykauhan.  


Nämä Haapasalot ovatkin kovin suosittua seuraa kaikissa yhteistoiminnoissa ja työporukan pikkujouluissa, joissa eri mieltymykset kohtaavat, mutta vain omalla on merkitystä. Tapaus osoittaa myös, että Amerikan malli näyttäisi toimivan. Lapsuudessa haavoihin käytettiin laastaria, myöhemmällä iällä pään sisäisiä pipejä voi helpottaa seteleillä. 




 


sunnuntai 23. elokuuta 2020

Kehopositiivisuuspolkupyörä

Polkupyörä on vihreä ja ilmainen. Kuvissa vihreiden varapuheenjohtaja Fatim Diarran kasvot kiertyvät leveään hymyyn, joten ilmeisesti upouuden Helkaman hinta ja väri ovat olleet poliitikolle mieluisia. 


Tapaus ei kuitenkaan liity politiikkaan tai aseman väärinkäyttöön. Ei missään nimessä. Diarran mielestä kyseessä on vain kehopositiivisuusviesti. Kertyneseen läskiin positiivisesti suhtautuminen antaa kaikille tasavertaiset mahdollisuudet ilmaisten luksustuotteiden vastaanottamiseen. 


Diarran esimerkkillisen toiminnan ansiosta vihreiden arvot avautuvat vihdoin myös kansalaisille. 


Rakennustyömaalla työskentelevälle Karille valaistuminen tapahtui tuiki tavallisena lauantai-iltana. Vuosittainen kohtaaminen vaimon kanssa oli juuri saapunut väistämättömään määränpäähänsä, ja Karin keho nytkähteli positiivisuutensa huipussa. 


Sauna oli jo päällä, aikaa jäi vielä ajatuksille. Yhtäkkiä oluiden välissä Kari ymmärsi, Fatiman avulla, että muutos on lähellä. Helppous on enää vain asennemuutoksen päässä. Vuosikymmenten kasvatustyö on vihdoinkin kypsyttänyt riittävän kookkaan hedelmän keskivartaloon. Terve pyöreys poskissa ja pohkeiden pullevuus ovatkin hyvä asia. Iloinen lihavuus tietää lahjoja ja erilaista esineistöä arjessa selviämiseen. 


Helpolla ei ajatus muutu esineeksi. Karin kroppa on monimuotoinen ja läskiä on paikoissa joihin ei yletä raapimaan. Vaikea on tilanteesta hyvää ajatella, mutta Fatiman kehopositiivisuusviesti saa Karin kantamaan kehonsa suurella ylpeydellä. Oikein ajateltuna napatyrä saattaakin olla ensi viikon talttasarja. 


Vitun Honda. Kari ymmärtää nyt, että Helkama on saasteeton vaihtoehto. Eikä se uuden ajatusmallin jälkeen maksakaan mitään, koska tahrahaalariin vetäytynyt duunari on tavaroita jakavalle yritykselle elinehto. Pyytäminen ja saaminen tuntuvat yhtäkkiä aivan luonnollisilta asioilta. 


Pyörällä työmatkat taittuvat hitaasti, mutta maalaisromanttinen mieli säilyy vahingoittumana. 

Tavaratila on niin laaja kuin kuljettaja haluaa. Vietnamin vastuulliset tehtaat valmistavat eettiselle e-polkijalle Fjällrävenin Kånken-reppuja kaikissa sateenkaaren väreissä. Niitä voi myös pyytää ja sitoa joka lihakseen ja täyttää tavaroilla tarpeen mukaan. Mukana kulkevat työssä ja vapaa-ajalla tarvittavat vaatteet, aatteet ja hilehelyt. Suppailu on mukavaa, lauta on leveillä hartioilla kuin taideteos. Pääkaupungin Bulevardilla katseet kääntyvät, kun kaupallinen yhteistyö liukuu eteenpäin. 

  

Lopulta monimuotoisuudesta on vain aseman verran eriarvoisuuteen, ja Karin uusi todellisuus kaatuu erilaisiin varauksiin. Hiilineutraaliin pääsee kehopositiivisuudella, paitsi jos pankkitili on negatiivinen.

maanantai 22. kesäkuuta 2020

Eskimoaromi


Nopeasti unohtuivat etäisyydet, kun rajoitussolmua hieman löysättiin. Kaupan käytävät käyvät ohuiksi, kun käsikynkkää vaappuva kröhä-Korhonen tuo uusioperheensä näytille. Unisex-väritteiseen Halterneck-toppiin sujahtanut Ruska tökkii kesäkurpitsalle silmät. Tuisku puristelee paistopistesämpylältä finnejä, mutta valitseekin testikierroksen jälkeen donitsin. Korhonen ei ehdi puuttua asiaan, vaan tenttaa henkilökuntaa herneproteiinin varastosaldoista. 

Ihmiset tunkevat liian lähelle, aivan kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Hevi-osastolla nuoleskellaan vuorovedoin sormia ja hedelmäpusseja kuin jotain arvokastakin herkkua. Hyllyillä toisten sekaan työnnytään mitään varoittamatta. Sanat jäävät suomalaisella syvälle. Tuupataan kärryllä, ähkäistään ehkä kuin pienessä kivussa, mutta saunapalvi on tuosta välistä saatava. 

Tai sitten olen vain liian varovainen, eikä oikeata vaaraa ole. Uudet tautiaallot pyyhkivät ainoastaan kaukomaita ja Ruotsia. Virus kyllä testasi meidätkin, mutta totesi kansan liian jäykäksi jäädäkseen. Pelkään kuitenkin taudin tekevän kulmunit. Hetken hääräsi vallan kahvassa, häikäistyi voimiensa uudesta määrästä, kaatui ja lupasi poistua, mutta oikeasti vain odottaa uutta mahdollisuutta livahtaa suomalaisten kiusaksi. 

Eskimo-tuutin nimen on vaihduttava, koska tuote ei sisällä aitoa pohjoisen kansalaista. Päätös asettaa tuuttipuolelta tulilinjalle myös erilaiset Pingviinit ja Unicornit, joiden aineosaluettelossa mainitaan arveluttavasti vain ”aromit”. Ingmanin muumisarjan julkaisun jälkeen Pikku Myystä ei ole saatu tuoreita havaintoja. 

Sofia Belórfin luonnollisen muutoksen läpikäyneet kasvot täyttävät taas iltapäivälehtien sivut. Katiskaan täysin syyttömänä räpylöinyt nainen ei millään voinut tietää rahojensa alkuperää, koska käytti käteisen sijasta korttia.
Myös tuoreet matkakuvat uuden rakkaan kanssa nostattivat kateellisten ja keinorusketukseen turvautuvien keskuudessa melkoisen älämölön. Mielestäni Belórfia on kuitenkin turha kadehtia. On varmasti haastavaa löytää uusi luottokortti noin nopeasti. 


tiistai 26. toukokuuta 2020

Rakkauden kesä


Aluksi olin vain Kuu. Nimetön ja mykkä ilman sanottavaa, sirppinä tähysin. Hetken päästä vaihdoin heinäisään maalaisidylliin, jonka rauhaan oli hylätty lato. Olin kiireisen kaupungin korkea maisema, viivoiksi pysäytettyjä valoja. Testimielessä luoduissa Tinder-profiileissani ei ollut sanoja. Kunnes törmäsin Piiaan.   

Ei typeriä kasoja emojeita, jotka mielestäni kuuluvat lasten tsättiin. Ei kahtakymmentäseitsemää otosta perseestä, eikä saliposeerauksia valkoisten kuulokkeiden kera. 
Tarvittiin vain yksi hieman kauempaa otettu sivukuva jossakin etelän auringossa, katse kohti merta, sekä upeasti kirjoitettu profiiliteksti. Omien sanojensa mukaan Piiaa oli helppo lähestyä, mutta vaikea päästä lähelle. Lyhyt esittelyteksti oli kuin novelli, jota ei halua laskea käsistään. 

Kirjoitin kaksi päivää oikeaa profiilitekstiä, Piia mielessäni. Löysin iPadin kätköistä yhden kuvan itsestäni Amsterdamilaisessa baarissa. Mukaan mahtui myös Smirre, Näsijärvi sekä jostakin syystä myös AMF:n avajaisten valoshow. 
Itsensä esittelyyn varattu luvallinen merkkimäärä osoittautui kuitenkin pirullisen rajalliseksi. Karsin tuntien ajan turhuuksia ja poistin ensin räikeimmät valheet ja kiskomalla saadut lisäsentit, kunnes jäljellä oli varsin totuudenmukainen, mutta äärimmäisen rajattu kuvaus tapauksesta nimeltä Miettinen.  

Tinderissä tykkäsin monestakin, muutama nimettömäksi jäänyt myös minusta. Yhden supertykkäykseni säästin Piialle, jonka toivoin löytävän oman profiilini ja kiinnostuvan, vaikka vain sen yhden kahvihetken verran. 
Harmikseni Tinder on kaikesta keinotekoisuudestaan ja pinnallisuudestaan huolimatta toimiva otos oikeasta elämästä. Ympärillä saattaa pyöriä paljonkin ihmisiä, mutta se lähelle haluttu ei koskaan pysähdy. Piia ei tykännyt takaisinpäin, joten mielenkiintoinen mysteerinainen jäi tuntemattomaksi. 

Olen nyt kuitenkin selvittänyt mikä herättää naisten mielenkiinnon. Ikävä kyllä se en ole minä, sillä pelkkä kuva Kuusta keräsi enemmän tykkäyksiä kuin oikea profiilini. Vastauksen täytyy olla siis tähtitiede, ehkä jopa kosmologia. 
Suotta siis masentuisin vähäisten sydänten määrästä. Sinkkuus ei nimittäin näyttäisi olevan sprintti, vaan loputon taival, ja minulla on nyt sisäpiirin tietoa. 

Jatkossa siis nauran kilpailijoilleni, jotka edelleen hikoilevat alemmalla levelillä, tasolla, jossa tarjotaan juomia ja ihmetellään käykö nainen kyseisessä paikassa useinkin. Historiaan jäävät kömpelöt vitsit, joilla yrittäisin rouhia välillämme routivaa ikijäätä daiquiri-lasiin sopiviksi kappaleiksi. 
Hei, olen Janne. Otetaanko taksi ja Ursan jäsenyys?

Päätän Tinder-testini tähän. Rakkauden kesä ei swaippailusta roihahtanut, mutta en sitä kyllä oikeasti odottanutkaan. Luotan jatkossa taas vanhoihin menetelmiin, kyllä taajamassakin voi toisen kohdata. 
Kirjaston iltapäiväruuhkassa taistelemme hyllyn viimeisestä Hotakaisesta. Ota sä vaan, mulla on kotona melkein toi sama ja hartiat kiveä. Laskeudu siis ylleni kuin sammalleimu, sillä kivi on kivenä kova. 



keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Koronavapaa koulupäivä


Tyttäreni osallistuu pakotettuun laumasuojaihmiskokeeseen, jota normaalioloissa kutsuttiin kouluksi. Juuri ennen oppilaiden kesälomia pidetyssä aivoriihessä päätettiin, että lapset sairastuvat harvoin ja huomaamatta, eivätkä tartuta ympärillään olevia. Monet kaivoivat maailmalta uusia tutkimuksia tuon väitteen virheellisyydestä, mutta vastamölystä huolimatta sovitussa pysyttiin. Ehkä päätös oli kuin luomiskertomus tai opetusministerin pätevyys. Kun oikein uskoo, niin kuviteltu muuttuu todeksi

Sadat ja tuhannet lapset siis valloittivat bussit ja muut julkiset kulkuvälineet, joita juuri opimme välttelemään. Istuvat niissä monivärisinä pinoina kuin väärin kasatut Tetris-palikat vain päästäkseen kouluun olemaan erillään. 
Kädet on pesty jo illalla valmiiksi. Aamut ovat niin kovin kiireisiä ettei mitään tahdo ehtiä, reppukin pitäisi löytää ja snäpis on kivoi tarroi. 
Bussissa on taas mukavaa kun nuoriso tuo ääntä ja aivastuksia muiden iloksi. Penkin selkämykset keräävät jälleen tahmeita täsmäpaloja. Hallituksen päätöksellä alaikäisen räkä on puhdasta. 

Linja-autosta yhtenä parvena pyrähtänyt joukko erotellaan koulun pihassa niin harvaan jonoon, että edes virus ei viihdy. Sisällä opettajat puhuvat käsipesun ja oikeaoppisen yskimisen tärkeydestä oppilaille, joiden keskittymiskyky riittää juuri ja juuri kuuden sekunnin TikTok-videon katsomiseen. 

Puitteet ovat ohjeiden mukaiset. Luokkahuoneessa on vain oma tuttu porukka. Se on turvallista, koska oireettomana yskitty viruspilvi pitää vain tuntemattomista. 
Ovi on lukossa, sälekaihtimet sallivat vain yhden valonsäteen kerrallaan. Nurkassa luokan priimus derivoi ohikiitävän hetken kultaisena välkkyvän valokiilan kirkkaudessa. Tarkoituksella avonaiseksi jätetty pikkuikkuna imee pahan ilman ulos ja laskee sepelille riutumaan.  

Ruokalaan mennään pienemmissä erissä, mutta jostakin syystä kaikkien pitää palauttaa tarjottimet samassa läjässä samalla hetkellä. 
Ruokapöydässä kolme aivastaa ja viisi yskii, mutta eihän yskä soijaan tartu. Opettajan silmät verestävät, mutta se on vain allergiaa.  

Oppitunnit ovat kuluneet television ja lautapelien kanssa, jotta saadaan oppivelvollisuus täyteen. Tänäänkin katsottiin elokuva ja pelattiin Huojuvaa tornia. Luokassa kiertäneet sipsipussit ja limupullot kulkivat kädestä käteen ja suusta suuhun, mutta edellinen ojensi ne seuraavalle halukkaalle lattiaan teipatun etäisyysmittarin turvalliselta puolen. 

Lopulta satapäinen tubettajien lauma vapautetaan lähikauppojen karkkihyllyille päät täynnä uutta tietoa. Käytävällä turvaetäisyyksistä ja turhasta tavaroiden hypistelystä muistuttava kyltti on suunnattu vanhemmille ihmisille, jotka pujottelevat sokerista ja tiedosta huumaantuneiden palopillien sylkiessä lakupusseille.

Tartuntaa pelkäävät vanhukset lohduttautuvat vaaleapaahtoisen lisäksi Mika Salmisen unessa saamastaan viestistä, että vieraat lapset eivät voi heitä tartuttaa. Se kirous on varattu omille lapsenlapsille

keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

Tinder



Eräänä pitkänä yönä päädyimme työkaverini kanssa puhumaan rakkaudesta. Lähtökohdat keskustelulle olivat tietysti täysin erilaiset. Toinen oli 27-vuotias jumalattaren kasvot omaava nuori nainen, toinen 42-vuotias möykky. Jossakin vaiheessa minulta kysyttiin, että yrittäisinkö vielä löytää itselleni naisen ja kuinka aikoisin sen tehdä. 

Yövuoron univelka ja Afroditen katse saivat avautumaan liiankin rehellisesti, joten kerroin tapaavani naisen jäätelökioskilla tai laiturilla. Mahdollisesti eksyisimme samalle pellolle etsimään metallia ja kikattaisimme kuinka pinpointterini sätkii naisen napakorulle.    
Ehkä menen torille ostamaan saunavihtaa. Pohjoistuuli työntää minut torin äärimmäiseen kulmaan, jossa vaatimatonta kojua valaisee kolme välkkyvää lyhtyä. Tiskin takaa vihdan ojentaa kylmästä tai reisiensä sileydestä värisevä nainen, jolla on käsissään paksut, punaiset villatumput. Pipon alta karkailee silmien eteen vaalea hiussuortuva. Korjausliike paljastaa rannekorun, johon on pujotettu valkokultainen Aku Ankan hattu. Toisessa on kuulemma Iineksen rusetti. Hämmennyksissäni pudotan kolikot vihtojen sekaan. Nainen kumartuu auttamaan, mutta kompastuu. Kyllä kauniskin voi olla kömpelö. Otan kiinni. Kiitos. Ei mitään. Oletpa lämmin. Kuutamon valossa kimaltelevat hiukset tuoksuvat metsämansikoille, silmistä näkee kauemmas kuin pitäisi olla mahdollista. Saanko tarjota lämmikkeeksi kahvin tai itseni?

Vastaukselleni naurettiin avoimesti. Saattoi olla myös maininta ”vittu sä oot väsyny jätkä”. 

Ilmeisesti ei siis ole olemassa romanttisten komedioiden tarjoilemia kohtauksia, joissa kaksi yksinäistä kipuilee kalasatamassa kuuta tähyten ja kaislikko keinauttaa sinulle kumppanin. Homma hoidetaan nykyään huomattavasti arkisemmin.  
Moderni ja aikaansa seuraava sinkku on kuulemma netissä. Tuhannet yksinäiset etsivät toisiaan  bussiaikataulujen ja ravintola-arvosteluiden sekamelskasta. Ei kukaan enää kuljeskele kaduilla tai linnantorneissa nuuskimassa hiuksia. Siitä saa vain syytteen ja kopion kuulustelupöytäkirjasta 

Okei. Deitti.net, Suomi24-treffit ja Tinder. Siinä nopeasti mieleen tulevat, Tinder tietysti trion kuuluisin. Pikaisen vilkuilun jälkeen päätin ladata Tinderin ja ainakin selvittää miten homma toimii. 
Houkuttelevaa profiilia varten tarvitsin kasvojeni mäyrämäistä komeutta korostavan valokuvan sekä kuvauksen luonteeni rakastettavuudesta. Päätin lähestyä uutta rakkautta rehellisesti, joten perustin Tinder-tilin ilman omakuvaa ja tekstiä.  

Tinderissä ihminen ja elämä pilkotaan pieniin osiin. Halut ja tahdot mahtuvat hyvin parille riville, inhokit vievät enemmän tilaa. Suositumpaa näyttäisi olevan koko paketin tiivistys kymmeniin emojeihin, ilman turhia sanoja. Lentokone kertoo ehkä mieltymyksestä ilma-aluksiin, juoksuemojin laittaja on kohdannut hiustenhaistelijan. Löysin huomattavan määrän palmuja, hiekkarantoja, aurinkolaseja, nuotteja, polkupyöriä ja varsinkin viinilaseja. Lopulta jos molemmilla on listassaan animoitu vene niin yhteinen soutu voi alkaa. 

Muutaman päivän testini jäi kuvattomaksi ja sanattomaksi. Ainakin toistaiseksi. Näkymättömästä kurkistelusta huolimatta olen saanut jo neljä tykkäystä, enkä ymmärrä miksi. 
En tiedä olisinko vielä edes valmis tapaamaan ketään, mutta ehkä juuri tämä hetki olisikin minulle täydellinen. Elämmehän aikoja kun allergiasta syntynyt aivastus tekee sinusta kulkutautisen ja kunnon yskänpuuska saa naapurit etsimään soihtuja. Pelkuruuden edessä voisin siis aina vedota karanteeniin. Miten muutetaan vitun väsynyt jätkä emojeiksi?

torstai 19. maaliskuuta 2020

Pariton



Kuvittelin pariutuvani iäksi. Niinkuin joutsenet tai kaivajaliskot. 20 vuotta on toki pitkä aika olla naimisissa, mutta jäi silti hieman vajaaksi tavoitteesta. 
Onnistuimme siinä kuitenkin hyvin, jos viimeiset vuodet pyyhitään puhtaaksi. No, ainakin omasta mielestäni. Kaksi jo melkein aikuista, fiksua lasta siitä syntyi, ja muistoja ihminen täyteen.

Olen viimeksi ollut siis sinkku 20 vuotta sitten, yksin en ole asunut koskaan aikaisemmin. Mitä tässä nyt sitten oikein pitäisi tehdä? En minä tätä osaa, eikä tällaista ole päässyt harjoittelemaankaan.
Erosta on kohta vuosi. Onko se yleisesti hyväksyttyjen sinkkunormien mukaan riittävä aika olla yksin ja odottaa? Odottaa mitä? Tai ketä? Kuka tänne tulisi, peltojen yli olemaan? Onko olemassa joku virallinen aikamääre, jonka jälkeen on soveliasta huomata vastakkaisen sukupuolen kaartuva uuma? 

Päätin aluksi seurata asiassa vaistoani, niinhän ne sorsatkin tekevät. Ilman ajatusta nousevat maasta ja tuntuvat siitä huolimatta löytävän perille. Ongelmia aiheutti kuitenkin sorsia laajemmaksi osoittautunut ajatusmaailma. Olenhan tottunut miettimään asiat halki ja selviksi, mutta tämän kanssa olen liian hämilläni. Myös mielialat vaihtelevat edelleen syvästä masennuksesta läikähteleviin ilon hetkiin, kunnes muistan taas olevani yksin ja ikävä nirhaa päivistä ilon. 

Olen aina ollut se kiltti ja kohtelias mies, joka avaa ovet naisille ja katsoo keskusteltaessa silmiin, vaikka nännit puhkoisivat paitapuseroa. Mutta pärjääkö liialla kiltteydellä sinkkumaailmassa? Muistini mukaan röyhkeät, terska edellä tuikkivat narsistit onnistuivat huomattavasti paremmin naisasioissa jo lukiossa ja poistuivat juhlista kourat täynnä hameenaluslihaa, kun minä seisoin edelleen hattu kourassa oven raossa. Hyvää panoa teille. 
Pitääkö minun siis muuttua joksikin muuksi kuin mitä olen tottunut olemaan? Hakata nahkaan tribaali ja pohkeeseen liekki? Muuntautua väkisin tosimieheksi, joka ottaa kysymättä omansa, kyntää yössä ja naisessa kuin aura, heittää napakupit ja kuivaa loput hiuksiin?
En minä halua yhden yön juttuja. Vai haluanko? En minä sellainen ole. Vai olenko? Helvetti sentään. 

Juttelin viikko sitten ammattiauttajan kanssa ihan muista asioista. Ajauduimme kuitenkin puhumaan myös erostani, jonka johdosta minulle suositeltiin erilaisia miesryhmiä, joissa pääsee vaihtamaan ajatuksia ja partavesisuosituksia. Olen kuitenkin aina ollut erittäin huono ryhmäkeskustelija, joten ajatus on liian vieras.
Mitä siellä sitten edes puhuttaisiin? Ei minulla ole mitään sanottavaa laakereista tai moniurahihnoista. Enkä minä oikeastaan miehiä haluaisi nähdäkään, hyvä kun itseäni siedän. Naisen haluaisin. Ihan juttuseuraksi, ystäväksi. Jos edes postilaatikolla nähtäisiin, metrin päästä moikkaisin. Saisin sitten vielä joskus mennä nukkumaan hymy huulillani ja peitto toiveikkaasti tötteröllä, herätä keskellä yötä, ajaa toisen luokse ja jäädä ovella sanattomaksi. Ehkä vielä joskus, seuraavassa elämässä. Säälittävää, tiedän. 

Miten tämä siis toimii? Ketä saan katsoa ja minne? Saanko puhua tuntemattomille vai luulevatko ne heti, että vain kamppaan ja keihästän kiimassani farkkujen läpi? Saako aviossa oleville vitsailla, vai onko se muiden mielestä sopimatonta flirttailua? Miten pärjään minihamekaudella, kun lanteet nykivät jo paljaan reiden nähdessäni? Onko se aistittavissa, että tylsän keskustelun sijaan haluaisin vain taivuttaa naisen hellään otteeseeni ja vinguttaa kuin kottaraista? 

Tiedän jotakin avaruudesta, muistan maat ja mantereet, mutta en tiedä mikä itse olen. Aion kuitenkin ottaa siitä selvän

keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Janne vaan




Osallistuin tapahtumaan, jossa ”työntekijät ja työnantajat kohtaavat”. Paikalla oli kuulemani mukaan useita teollisuuspuolen työnantajia, joilla on juuri nyt halu ja tarmo palkata kaltaiseni moniosaajaksi liukunut yhden taidon ihme. Riensin siis paikalle esittäytymään, tumput täynnä ylisanoja luonteeni notkeudesta. 

Tapahtuman kestoksi oli merkitty kaksi tuntia. Mainiota! Yleensä ihmiset saavat minusta tarpeekseen kuudessa minuutissa, joten aika riittäisi merkittävänkin vaikutuksen tekemiseen. 

Etukäteen ajattelin, että pahin pelkoni, ja ainoa esteeni suoralle rekrytoinnille, olisivat vain kokeneemmat osallistujat. Nuo rehvakkaalla kilpailuvietillä ja taskujyrsimillä varustautuneet koneistajat. Kunnioitusta kokemuksellaan ja rasvahaalareillaan herättävät vanhat mestarit, jotka syntyivät Kuusvooninkisen kiviseen nurkkaan pyllistämällä, valuivat sitten pelkkänä litkuna lattialla sylinterit mielessään. Prässäsivät tutit ruosteessa kaveriporukassa, jossa James Finlayson oli Janne vaan. En minä sellaista kokemusta vastaan voisi kilpailla. 

Auditorioon istahti kaksi kourallista kuulijoita, joista yksi osoitti sorvissa kiertyneen mielensä puppua äimistelemällä tilaisuuden vetäjälle puhelimessaan jumittavaa tekstiviestiä. Kun vielä toinen ylijyrisi jotakin sähköpostiosoitteiden poikkeuksellisen isoista alkukirjaimista, tunsin mahdollisuuksieni kasvavan. 

Paskapuhetta, kihahtaisi ministeri Li. Homma kutistui kuin hankeen työntyneellä. Työnantajapuolelta paikalle oli sipsutellut kaksi vuokratyöfirman sanansaattajaa, joista ensimmäinen puhui jonkinlaisesta putkitusammattilaisen suunnitteluprojektista Turussa ja sairaanhoitajan pestistä Porvoossa, toinen veti perusmuotoisen infosetin omasta firmastaan. Esittelyvideon ääniä ei saatu kuulumaan, joten koko kahden tunnin paletti pyöriteltiin kasaan 40 minuutissa. Siitä sitten vain Punjabin kautta kotiin valmistautumaan seuraavan päivän tapaamiseen koutsini kanssa, jolla oli huolestuttavia uutisia. 

torstai 20. helmikuuta 2020

Ohimenevää

Se oli penkkaripäivä. Pitkästä aikaa sellainen kylmä pakkashetki, jolloin tarhojen pihoihin sijoitetut metallitolpat muuttuvat ansoiksi kieli edellä kulkeville. Pujottelin Metson viereen parkkiin Tampereen seitsemänsadan tietyömaan halki. Silloin näin sen ensimmäisen kerran. Matalalla, mutta kuitenkin. Killitin hölmistyneenä suoraan kohti, silmistä valuva vesi jäätyi hileeksi ripsiin

 Hämeenpuisto valikoitui penkkariajojen tapahtumapaikaksi, koska perinteiset paikat on ratikan kunniaksi murennettu mannerlaattoihin saakka. Poika koteloitui juuri dinosauruksen sisään Särkänniemen parkkipaikalla, kun jotakin jo unohtamaani käväisi poskillani. Kosketus oli vielä niin varovainen, että pienikin tuulenvire sai epäilemään tapahtunutta. Hurrasin pojalle, keräsin 2,6 kg penkkarikarkkeja ja unohdin koko homman. 

Onneksi pää muistaa minkä iho tuntee. Ottaisinkin sinusta vastaan kaiken mitä annetaan. Edes ne lyhyimmät hetket, oltaisiin vain, ei kerrota muille. Mitään ei tarvitsisi sanoa, jos edes näkisin. Pilvien pienistä rakosista, metsän takaa, kadun toiselta puolen. Kädestä kiinni, päiväksi ja yöksi, hiukset silmiltä niin routa sulaa. Lämmitä piha jossa minulla on nyt grilli. Kaiken riisun kun lähemmäs käyt, mökillä sitten, juhannuksena. 

Aurinko lämmitti ensimmäisen kerran puoleen vuoteen. Poskipäissä käväisi, mutta syvemmälle pääsi. Lyhyestä valonhetkestä innostuneena muistin kevään ja kesän ja pirtin natisevat lankut. Helmikuussa on typerää miettiä kevättä, pettymyksiä on varmasti luvassa, mutta siitä huolimatta kävin läpi vanhat loma- ja mökkikuvat. Jämähdin tietysti Sardinian Algheroon ja Stintinon uimarannalle, mutta varsinkin Key Westiin ja sen erilaisille kaduille. Tampereeseen tottuneelle paikka oli niin unohtumaton, että haluaisin esitellä sen lapsille. Paljon on asioita, jotka olisi vain pakko unohtaa

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Palasia

Uusi kirjani on kuluva talvi. Ensin odottelen jotakin tapahtuvaksi, lopulta rysähtää, mutta kahden päivän päästä koko kertynyt hanki vettyy ja lorisee unohduksiin. 

Odotin tekstini aloittamista kuin ensimmäistä pakkasyötä. Olosuhteet olivat kohdillaan, taivas kirkas ja ajatus pilvetön. Kyllä se sieltä tulisi kun tiukasti tuijottaisin, lukisin hieman, niin kirjaimet saapuisivat. Siitä hetkestä on nyt kolme kuukautta. 
Olen sykähdellyt samaan tahtiin päättämättömän talven kanssa. Ensimmäisten lumipyryjen aikaan pääsuunnitelma tuiskahti paperille, hahmot saivat nimiä ja pisamia hassuihin paikkoihin. Päätin ajan ja paikan, elävät ja kuolevat, kunnes seuraavilla vesisateilla kumitin koko moskan ja päätin uudelleen. Naurettavaa nyhjäystä. 

Tarina tuntuu aina liian vähäiseltä, vaikka siitä saisi pojan mukaan sivuja jo vuosiksi eteenpäin. Lisäideoita kyllä syntyy tiuhemmin kuin uusia suomalaisia, ja niitä tulokkaita sitten yritän liimailla jo olemassaolevaan tarinan aihioon. Tälläkin hetkellä mietin vain tulevia kiemuroita, jotka sijoittuisivat ehkä sivuille 200-300, enkä uskalla edetä itse alun kirjoittamisessa. Kyllähän nyt on pakkasta, mutta loska siitä kuitenkin tulee. 

Päätin kirjoittaa tarinaa osissa. Puserran tekstiksi niitä palasia, jotka ovat päässäni selviä ja valmiita. Pari lausetta pohjaksi, sivullinen takaumia ja kaksi tulevaa. Kaiken väliin roteva ennustus ja hilpeä vitsi, yksi rakkaudenkaipuinen impi tuijottamaan nuotioon. 
No eihän siitäkään mitään valmista tullut. Palapelimaisuus tuntui vain sekoittavan ajatuksia entisestään, kuin kasaisi Ikean hyllykköä, joka edistyessään saa sohvamaisia piirteitä. Millä hemmetillä näitä isompia kokonaisuuksia oikein hallitaan? 

Päätin palata alkulähteille katsomaan auttaisiko Kettu metsään eksynyttä. Ei minulla ollut vastaavia ongelmia Metsän kutsun kanssa. Ainakaan tässä mittakaavassa. Elämäänsä tyytymätön elukka piti saatella perille, ujuttaa väliin seikkailua ja jännitystä, pelleillä samalla hauskojen eläinten kanssa, ja tehdä se kaikki rikkaalla kielellä, joka miellyttäisi itseäni. 
Vanhat blogitekstini kuitenkin paljastavat, että aika on kullittanut muistoja. Ketun kanssa oli välillä suuriakin ongelmia, joiden kanssa painin viikkotolkulla. Kirjoitin, kummasin ja kirjoitin uudelleen, kunnes lopulta pääsin perille ja olin tyytyväinen. 


Jotenkin olen odottanut, että teksti syntyisi helpommin. Ilman pakkoa ja puserrusta, suorana jatkumona Ketusta. Itsestään tulisi illan kanssa, asettuisi paperille kauniisti ja selkeiksi sanoiksi ja minä katselisin sivusta, paahtaisin maissia ja nöppisin sokeria. No, ei edellisestä tarinasta ole mitään hyötyä tämän seuraavan kanssa. Alusta se on aloitettava, upotettava itsensä tarinan sisälle, päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi. Muistan sen olleen raskasta, mutta palkitsevaa, tarinan uskottavuuden kannalta pakollista. Jos minä elän sen, niin muutkin pystyvät aikanaan samaan

perjantai 10. tammikuuta 2020

Koutsi


Erilainen, ei yksinäinen. Etukäteen pelkäämäni joulu helkkyi lopulta oikein mukavasti. Vatsat vetivät sen mitä kädet työnsivät, lahjoja oli taloudelliseen tilanteeseen nähden kuin hallituksella avustajia. Kuusi joi kaksi jalallista vettä päivässä, mutta ilmeisesti olin taltuttanut olohuoneeseeni näreikön innokkaimman itsensäpaljastajan, sillä neulaset ropisivat pelkästä katseesta. Uusi vuosi käynnistyi komealla padalla ja jalkkiskentän kännistä räyhähenkeä väistellen. Nyt vain kohti juhannusta. 

Avaan sälkkärit ja päästän valon ulos. Pitkälle ei kattolamppuni haalea keila yllä, musta aamu nielaisee ohuen yrityksen jo ennen patiota. Jokainen päivä näyttää aivan samalta, vain sateen paksuus vaihtelee. Aikaisemmin niin suosittu lintulautani pyörii puhurin käsittelyssä tyhjänä kuin Särkänniemen Hoijakka talvikaudella. Erehdyin nimittäin vaihtamaan siemensekoitusta ja poistin harakkalauman vauhkoonnuttaneet pähkinäpalaset. Virheliikkeestäni suuttuivat niin isot kuin pienemmätkin livertimet. Siellä ne nyt tuittivat lähipuissa, naamioivat murinansa liverrykseksi. 

Juuri ennen joulua sain puhelun työkkäristä. Haluaisivat nimetä minulle oman työllistymisvalmentajan, jonka kanssa käytäisiin läpi omat vahvuudet ja heikkoudet ja muut kehon epämuodostumat. Siitä tiedosta koutsi sitten taikoo minulle sopivan tulevaisuuden. 

Ylisanoin kaupiteltu valmentaja onkin melkoinen tapaus. Hänellä saattaa kuulemma olla sisäpiirin tietoa tulevista työpaikoista, tuttuja tehtaissa ja kavereita kellareissa, kyky purra jo pelkillä ikenillä. Ehkä jopa voima saada minut viihtymään työssäni edellistä työpaikkaani pidempään. Hihitin soittajalle ääneen, että hänelläkö on kyky estää jättiyritysten yt-neuvottelut, melkoinen taikuri. Hihittelyni ei soittajaan tarttunut. Tarve ulkoistaa työnhakuni ylitti järjen sanat. 

Miksi häntä ei noilla kyvyillä lähetettäisi useammallekin työpaikalle? Tämä taikaympyrässä siitetty nyky-Hekate olisi paketoinut Postin ongelmat yhdessä iltapäivässä. Kuka kertoisi Iskulle, että vapaana on henkevä maagi, joka sihisee kumipuun kotimaiseksi koivuksi? Kuka viestisi OP:n lisäirtisanomisia suunnittelevalle johtoryhmälle voimakoipisesta wiccasta, joka valuu konttoreissa lämpimänä kuin täkki, liruu mannana korviin, palvelumaksuna pankkikorteille? 
Siellä se loistaisi apunani johtokunnan kokouksissa lailla Gandalfin sauvan, suojaisi minua ja muita pois potkittavia. Istuisi keskellä tammipöytää täyslootuksessa ja julistaisi nilkat kireinä: Minä olen valmentaja, sinun valmentajasi. Minulla on valta ja voima kuin silakkaliikkeellä ja kaikki se materiaali, jonka itsestäsi olet kertonut. Sinä olet voimavara, osa huipputiimiä, pölkky tikkujen sekamelskassa. Minulla on suhteita ja serkku Kalevassa, eikä sinua irtisanota. 

Lopulta uuden vuoden hengessä vastasin sovittelevasti, etten usko valmentajasta olevan mitään haittaa, mutta en kyllä hyötyäkään. Ensimmäinen tapaaminen on viikon päästä.