Hidastuisi nyt hieman. Päivät ja viikot harppovat tällä hetkellä sellaisella vauhdilla, etten tunne olevani edes kyydissä. Uusi työ ja sen niksien oppiminen ovat täyttäneet turpean nuppini niin täysin, että välillä tuntuu kuin olisin tipahtanut ajan rattailta kuukausi sitten ja päässyt puolittain takaisin jalaksille vasta nyt. Toinen koipi karhaa soraa vielä kyydin ulkopuolella, mutta uskoisin saavani loputkin osaseni samaan pulkkaan vielä syyskuun aikana.
Viime viikon pyhitin elämyksille, joiden syntyessä on tapana lausahtaa ahaa. Ruutuvihko, hiljaiset hetket ja yhden miehen ideahautomo toimi jopa paremmin kuin osasin odottaa. Pyörittelin paperille erilaisia ideoita ja vaihtoehtoja, joiden päälle sitten asetuin hautomisvimmaisen drontin hartaudella ja kypsyttelin ajatuksia rauhassa pidemmälle.
Perustana pidin äitini aikaisemmin ehdottamaa ideaa, joka sai silloin työnimen Codex. Alkuperäinen ajatus muuttui melkoisesti, mutta hyvistä lähtökohdista oli kuitenkin helppo kipittää uudelle kierrokselle ja pian ajatukseni oli yhtä kristallinkirkas kuin Sillanpään verenkierto. Yritykseni kirjoittaa kuin aikuinen saa hetken odottaa, kun Jussi joutuu jäähylle.
Fantasiaromaanin kimppuun siis. Nälkä on Ketun jälkeen kova ja päätin haukata nyt niin isosti kuin pystyn ja sitten vielä jälkkäri samaan poskeen. Pelko liian suuresta palasta tulppaa hönkäputken jo ennen ensimmäistäkään lausetta, mutta niin teki Kettukin ja siitä kuitenkin jauhaantui oikein kelvollinen lopputulos. Omat kykyni ja rajani tietysti epäilyttävät ja pelkään käyväni pipetillä peikon kimppuun. Tekstin sujuvuus totuuden näyttäköön.
Hommaa on lähestyttävä alusta alkaen eri tavalla kuin Kettua, jonka juoni kehittyi lopulta kuin tunnelma sokeiden orgioissa, käsikopelolla ja aistimet terhakoina. Suurempia suunnitelmia ei ollut ja tarina eteni sitä mukaa kun sain sanoja näpyteltyä. Tähän tarvitsen aikajanan, karttoja, sukupuita sekä jotakin hedelmäistä Makuunin makeislaatikoista.
Kliseisiä ansoja tässä tyylisuunnassa riittää. Harmaapartaiset velhot, tikulla ilmaa sohivat sieninenäiset noidat ja salamoita kehonsa aukoista sujauttelevat jumalat vain odottavat liian innokasta kynäilijää, joka ei huumassaan ymmärrä astuvansa avonaiseen ansarautaan. Miten siis saada aikaiseksi jotakin uutta ja omaperäistä genreen, joka on liki loppuun loihduttu?
Väkisinkin kirjainten sohjoon eksyy aina jotakin tuttua, mutta päätin yrittää ratkaista asian luomalla kaiken alusta alkaen itse. Tarpokoon hahmoni siis omalla planeetallaan, jossa ei ole hobitteja, haltioita, peikkoja tai muutakaan liian tuttua ja useasti muokattua. Haasteena on tietysti uskottavuus ja hirvittävä taustatyö, mutta uskoisin täysin oman olevan ainoa oikea ratkaisu.
Ketun pettymyksen jälkeen parasta lääkettä tuntuukin olevan uuden aloittaminen. Kaikki on tässä vaiheessa mahdollista ja juoni pullisteleekin kuin syntholiruiskun saaneena. Huomasin myös, että irti päästäminen ja unohtaminen ovat eri asioita. Kettu saa siis mennä. Ei se kuitenkaan kauaksi minusta pääse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti