lauantai 23. joulukuuta 2017

Sonny, Rico ja minä



Miten yksi lumisade voi nykyään sotkea koko kaupungin, täyttää moottoriteiden rampit rekoilla ja keskustan linja-autoilla, luiruttaa pikkuautot perinteisten ajolinjojen ulkopuolelle? Pelkällä kotimatkalla töistä laskin neljä autoa, jotka lepäsivät kokka kohti kuraojaa yrittäessään olla off road, ja yhden, joka oli luovuttanut kokonaan ja nostanut anturat kohti avaruutta. Suuntavilkku kyllä nilkutti edelleen kohti metsää, joten matka taisi sittenkin olla vielä kesken. 

Tiet ovat peruspyrytyksenkin jäljiltä joko paksua lumipuuroa tai täynnä teräväreunaisia tankkiesteitä, joiden päällä ajaminen paukuttaa nastat renkaista ja takahampaista. Tampereen halu olla eurooppalainen kaupunki katukahviloineen ja suline teineen ei onnistu näillä leveysasteilla. Taivas laskee alleen lunta, vettä, jäätä sekä näiden rähmäisiä yhdistelmiä niin paljon, että hylätyt tiekarhut olisivat edelleen tarpeellisempia kuin promenadiksi kutsutulta kadulta keimailtu Espresso Con Panna.  

Astelen loskalutakosta toiseen. Muutama vuosi taaksepäin Lidlin torstaitarjouspäivänä hankitut talvikengät painavat kuin mastodontin nilkat ja hiostavat ja jäätävät samanaikaisesti, joten varpaat istuvat keulahytissään kuin iglussa lauteilla. Roskalaatikoilla potkin edelliseltä kävijältä pudonneen biopussukan sisällön syrjemmälle, raaputan kannelle kaadetut kaurapuuronjämät sivuun ja huokaisen itseni kauas. Sandaalit painuvat väkisin kuumaan, paksuun hiekkaan ja katse etsii vesirajaa kahlattavaksi. Toinen käteni on kiinni karheassa palmupuussa, toinen drinkkilasissa. Meri tuoksuu lähellä, kesä kulkee pehmeästi iholla, olen siellä missä aurinko. 

Potkimani banaaninkuoret ovat lennähtäneet jäiselle uralle keskelle pihatietä. Olen pelannut riittävästi Mario Kartia tietääkseni miten siinä käy, joten kerään kuoret nöyränä talteen ja jatkan matkaani postilaatikolle. Pienikin kosteus ja pakkanen hyydyttävät postilaatikon lukon, jonka kieli tarraa kiinni yhtä tiukasti kuin Hakkarainen Räsäsen hiuksiin. 
Yritän lämmittää lukkopesää käsilläni ja killitän otsa hiessä suoraan kohti aurinkoa, joka pakottaa minut siirtymään hetkeksi varjoon. Viime kesä ei ruskettanut, vaikka jatkuvasti satoi, joten pohjarusketuksesta ei ole täällä apua. 

Olen vielä mielikuvien ja Googlen kuvahaun varassa, mutta onneksi Ultra Music Festivaleilta on kattava materiaali Youtubessa. Yritän kuvitella oman naamani muiden juhlijoiden joukkoon, omat lättäjalkani Miami Beachin hiekkaan, mutta vaikeata on. Kokemukseni matkailusta on mitätön, Miamista tiedän Sonnyn, Ricon ja vauhkot flamingot

Pitkän laiturin nokassa raukeana seisoskeleva lokki katsoo minua kuin vanhaa tuttua, ehkä sekin lensi tänne kun Riihikari jäätyi. Istahdan sopivan etäisyyden päähän linnusta, lasken jalat rauhalliseen veteen ja annan Key Westin kuumuuden sulattaa roudan ajatuksistani. Nyökkään hyväksyvästi onnellisen näköiselle lokille. Ymmärrän kyllä jos et halua palata. 


















keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Aktiivinen mallivalitus

Luvattu työpaikkojen massaluonti epäonnistui. Luvut ja puheet olivat kyllä komeita, mutta kun komeus vuosien mittaan rapistui todellisuudeksi, tarvitaan nyt syyllinen. Samasta paikasta se jälleen löytyi kuin ennenkin, köyhien joukosta.  

Mitenköhän minun ja perheeni olisi käynyt, jos aktiivimalli olisi lanseerattu yli kolmen vuoden työttömyysputkeni aikana, tilanteessa, johon minulla ei ollut vaikutusmahdollisuuksia? Pienikin  rahallinen rankaisu äärimmäisen tiukassa taloudellisessa ja henkisesti musertavassa elämänvaiheessa olisi ollut se viimeinen vastoinkäyminen. Veikkaan, että pelottavan monelle käy juurikin niin, että pian suo on jo liian syvä ylös nousemiseen, kun tuhdiksi paisuneet luottokorttisaldotkin kiskovat syvyyksiin. 

Miten pärjäävät ne tuhannet muut saman kokeneet, jotka eivät kelpaa töihin, kun siivoojan paikatkaan eivät aukea? Ne henkisesti nujerretut, jotka vuosienkin ajan hakevat mitä tahansa työtä, vaikka yhdestäkään ei vastata, ja jotka sillä kaikkein vaikeimmalla hetkellä kuulevat television pukumieheltä, että se on vain sinun oma syysi, työtön.  

Ymmärrän aktiivimallin lähtökohdat, eli ne ideologisesti työttömät, jotka elävät kummallisenkin normaalia eloa. En vain ymmärrä sitä jo ala-asteelta tuttua rankaisumallia, jossa yhden häiritessä opetusta kaikki jäävät jälkkään. 
Minun onkin äärimmäisen vaikea lohduttaa tytärtäni, johon tuo tyyli epäreilusti iskee, että kyllä se myöhemmin helpottaa kun siitä hieman kasvat, kun samaan aikaan valtion ylin johto vetää jalkaansa niin suuret saappaat, että alle musertuu jokainen väärällä hetkellä kompastunut. 


sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Jaarlit, vasallit ja tubettaja

”Suomessa tuetaan paskaa läppämusiikkia”, kiekaisi Isac Elliot ja marssi Keskustorin itsenäisyyspäiväjuhlan esiintymislavalle toivoen tuon samaisen tuen jatkuvan vielä hetken. 
No, kyllähän teinitytöt tukivat. Elliot nyppi pinseteillä itsensä ylä-ääniin ja ehdotti olevansa liikaa mussa kii. Olin torialueen toisessa päädyssä, mutta silti nopeasti samaa mieltä. 

Keskustorille oli kerääntynyt ennätysmäärä ihmisiä, ehkä jopa melkein yhtä paljon kuin alpakka-areenalle. Paukut vain olivat ihmeen pieniä, vaikka hienosti musiikin tahtiin välkkyivätkin. Ne suurimmat jäivät kuitenkin puuttumaan, ne jotka tuntuvat sisuskaluissa asti ja jotka aukeavat yllesi kuin monivärinen tuliverho kaamean jysähdyksen repimänä. Olisivat nyt ampuneet koko varaston kurkihirsiä myöten taivaalle ja valelleet alapilvet hillotulla butaanilla, sillä tämän suurempaa juhlan aihetta ei aivan hetkeen tule. 

Perinteiden mukaisesti katselimme myös, kuinka tärkeät ihmiset kerääntyvät saman katon alle ja sopuisasti yhteen jonoon.
Farkkuasu, nahkaa ja punainen liinavaate, jonka etumus oli kuin pursutettujen ruusukkeiden viljelyspalsta. Päälleastuttuja laahuksia, joiden laskokset keräävät varmasti jokaisen ruokajonossa pudonneen klementiinin ja koipireiden. Mielestäni vihreä sopii vain Kermitin ylle. 

Monia en tuntenut, vain muutaman urheilijan ja Jaana Pelkosen. Uunokin kättelyjonossa vilahti. Kävely näytti tekevän kipeää, eikä tukemassa ollut enää Sörsselssöniä tai Härski Hartikaista, ei Elisabethiä eikä appiukkoa. 
Niin vierivät vuodet ja kivut niveliin. Varma merkki omasta ikääntymisestään on myös se, kun huomaat, että jaarlien, vasallien ja erilaisten toiminnanjohtajien sekaan on ilmestynyt keltaiseksi värjätty kalju ja ruusukasveihin kuuluva Youtube-videoija. 

Kuluvalla viikolla näin auringon. Ei se lämmittänyt, mutta on siis kuitenkin todistetusti edelleen omalla paikallaan korkealla. 
Liian pitkään se on kuitenkin piileskellyt, eikä antanut mitään takuita uudesta ilmestymisestä, joten päätin lähteä itse sen perään, paikkaan, jossa loskaa ei tunneta eikä pimeys pääse pureutumaan ajatuksiin.

Miettinen, maaliskuu ja Miami. Uskomatonta, mutta totta. 















sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Mutakakkuja

On satanut niin paljon, että salakat harkitsevat sadevaatteita. Muistan joskus syksyllä päättäneeni, että pesen auton sitten seuraavalla pidemmällä poutajaksolla. Sade muutti kuukausien mittaan muotoaan pisaroista räntäriekaleiksi, hiutaleiksi ja edelleen takaisin pisaroiksi. Taukoa ei kuitenkaan koskaan tullut, joten nyt Skodan Rio Red - pinnoite on saanut ylleen niin tuhdin mutanaamion, että tekisi mieli heittää kurkunsiivut lyhdyille ja kuoria nuorentunut menopeli taas keväällä esiin.  

Metallinetsintäreissutkin ovat olleet melkoista mutapainia. Pehmeä nurmi tirsuu jalan alla ja pian kenkien pohjat ovat enemmän mömmöissä kuin Mikael Gabriel autonsa ratissa. Parin viikon takainen saldo oli muutama 1800-luvun kolikko, vanhoja luoteja ja vaivihkaa talvikenkien syviin uriin piiloutunut, mutapuristeeksi naamioitunut annos koiran ruuansulatusjärjestelmän läpikäynyttä Hau Hau Championia. 

Täytän kuukauden päästä vuosia enkä voi sille yhtään mitään. Kirota aion ja jurottaa kuin pahka varjossa, mutta karkuun en pääse. Aika ei tarvitse minua kuluakseen ja minä kulun sen mukana vaikka kuinka piilottelisin. Juhlia kai pitäisi, mutta aina tähän aikaan vuodesta ajatuksiani synkistävä pimeys kehottaa vain keräämään riittävän määrän rasvakerrosta ja asettumaan pitkille unille. 

Ehkä laitan Aamulehteen ilmoituksen: En juhli, vaan horrostan. Herättäkää minut kun aurinko taas näyttäytyy ja kaamos on kauaksi ajettu. Avatkaa parvekkeeni ovi vasta, kun kylmän sateen tilalla keinuu lämmin tuuli, kun valo on palannut ja laulu oksille. 
Unta se vain onneksi oli, harmaata utua sinisen taivaan tilalla, mustalta taivaalta putoava ikuinen sade. Pahaa unta, jossa minä täytin 40 vuotta. 
Perhana. 






maanantai 20. marraskuuta 2017

Takakonteista

Uutisviikkoon on mahtunut taas paljon naurua, sitä ainaista someraivoa, pahastumisia ja venäjänkokoisia erehdyksiä. Uutisten top 10-listaa tutkiessa tuntuukin aina hetkittäin siltä, että kaikista sodista, kansanmurhista tai luonnonkatastrofeista huolimatta eniten kuohuntaa aiheuttavat jälleen kanssaihmisten sanomiset.  

Pirkko Arstila luimisteli ET-lehden kolumnissaan pyllyverkkareiden paljastavuutta niin tiukin sanankääntein, että pian somekansan päivystäjä unohti tyrmistyneenä nauttia proteiinipatukkansa kokonaan ilman hopeavettä. Netin nättinokat iskivät vastahyökkäykseen yhtä hanakasti kuin Lordi Frimanin korvaan ja sanasota oli valmis.  
Itseäni eivät solat haittaa enkä kukkuloita pahalla silmällä kummastele. Jos joku haluaa kulkea nypyt kylmästä piukeina pikkutopissaan tai kiskoa sola soiden tiukat verkkarinsa korvanlehtiin saakka, niin siitä vain. Koko uutisessa hämmästelen vain eniten sitä, että ilmeisesti nuoret lukevat ET-lehteä. 

Amerikkalainen teinityttö Giselle puolestaan päätti heittää omat pyllyverkkarinsa rakkauden rakovalkeaan ja vaihtaa tilalle liikemiehen Abu Dhabista. Aivan pikkurahalla ei öljymies elämänsä apajille liu’u, mutta ehkä 2,5 miljoonaa euroa on sopiva hinta hieman erilaiselle porauspäivälle. Odotan vain koska Bayer ymmärtää käyttää Gisellen hehkuvia poskia omassa mainoskampanjassaan. Bepanthen - levitä rakkautta. 

Kyllä muhkeita takakontteja maailmaan mahtuu, osaan sopii jopa aikuinen mies. Olen huvittuneena seurannut uutisointia peräkontti-Virtasesta, joka päätti matkustaa ahtaasti. Huonoja uutisia kuultuaan ensin oli kuulemma tullut itku, sitten kiukku ja lopulta ärinä. Suru kuitenkin pusersi miehen pullokassien sekaan ja kaikkien meidän yhteiseksi onneksi kovassa paineessa saattaa oikeissa olosuhteissa ja mittatilauspuvussa syntyä jotakin uutta ja sinistä. 

Osaavat sitä isotkin pyllähdellä. Venäjän puolustusministeriö syytti Yhdysvaltoja Isisin auttamisesta ja päätti todistaa kovan väitteensä huolellisesti valitulla kuvamateriaalilla. Harmillisesti aineisto olikin kerätty AC-130-pelin promovideosta sekä Irakin ilmavoimien pommi-iskusta viime vuodelta. Vaikka kuvat poistettiin nopeasti, oli nolouden haiseva läjä ehtinyt jo tarttua kengänpohjaan. 
Samaan menetelmään voisi tarttua useampikin syyttävä taho, joka haluaa osoittaa maailmalle ammattitaitonsa ja osaamisensa vakoilun ja tiedustelun vaikealla miinakentällä. Ehkä Trump havaitaankin pian salamyhkäisessä Black Mesan tutkimuskeskuksessa, Merkelin lounastaessa kera Bowserin. 


Viime viikolla kuulin myös ilouutisen, työsopimustani jatketaan liki vuodella eteenpäin. Ensi töikseni lupasin kustantaa tytölle heppakortin, tilasin passin ja juhlin itseni uuvuksiin. Palkankorotuksia ei ole luvassa, mutta onneksi Riku Aalto sai sentään hieman. Kamalaahan se olisi jos ei toimeen tulisi, joulukin niin lähellä ja vaimo kuuluu kirjakerhoon.  

maanantai 13. marraskuuta 2017

Sankarit

Nukun sikeästi kuin siili tuoreissa pehkuissa. Alakerrasta kuuluva kolahdus kuitenkin täräyttää minut hereille. Jotakin aseteltiin uuniin, lasin kilahdus, lahjapaperin mietoa rapinaa. Käännän kylkeä ja vaivihkainen hymy huulillani sallin itselleni pienet lisätorkut. 

Isänpäivän kunniaksi keinahdan takaisin uneen lapset mielessäni ja luomien takana alkaakin heti tapahtua. Käväisen pikaisesti pojan kanssa synnytyssalissa, jossa tapasimme ensimmäisen kerran, jonka jälkeen hyppelen aikajanalla vaivattomasti eteenpäin. Muistan sinisen ammeen ja kelluvaan pökäleeseen päättyneen kylpyhetken, ensimmäisen polkupyörän ja ensimmäisen kaatumisen ja reisiluun, joka antoi periksi heijastimen päällä muljahtaessaan. 
Havahdun aterimien kilahdukseen. Lahjapaperin kahina on loppunut, nenä muuttaa pekonin tuoksun kuolaksi suupieleen. En kuule vielä vedenkeittimen kohinaa, joten torkuttelen takaisin. 

Toisestakin lapsesta povattiin poikaa, oli kuulemma maha pystyssä sillä tavalla ja planeetat taivaankannella sirosti kallellaan. Eskimon nenä sillä oli ja silmät vienosti vinossa, mutta ei suulaketta koipien välissä. Tyttö söi tunnin välein, mutta tyhjensi kuona-ainetankkinsa vain kerran viikossa ja sekin kaarnatappi kolisi pottaan vasta tuskanhiki otsalla. Muistan ensimmäisen tarhapäivän, uintiharjoitukset ja tytön, joka roikkui äidissä kuin verhoon tarrannut imuri. Muistan Nunnun, joka vieläkin on Nunnu.

Uni ei välitä ajasta, vaan sallii vuosikymmenten ylitykset yhdessä henkäyksessä. Pian laulankin jo omalle isälleni, rullaan köykäisesti Massikan tuunatuilla kumirenkailla alamäkeen, ihmettelen vahvojen käsien voimaa ja lopulta viinan mahtia, joka sumensi kirkkaimmankin mielen. Näen hetken, jolloin isä hukkui vihaan, kääntyi väärään suuntaan eikä sallinut kenenkään seurata. 
Toista voi vihata takaisin, mutta ei loputtomiin. Kaikki muuttuu lopulta, kun vihan kohde on liian kaukana, paikassa, johon muut voivat päästä vain unissaan. Uurnalle on turha kiukutella, ja vihassa onkin se huono puoli, ettei se poistu elimistöstä ennen muuttumistaan joksikin muuksi, vielä hankalammaksi tunteeksi. Luulisin sen olevan suru. 

Nukahdan lopulta sikeästi, joten onnittelulaulu pääsi sittenkin jälleen yllättämään. Vilkaisen nopeasti ikkunalaudalle sijoittamiani valokuvia, joissa nauravat poika, tytär ja isä. Tartun hymyihin ja iloisin mielin otan vastaan kortit ja lahjat sekä rahin kokoisen täytetyn patongin. Isä oli aikanaan minulle sankari ja nyt on minun vuoroni, eikä surulla ole tänään sijaa tässä talossa. 


tiistai 31. lokakuuta 2017

Ajaton

Rannan lehtipuut riisuutuivat veneeseeni. Päälle satoi ensin vettä, joka jäätyi, suli ja jälleen uudelleen jäätyessään jauhoi lehdet, oksat ja vesikirppujen raadot pirullisen jähmeäksi puuroksi. Keitoksen kruunasi vielä raavas kerros lunta, jonka alla suttu muhi tiiviiksi massaksi. Hakkasimme ja lapioimme pojan kanssa veneen tyhjäksi ja soudimme toppatakit piukeina saareen. 

Olo oli outo, olimmehan käyneet viimeksi mökillä elokuun puolivälissä, juuri ennen koulun ja työni alkamista. Kiersimme tilukset kertaalleen ympäri ja katselimme hetken itätuulessa riehuvaa Näsijärveä, jonka aalloilta olivat allit kadonneet. Puhurit lähentelivät välillä myrskylukemia, kun tuuli heitti kasvoillemme kaiken märän ja kylmän mitä pilvistä ja järven pinnasta irtosi. Pensaissa räpsähteli vielä parvi pikkulintuja, jotka kuin vimmatun kiireen vallassa etsivät jotakin. Lopulta nekin päättivät hylätä saaren ja syöksyivät myötätuuleen ilman lupausta paluusta. 
  
Inhoamani viimeinen mökkikäynti on tänä vuonna nopea. Purimme pikaisesti trampan, joka oli melkein jo muuttunut osaksi luontoa. Pirtissä lukaisimme mökkipäiväkirjaa, jonka kesäisissä teksteissä helteiden kaipuu oli kova. Sivut olivat täynnä merkintöjä grillauksesta, korttipeleistä, saunan kuumuudesta ja pitkien iltojen kalaretkistä. Vaikka helteet jäivätkin vain haaveiksi päiväkirjan sivuille, oli kesä silti täynnä valoa, aikaa ja tyyniä iltoja. 

Olen odottanut ajan ja jaksamisen paluuta nyt yli kaksi kuukautta. Aluksi ajattelin, että uusi työ vie mehut vain hetken, mutta nyt on kai pakko todeta, että en löydä aikaa enkä riittävän vireää mieltä kirjoittamiseen. 
Vanha virsi, mutta lauletaanhan niitä kirkoissa ja kappeleissakin ihan vapaaehtoisesti, joten valitetaanpa taas. Aamuvuorot kuluvat edelleen horteessa, eikä yksi vapaapäivä riitä, kun muutakin puuhaa olisi. Yövuorot sujuvat jotenkin, vaikka uni on päivällä katkonaista ja pää on sumea kuin huputettu majakka, enkä löydä konstia valon sytyttämiseen. Joskus yövuorojen jälkeen oli sentään 4-6 päivää vapaata, tässä työssä vain yksi, eikä se riitä edes puolittaiseen toipumiseen. 

Ensimmäisenä jäi blogin päivitys, koska en osaa kirjoittaa nopeasti edes lyhyttä tekstiä. Hion ja vatkaan sanoja kuin teinipoika mikrolämmintä sukkaa, vaikka kai tällaisen raapaleen saisi taitavampi käsityöläinen laukaistua kasaan nopeamminkin. Pohdinkin siis vakavasti blogin deletoimista. Pelottavasti se vain tuntuu lopulliselta luovuttamiselta. 
Kävijöitä sivullani on kuitenkin jostakin syystä riittänyt enemmän kuin minulla on sukulaisia, joten ilmeisesti tuntemattomiakin on suttujani lukenut. Istuin siis parinakin yönä sormi delete-napilla ja silmät kävijätilastoissa, enkä onneksi osannut päättää mitä tehdä.  

Vaikeuksien kautta voittoon? No, en osaa tätä ongelmaa ratkaista, joten tällä hetkellä voin vain antautua ja nostan kädet pystyyn. Kirjoittaminen on yhtä jäässä kuin talviteloille kääntämäni vene. Me molemmat annamme vain ajan kulua ja sallimme lumen sataa. Odotamme, että asiat muuttuisivat, että hankalan tilanteen ja lauseen lopuksi tulisi se mutta, joka muuttaisi tilanteen taas paremmaksi. 
Aina asiat eivät kuitenkaan pääty muttiin, ne vain päättyvät. Pelkäänkin, että annan periksi, poistan tekstini, lunta sataa liian paksulti, eikä muttaa koskaan tule.     

  




maanantai 9. lokakuuta 2017

Narttuskoda

Skodani on narttu. Klo 4.50 moottoritie on tyhjä täältä Tijuanaan, mutta siitä huolimatta olo on kuin kiima-aikaisella malamuutilla koirapuistossa. Aina nimittäin löytyy se yksi kiilusilmäinen vouhko, joka kaikesta tyhjästä tilasta ja sopivasta ylinopeudesta huolimatta kiihdyttää perääni kuin puutteessa pidetty spanieli ja tulppaa kuononsa pakoputkeeni. 
Ohi ei jostakin syystä voi mennä, mutta ei myöskään hieman jättäytyä. Aamuyön mustassa sateessa etenemme siis kahden auton minijonossa parinkymmenen kilometrin matkan. Mieli tekisi jarruttaa, mutta pelkään takana läähättävän vain nousevan päälleni ja häpäisevän autoni koskemattomuuden tavalla, jota kasko ei korvaa. 

Kuuloelimiin oikein asennetut korvatulpat eristävät tehtaan taukoamattoman pauhannan pelkäksi avaruuden taustakohinaksi ja imevät kovimmista desibeli-iskuista tehot. Samalla ne kuitenkin saavat oman mutinankin kuulostamaan puolihuudolta, aivan kuin ajatuskin saisi äänen. Tätä eivät kaikkein kokeneimmatkaan korvatulppakeskustelijat tunnu ymmärtävän. 
Viime viikolla kävin useita keskusteluja muutaman työkaverin kanssa, jotka eivät kymmenestäkään mitä-huudosta ymmärtäneet korottaa puheäänensä voimakkuutta pupinaa korkeammalle. Lopulta vain kyllästyin ja yritin kasvojen ilmeistä ja viiksien värähtelystä päätellä millaisessa keskustelussa olin mukana.
Hymyilin siis, kun toinen hymyili. Nyökyttelin kovasti, katselin alas ja ympäri, korjailin suojalaseja kuin niissä olisi sitkeä tahra tai sankavinouma. Punoin päätäni huomatessani toisen närkästyneen ilmeen. Ihan vain kuitenkin kevyesti, kuin coriolisvoiman keinuttamana, etten ottaisi liian vahvasti kantaa. Enhän tiennyt oliko toinen harkitsemassa hirttoköyden hankkimista vai oliko eväsleipään vain eksynyt suolainen kurkku. Lopulta kummallakaan ei varmasti ollut aavistustakaan mitä juuri tuli puhutuksi, joten toivoin vain aiheen olleen miellyttävä. 

Uuden kirjan pohjatyö edistyy hitaasti, mutta verkkaisesti. Päätin tosiaan rakentaa homman järjestelmällisemmin kuin Ketun kanssa, joten viimeiset viikot olen rakennellut tulevia tapahtumia tiiviisti paperille. 
Hahmojen luonteenpiirteet ja ominaisuudet, tapahtumapaikat ja niiden historia, haluan kaiken olevan minulle mahdollisimman tuttua ja aitoa, joten lopulta kun pääsen kirjoittamaan, se tuntuu kuin päiväkirjaa raapustaisi. Juupa juu. 
Toinen vaihtoehto on, että vetkuttelen. Minusta nimittäin tuntuu, etten enää saa aikaiseksi mitään niin isoa kuin Kettu oli, että mahdollisuuteni meni jo. Ja minunhan pitäisi onnistua vieläpä paremmin, saada kaivattu rytmiikka asettumaan napakasti oikean kokoisiin liiveihin. Työstän siis pohjasuunnitelmaa ja runkoa huolella ja hitaasti ja ikuisesti, koska en uskalla aloittaa itse kirjoittamista.
Eniten mietin kirjan kohderyhmää. Haluaisin kirjoittaa aikuismaisen tarinan, johon mahtuu rosoa, verta ja rakkautta. Pelkään kuitenkin tyylini karkaavan huomaamatta kettumaiseen suuntaan ja kohti hassunkurisia eläinhahmoja, jotka laukovat lapsellisia kommentteja parrakkaista naamoista.
Sanaakaan en siis vielä ole saanut kirjoitettua, mutta huolissani olen jo monestakin asiasta. Idiootti.  

Viime viikon vapaapäivä oli eilen. Kuljetin tyttären kavereineen Ideaparkiin ja toivotin hyvää shoppailua. Ilmeisesti tyttö on kuitenkin tullut isäänsä, koska jo muutaman tunnin kuluttua puhelin pirisi hakutoiveen merkiksi. 
Jossakin vaiheessa päivää kyllästyin hämärään ja räpläsin toiveikkaana sälekaihtimet auki. Tulos oli jotenkin päinvastainen kuin tarkoitettu, kun ulkoa vyöryvä synkkyys hiipi valaisimista huolimatta sisälle ja asettui varjoiksi olohuoneen nurkkiin. Vastaiskuna nakutin alakerran jokaisen valokytkimen yläasentoon, tilkitsin verhot takaisin umpeen ja yritin olla kuulematta ulkona vellovaa kaatosadetta. Kyllä syksy parempi on kuin talvi, mietin, ja kuuntelin kuinka vettyneet varikset rykivät ikkunan takana.    



maanantai 2. lokakuuta 2017

Ilmaan piirretty pihvi

Hiekkaranta on mykkä ja hylätty. Harva asia on karumpi kuin uimaranta, josta kesä on jo poistunut, mutta sen jäljet ovat vielä heikosti nähtävissä. 
Rantatuolien raatoja, puoliksi kumoon jyrätty pukukoppi ja klorofyllin hylkäämiä lehtiä. Lysyyn tallottu puhallettava kelluke, sininen muoviämpäri kuin kiiressä vesirajaan viskattuna. Jostakin luin, että hylätyissä paikoissa menneisyyden äänet kaikuvat vielä pitkään. Ilmeisesti kaikukin on nämä rannat jo jättänyt. Ranta on nyt tuulen reviiriä, eikä se tunnu pitävän meistä. 

Olemme pojan kanssa perillä Yyterissä hyvissä ajoin klo 12. Onneksi meillä ei ole aikaa haikailla kadotettua kesää. Olemme tulleet etsimään kolikoita, joten otamme vastaan sen vähän mitä meille tarjotaan. Kaikki 7 astetta merellistä viimaa, tihkumaisen sateen ja loputtomiin pehmeää hiekkaa. 
Harmillisesti koko päivän piippailun jälkeen taskun pohjalla kilisee vain vienosti. Eurokolikot sentään vielä kiiltävät, venäläinen laatu näkyy uusissakin kolikoissa oudosti ruosteena. 

Porin keskusta on illalla yllättävän viriilissä tilassa. Halvan madallussarjan läpikäynyt teinibemari kurnuttaa särkyvää bassoaan tunnista toiseen ja kiertää ydinkeskustassa pientä ympyrää kuin luuppiin jumiutunut paarma. Jossakin vaiheessa säveletön möyry alkaa jo kyllästyttää ja mieli tekee tunkea paarman sisälle asettuneiden jannujen lippikset bemarin pakosarjaan. 

Löydämme ruokapaikan Rossosta. Puolustaudun sillä, että muut paikat olivat täynnä. 
Listan pihviannokset kiinnostavat, ja juuri sopivasti kylkeemme riennähtääkin nuukahtaneen hallin ulkonäöllä sivallettu nuori mies, jonka rinnuskyltin nimi on Toni
- Hei! halli kiekaisee. Voisinko tuoda jotakin juotavaa.
- Iso cokis, kiitos. 
- Pepsi varmaan käy? Entä pojalle?
-Iso Sprite. 
- Seven Up varmaan käy. Onkos löytynyt vielä mitään syötävää. 
Juu, vastaan, pippuripossu kiinnostaisi. Minkä kokoinen pihvi annokseen kuuluu?
- Noh. Vaikea kuvailla, mutta varmaan joku tällainen, Toni tuskastuu ja piirtää ilmaan pihvin kokoisen kiekuran. 3D-mallinnus ilmatilassa on kuitenkin aina ollut suuri heikkouteni, joten pyydän pihvistä ihan konkreettista grammatietoa. Toni vaihtaa kasvojensa värin kalpeasta kiirastuleen, lupaa ottaa asiasta selvää ja katoaa pitkäksi aikaa samaan aika-avaruusjatkumon säröön, josta eteemme muljahtikin. 
Luoksemme palattuaan tämä unelma-ammattinsa selvästi löytänyt ilma-animaattori pudottaa ensin muistivihkonsa ja heti perään lyijykynänsä ja toteaa, ettei tänään oikein suju. Kohteliaasti olen samaa mieltä ja tilaan pastaa. Poika valitsee katkarapuvoileivän ja pihviannoksen. Lopuksi toteamme juomien olleen erinomaisia. 

Vietämme yön hotellissa. Samassa rakennuksessa on myös omistusasuntoja ja ilmeisesti puukenkäisten sorkkaeläinten muuttopäivä. Nopeista jalkaliikkeistä päätellen yläpuolellemme on vauhkoontunut kokonainen ryhmä Riverdance-tanssiryhmän iltaenergisiä jäseniä, joista jokaisella on raahattavanaan metallijalkaisia kirstuja, ruokailuryhmiä tai jakkieläimiä. Lopulta klo 2 kyllästyn mekkalaan ja kysäisen respasta korvatulppia. Ystävällinen yöpäivystäjä lupaa etsiä minulle sellaiset. 
Tulppia odotellessani notkun hotellin käytävällä, kun hissistä kipsuttaa niin ällistyttävän tiukkaan minihameseen ängetty puuma, että päättelen naisen päätyneen hameena toimivaan hedelmäpussiinsa jotenkin alipaineistuksen avulla. Rouva on ilmeisesti yrittänyt nuorentaa itsensä vankalla meikillä. Huolellinen pohjatyö näköjään palkitsee kokeneen huoltomaalaajan, sillä telaajalla on saaliinaan nuorehko mies. Päättelen nuorukaisen näköaistin toimivuuden rajoitetuksi, mutta onneksi en usko silmillä olevan merkitystä tulevassa raatelussa.  
Suureksi ilokseni korvatulppani saapuvat seuraavalla hissikyydillä. Juuri sopivasti peittämään sekä yläkerran muuttokolinat että naapurihuoneen säälimättömän teurastuksen jurskeen. 

Toinen kaivuupäivä on varattu vanhemmille aarteille. Muita yhtäläisyyksiä yöllä kohtaamani nuoren miehen kanssa ei ole. Saamme luvan tonkia peltoa keskiaikaisen kirkon lähettyviltä, mutta vanhin kolikkomme on lopulta vain vuodelta 1825. Poika löytää vuoden 1866 pennin, joka on kaksi vuotta liian nuori. 1864 vuoden kolikolla olisimme jo rikastuneet. 
Kurkistelemme vielä silkasta mielenkiinnosta itse kirkkoa, mutta väsy on jo päässyt jäseniin eikä se koskaan saavu yksin. Vilu seuraakin taas välittömästi perässä, joten sanomme Ulvilalle hyvästit.   


Matka kotiin on hiljainen. Lokakuu syö valon yllättävänkin nopeasti ja lopulta kotipihaan päästyämme on jo pilkkopimeää. Poika rientää pesemään kolikoita puhtaaksi ja minä ihmettelen vielä hetken raikasta ilmaa. Tuuli tuoksuu märille lehdille ja vilu tulee taas nopeasti. Kesä on jo kaukana. 

maanantai 25. syyskuuta 2017

Insomniaa Ilonassa

Viime aikoina olen miettinyt ilolla Ilonaa. Se on muuten harvinaista, koska ne muutamat kerrat, kun olen kyseisessä viihdemaailmassa vieraillut, kokemus on ollut lattea kuin hiiren rintamus. Tiskin takana levyjä on ilmeisesti pyöritellyt DJ NRJ, koska musiikki on ollut täsmälleen samaa kuin Tampereen taajuudella 90,0. 

Yksi onnistunut reissu näköjään kantaa kuukausia eteenpäin. Bobby pubiksi nimetyn juottonurkkauksen isäntänä hääräsi mies, joka juomillaan sekoitti pään ja musiikilla mielen niin tehokkaalla sekoitussuhteella, että tällainen jo hieman jäykistynyt parrukin hämmentyi.  
Faithless, Prodigy, Sash, Alexia ja moni muu. Korvanlehdiltä jonnekin syvemmälle, sinne missä muistot sijaitsevat. Siellä ne yhdistyvät tiettyihin tapahtumiin tai ajanjaksoihin, iskevät kipeästi tai lipaisevat hellästi ja palauttavat mieleen hetkiä, jotka takkuinen sammal on jo muistista peittänyt. Sammaleen paksuudella ei onneksi ole väliä. Kaikki pyyhkiytyy hetkessä paljaaksi, kun aika, paikka ja sävel osuvat kohdilleen. 

Viime viikot olen vältellyt vittumaisia hippusia, joita silmä ei näe, mutta kurkku tuntee. Yhden flunssa-aallon onnistuin jo väistämään pesemällä käsiäni kuin laitoshoitoa kaipaava neurootikko. Vatkasin palasaippuoita vaahdoksi yhden toisensa perään, mutta niinhän sitä sanotaan, ettei vatkattu kattila kiehu. 
Sama kai pätee vaahtoon ja basilleihin, koska joku niistä rinoista tai adenoista löysi kaikesta liiallisesta käsihygieniasta huolimatta oikean kaistan kiusantekoonsa ja sai nielemislaitteistoni kirvelemään. Onneksi on sairasloma, Netflix ja Buffy, sekä tietenkin mahdollisuus kipulääkkeiden yliannostukseen. 

Kyllä yövuoroista selviää, vaikka ihminen ei selvästikään ole yöeläimeksi tarkoitettu. Olen mulkoillut uusia työkavereitani nyt hieman yli kuukauden verran, enkä ole havainnut ylisuuria silmiä, epänormaalilla kiertoradalla kääntyvää päätä tai mitään viitteitä herkistyneeseen hajuaistiin. Olen kyllä nähnyt verestäviä silmiä, nuokkuvia päitä ja tyhjiä katseita. Yleensä havainnot ajoittuvat työvuoron viimeisille tunneille, kello kolmen ja viiden välille. Ehkä yöeläinten tyypilliset merkit ovat ihmisillä erilaisia kuin muilla nisäkkäillä tai pöllöillä. 
Yövuorojen jälkeinen vapaapäivä on osoittautumassa melko hankalaksi. Tavalliseen rytmiin olisi päästävä nopeasti, mutta keho on ajoittain eri mieltä. Eilen se halusi väkisin sammua, vaikka aika hereillä olemiseen oli mitä otollisin. Tutkimme nimittäin pojan kanssa Kaarina Maununtyttären muinaisia kotinurkkia ja porasimme kartanon viereiselle pellolle toiveikkaita reikiä. Ei löytynyt kruunuja, valtikoita tai kultaisia suksia, joten köyhiksi jäimme. Luomet lumpeina nilkutin kotiin buranapurkin äärelle, ja nyt kun asiaa mietin, se taisi olla se hetki, kun adeno löysi minut. 

Metallinetsintäkausi lähestyy jo loppuaan, mutta onhan meillä sentään jotain mukavaakin piirongin aarrelaatikossa. Parhaimmat löydöt ovat neljä kolikkoa, joista vanhimmassa näkyy vuosiluku 1666. 
Hauska ajatella millainen maailma ja maisema silloin oli, minkälaisia lienivät kolikon hukanneen Ragnar Rahikaisen ilonaiheet tai ongelmat. Huikkasiko mies kylänsä musikantille, että soitappas Hiironen vielä se yksi tuttu kappale, se kun jotenkin kummallisesti saa mielen haikeaksi. Aivan kuin olisin jälleen nuori ja sileä, ilman ajan karhaamia ajatuksia ja kun myllyyn sai vielä niitä vanhoja kunnon kiviä. Tuntuu kuin ajatukseni ja odotukseni olivat silloin suurempia, enkä enää tavoita sitä samaa, mutta soitahan nyt, niin muistellaan.  



maanantai 18. syyskuuta 2017

Yhden miehen aivoriihi

Hidastuisi nyt hieman. Päivät ja viikot harppovat tällä hetkellä sellaisella vauhdilla, etten tunne olevani edes kyydissä. Uusi työ ja sen niksien oppiminen ovat täyttäneet turpean nuppini niin täysin, että välillä tuntuu kuin olisin tipahtanut ajan rattailta kuukausi sitten ja päässyt puolittain takaisin jalaksille vasta nyt. Toinen koipi karhaa soraa vielä kyydin ulkopuolella, mutta uskoisin saavani loputkin osaseni samaan pulkkaan vielä syyskuun aikana. 

Viime viikon pyhitin elämyksille, joiden syntyessä on tapana lausahtaa ahaa. Ruutuvihko, hiljaiset hetket ja yhden miehen ideahautomo toimi jopa paremmin kuin osasin odottaa. Pyörittelin paperille erilaisia ideoita ja vaihtoehtoja, joiden päälle sitten asetuin hautomisvimmaisen drontin hartaudella ja kypsyttelin ajatuksia rauhassa pidemmälle.
Perustana pidin äitini aikaisemmin ehdottamaa ideaa, joka sai silloin työnimen Codex. Alkuperäinen ajatus muuttui melkoisesti, mutta hyvistä lähtökohdista oli kuitenkin helppo kipittää uudelle kierrokselle ja pian ajatukseni oli yhtä kristallinkirkas kuin Sillanpään verenkierto. Yritykseni kirjoittaa kuin aikuinen saa hetken odottaa, kun Jussi joutuu jäähylle. 

Fantasiaromaanin kimppuun siis. Nälkä on Ketun jälkeen kova ja päätin haukata nyt niin isosti kuin pystyn ja sitten vielä jälkkäri samaan poskeen. Pelko liian suuresta palasta tulppaa hönkäputken jo ennen ensimmäistäkään lausetta, mutta niin teki Kettukin ja siitä kuitenkin jauhaantui oikein kelvollinen lopputulos. Omat kykyni ja rajani tietysti epäilyttävät ja pelkään käyväni pipetillä peikon kimppuun. Tekstin sujuvuus totuuden näyttäköön. 

Hommaa on lähestyttävä alusta alkaen eri tavalla kuin Kettua, jonka juoni kehittyi lopulta kuin tunnelma sokeiden orgioissa, käsikopelolla ja aistimet terhakoina. Suurempia suunnitelmia ei ollut ja tarina eteni sitä mukaa kun sain sanoja näpyteltyä. Tähän tarvitsen aikajanan, karttoja, sukupuita sekä jotakin hedelmäistä Makuunin makeislaatikoista. 
Kliseisiä ansoja tässä tyylisuunnassa riittää. Harmaapartaiset velhot, tikulla ilmaa sohivat sieninenäiset noidat ja salamoita kehonsa aukoista sujauttelevat jumalat vain odottavat liian innokasta kynäilijää, joka ei huumassaan ymmärrä astuvansa avonaiseen ansarautaan. Miten siis saada aikaiseksi jotakin uutta ja omaperäistä genreen, joka on liki loppuun loihduttu?
Väkisinkin kirjainten sohjoon eksyy aina jotakin tuttua, mutta päätin yrittää ratkaista asian luomalla kaiken alusta alkaen itse. Tarpokoon hahmoni siis omalla planeetallaan, jossa ei ole hobitteja, haltioita, peikkoja tai muutakaan liian tuttua ja useasti muokattua. Haasteena on tietysti uskottavuus ja hirvittävä taustatyö, mutta uskoisin täysin oman olevan ainoa oikea ratkaisu. 

Ketun pettymyksen jälkeen parasta lääkettä tuntuukin olevan uuden aloittaminen. Kaikki on tässä vaiheessa mahdollista ja juoni pullisteleekin kuin syntholiruiskun saaneena. Huomasin myös, että irti päästäminen ja unohtaminen ovat eri asioita. Kettu saa siis mennä. Ei se kuitenkaan kauaksi minusta pääse. 







sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Hyvän tarinan himo

Jo pitkään olen toiminut oman kirjoitustyylini mittarimatona. Mietin asiaa ennen Kettua, tunnustelin mahdollisuuksia herkin aistikarvoin repolaisen matkan varrella ja koteloiduin lopulta vailla ratkaisevaa ajatusta Ketun valmistuttua. Vieläkään en tiedä mikä minä olen, vielä vähemmän millaiseksi joskus ehkä valmistun. 
  
Tuntevatkohan oikeat kirjailijat heti uransa alkuvaiheessa voimakasta poltetta johonkin tiettyyn tyylisuuntaan ja roihauttavat kytevän ajatushiilloksensa liekkeihin vain yhdellä tarkalla puhalluksella? Itselläni on kasassa vain rimpuileva kimppu häilyviä kipinöitä, joista yksi tuikkii fantasialle, toinen aikuisten romaanille ja kolmas jo hieman kokeilemalleni lastenkirjallisuudelle. Loput kieppuvat kuin tulikärpäset painottomassa tilassa ja heittelevät pikkukiviä säröilevään idealamppuuni. Ideoita on, mutta ne sopivat toisiinsa kuin inuiitit Ibizalle.

Selviääkö asia edes miettimällä vai vahvistanko vain koteloni kuorta mittaamalla samaa ratamoa yhä uudelleen? Pitäisikö minun vain alkaa kirjoittaa vaikka kahta projektia samanaikaisesti ja katsoa kumman sivut lisääntyvät luontevammin? Jussi on hyvällä alulla ja pidän juonen perusideaa onnistuneena, mutta miksi ajatus palaa yhä useammin nuorten fantasian pariin?

Himo hyvään tarinaan kuumottaa kuin narubikinit näköaistia ja parhaat ideat näyttävät syntyvän mielikuvituksen vapaasti pyörähdellessä. Ehkä se on juuri se erilaisten mahdollisuuksien määrä joka fantasiassa kiinnostaa. Voin halutessani nostattaa myrskyn mikrokupuun tai ladata vihulaisen nivusiin vasullisen kirpeitä virvatulia. Ehkei nyt sentään, mutta mahdollisuuksia on enemmän kuin luonnosvihkossani sivuja. 

Seuraavaksi aamuvuoroviikko ja keskeytetyt kauneusunet. Näen jo itseni nuokkumassa patjan reunalla toinen sukka jalassa ja toinen ties missä, puoli päätä syvästi yössä. 
Kirjoittavat sitä kuitenkin muutkin, vaikka vuorotöissä käyvätkin. Otan siis tavoitteeksi saada paperille jonkinlaisia hahmotelmia tulevista kässäreistä, ei tämä jahkailukaan mihinkään johda. Väsyneenä ja ajatuksen karkaillessa tyynyn päälle perinteinen kynä-paperi-yhdistelmä lienee toimivin.

On tullut aika yrittää jotakin uutta. Ehkä parin viikon päästä tiedän onko ajatuksissani kipinänkään verran virtaa. 


sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Päätepisteessä

Viimeiseen yövuoroon ajaessani tuuli repi sateen jälkeiset pilvet riekaleiksi ja levitti ne taivaalle punaisiksi kaistaleiksi. Joskus keskiyön jälkeen kurkistin uudelleen ulos ja pidin taukoni tehtaan takapihalla. Laskevan auringon värjäämä punainen suttu oli poissa. Tilalle oli ilmestynyt liki täysinäinen kuu, seuranaan joukko tähtiä. Otavaa en enää löytänyt, joten hymähdin itselleni, hörppäsin viimeiset kahvit termosmukistani ja palasin töihin. 

Vaihdoin viikolla vielä muutaman sanasen Otavan kustannustoimittajan kanssa, joka kauniisti kehui tapaani ja taitoani kirjoittaa ja kyseli mahdollisia uusia ideoitani. Suru ehti pahastella puserossa koko viikon, kunnes tuon viestittelyn jälkeen kiskaisin syvään painuneen hupun silmiltäni ja ymmärsin vaihtaa paitaa. 
Ei kai se Kettu aivan kapinen ollut. Kerronnan rytmin tiivistys ja lisävauhti, niitä kaivattiin. Tietyt ongelmakohdat tunnistin toki itsekin, mutta jotenkin toivoin saavani ne näin vasta-alkajana anteeksi ja apuja lauserytmiikan ammattilaisilta. Ongelmakohtia taisi vain olla liikaa. 

Outoa, kuinka vaikeaa on päästää Ketusta irti. Mitäs jos en päästäkään, vaan roikun punaisessa turkissa kuin pihkapallo? Jospa tiivistänkin sitä, asettelen kerronnan oikeaan rytmiin ja kuljetan ketun perille ripeämmin, lisään pari lakonista siiliä matkan varrelle määkimään irtovitsejä? Tuulenpesässä viettämäni aika oli kuitenkin hienointa mitä olen koskaan tehnyt, jos rakentamaani juustohöyläintelinettä ei lasketa. Unohtuuko kaikki, jos lasken irti?
Toki ymmärrän, että vanhaa ei saa märehtiä liikaa mikäli koskaan aikoo saada vatsansa täyteen. Jääräinen pääni vain on niin täynnä uusia koukeroita, odottamattomia juonikuvioita ja eläinhahmoja, että jonnekin ne olisi saatava lajiteltua, vaikka ainoa innokas lukija olisinkin minä itse. Tunne keskeneräisyydestä häiritsee. 

No, nilkka irti muratista ja uusille pitkospuille. Reitti metsästä on tosin vielä kadoksissa, mutta omia jälkiäni en sentään aio enää palata takaisin. Löydänkin vielä yhden sopivan kohdan ketun sivuilta, jossa vanhalle vain oli jätettävä hyvästit ja luotettava jonkin uuden löytymiseen. Eläinten kanssa seikkailu on ohi.