keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Televisiota turhantarkalle

En minä ole nirso enkä varmastikaan edes kranttu, vaikka minua noilla sanoilla taas härnättiin. Satuin vain väärällä hetkellä mainitsemaan, että televisiossa ei tule yhtäkään laadukasta tai edes mielenkiintoista ohjelmaa. Ilmeisesti onnistuin sohaisemaan kriittisen mielipiteeni kesken kaverini suosikkiohjelmaa, koska sain vastaukseksi nuo hienot sanat suoraan sivistyssanakirjasta.
Päätin testata asiaa laajemmalla otannalla ja annoin muidenkin kuulla arvioni televisiotarjonnasta. "Turhantarkka, ronkeli ja ylivalikoiva." Välillä tuntui, kuin olisin hyökännyt henkilökohtaisesti tietystä ohjelmasta pitävää kohtaan, niin sähähteleviä olivat vastaukset. "Mahdoton miellyttää, ennakkoluuloinen, minusta tämä on kyllä oikein hyvä, ethän sinä pidä mistään."

En varmasti ole ennakkoluuloinen, korkeintaan varautunut niin kuin protoni, eikä sitä kukaan arvostele. Samojen kommenttien toistuessa päätin kuitenkin ottaa haasteen vastaan ja testata kummassa on vika, minussa vai ohjelmatarjonnassa, ja ennakkoluulottomasti antautua raakaan kenttäkokeeseen suosikkiohjelmien kanssa.

Likka katsoo suomalaista Talenttia, joten niin sitten minäkin.
Mies heittelee keiloja ilmaan ja painovoima palauttaa ne takaisin. Se on aivan sama mitä sinne ilmaan viskot, kaikki on kyllä jo nähty. Pelkään, että lopuksi mies alkaa niellä miekkoja tai polkea yksipyöräisellä.
Nainen kertoo vitsejä haukkumalla itseään. En ymmärrä mitä sillä haetaan, nauruja varmaankin, mutta mieli tekee vain halata, että tulehan pois ennen kuin edes aloitat niitä ylivedettyjä panovitsejä.
Muutama huonohko laulaja, tanssija. Miehiä naisten vaatteissa, tuulikone hiuksissa ja Celine Dion äänihuulissa. Luovutan lopulta, kun Sillanpää sanoo kahdeksatta kertaa ihana.

Yritän jälleen Salkkareita. En tunne hahmoja enkä tiedä juonta, mutta ihmettelen suuresti teennäistä puhetapaa, eihän kukaan puhu oikeasti noin. Välillä tuntuu kuin olisin lasten näytelmässä. Niissä sentään kuitenkin on tunnelmaa, vaikka selvästi harjoitellusti puhuvatkin. Lapsille se sallittakoon, aikuisille suunnatussa töllöohjelmassa se on vain noloa.

Sisustusohjelmissa häiritsee taas liiallinen ihanuus. Sohva on ihana ja siihen on soviteltu sata vieläkin ihanampaa tyynyä, jotka estävät istumisen. Ai kun tämä eteinen on ihana ja siinähän roikkuu ne kuupatkin sieltä navetasta ja venevajan vino hirsi. Lastenlapset voivat istua kesällä tuolla ja ihastella karhennettujen koristeikkunoidemme vaaleita värisävyjä, kunhan eivät vain juokse rantaan, missä isoisä katsoo järvelle ja ihmettelee miksi ei saanut venettä, mutta lyhtykujan sai ja siihen puolipyöreät kivet.

Sana "Silkkitie" ohjelman nimessä kuulostaa lupaavalta, mutta dokkari on pilattu juontajalla, jolla on ikuinen hiki, päässä pipo ja kasvojen uurteissa vodka.

Kokkausohjelmia ei ole vaikea löytää, vaan välttää. Lähikuvaa, kun sipuli freesaantuu ja pihvistä paistetaan pinnat kiinni. Hyppysellinen suolaa ja pippuria ja loraus oliiviöljyä ja sitten sama kaikilla kanavilla. Sikke, Sukula ja Chafak. Yhtä jaksaa katsella, mutta ketään ei kuunnella.

Ohitan Vain elämää kokonaan, koska uusimman itkijän voi katsoa seuraavana päivänä lehtien etusivuilta.

Maisalle ja Nikolle annan lyhyen mahdollisuuden juosta mereen, mutta eihän se merikään niitä halunnut.

Eräässä ohjelmassa etsittiin kummituksia ja hengestä saatiinkin varma havainto, kun rotta juoksi huoneen päästä toiseen. Kummitusohjelmia löytyikin yllättäen iso liuta. Harmillisesti kameraan nämä räyhääjät eivät tallentuneet, mutta silti niitä siellä kuljeskeli, koska kyllä vanhan talon narahduskin voi sellainen olla.

Rakkauttakin voi televisiosta etsiä, ilmeisesti. Silmien päälle huivi ja huulet tötterölle, hyvällä onnella löydät syljestä sielunkumppanin.

Siirryn urheiluun, joka on näköjään nykyään tekninen suoritus. Mies tahtoo laihduttaa. Lihava kytketään tietokoneeseen ja laitetaan juoksemaan. Tietokone sanoo, että lihava hengästyy väärin ja sydän sykkii laitteelle epämieluisaan tahtiin. Mies vaihtaa heilurilaitteeseen, jossa hiihdetään ja juostaan samanaikaisesti. Mies heiluroi väärin. Hiki kyllä tulee, mutta laite sanoo sen tulleen virheellisesti. Juokse nyt hyvä mies niin, että laite ei piippaa. Mitä se tuollainen on, että vaan mennään ja puuskutetaan ja yritetään sulattaa pulla kyljestä ilman antureita. Käsi koukumpaan metsäläinen niin hikoat oikeista rauhasista.

Formulat jatkavat näköjään siitä, mihin ne aikoinaan Häkkisen jälkeen jätin. Mikähän rengas siellä nyt on menossa ja mikä tulossa ja koska se kaikki maaginen tapahtuu, kun niitä vaihdellaan. Jollakin se startti on aina likaiselta puolelta rataa ja kohta se varmaan vaan sutii kun muut jo menevät, mutta ehkäpä se on erilaisella taktiikalla liikkeellä ja sitähän nyt jännätään tulevilla kierroksilla, että onkohan.

Jethrosta en tykkää, Katajaan olen kyllästynyt, Arman on rasittava, Pekka Pouta sihisee. Miljonäärivisassa ei kai ole mitään suurta vikaa, mutta se ei vain kiinnosta.

Luonto-ohjelmistakin jotkut ovat valittaneet, kun niissä paritellaan, mutta itse näin enemmän kiimaisia nisäkkäitä rannoilla, kartanoissa ja paratiisisaarilla. Näille ryhmille kun annettiin pullo viiniä ja lupaus kameroista niin lihat löysivät toisensa.

Täytynee seuraavilla viikoilla keskittyä hyviin ohjelmiin, joutunen vain kaivamaan niitä maksukanavien puolelta. Tuloksista voisi hätäisesti tulkittuna saada kuvan, että olen haukkumanimeni ansainnut. En silti suostu lopputulosta nielemään, vaikka Paratiisihotellin neiti niin tekikin.















perjantai 18. marraskuuta 2016

Ketusta

Ajatus lämpeni lopulta samanaikaisesti ulkoilman kanssa, kun marraskuinen vesisade huuhtoi lumet ja pahasti huolestuttaneen sanajumini katuojaan. Molemmat saavat minun puolestani pysyä poissa lopputalven.
Lataamani aseet tehosivat myös. Siilikirja oli lopulta liian pehmeäpiikkinen, eikä nostattanut vielä sen kummempia ajatuksia. Muukalainen sai jo jotakin liikkeelle, vaikka juoni nyykähti napakan alun jälkeen kalsean linnan käytäville. Lopullisesti sanavarasto löytyi jälleen uudelleen luetun Kantajan sekä Juoksuhaudantien jälkeen.
Tavallisenkin asian voi näköjään sanoa epätavallisesti, Hotakaisen kynänjälki on sopivasti herkkää ja hauskaa. Olenkin yrittänyt löytää muita samantyylisiä kotimaisia kirjailijoita, mutta vielä ei ole onnistanut. Kaikki testaamani tuntuvat sortuvan liialliseen yrittämiseen. Hienoja sanoja puserretaan kuin ummetuksessa, ja lopputulos on väkisin väännetty ja teennäinen. Siinä missä Hotakaisen siirappi on piilossa rivien sisällä, muilla yli-imelä sanahillo pursuilee liioitellusti jo pinnalla, sotkee suupielet ja suttaa kauluspaidan.
Jatkan etsintöjä. Ei kai voi olla niin, että Hotakainen on ainoa ummetuksesta kärsimätön.

En tiedä miksi toisten kirjoittamat tekstit avaavat myös omia lukkotiloja. Kaikki kirjoittamisen oppaat puhuvat samasta asiasta, lukeminen auttaa kirjoittamaan. Kannustushuuto Kurusta saapui myös täsmälleen oikealla hetkellä ja Kettu pääsi jatkamaan matkaa.
Lisäsin rohkeasti uuden erän pojan toitottamaa fantasiaa, testataanpa jälleen toimiiko. Toivottavasti tasapaino ei keikahda liiankin mielikuvitukselliseksi, en halua eläimistäni taikasauvan heiluttajia.  Onnistuin kuitenkin mielestäni yhdistämään jo aivan kirjan alkusivuilla vihjaamani asian loppusivujen suurempien juonenkäänteiden kanssa ihan mainiosti. Korjausten jälkeen siitä saattaa tulla sitten jo hyväkin. Toivottavasti en liioitellut, testilukijat aikanaan päättäköön.

Nyt saa jo hieman makustella tulevaa. Mieli tekisi lähettää tekstini suoraan eri kirjakustantamoille, jostakin syystä sukulaisille ja ystäville vienti nostaa ihon näppylöille, joihin ei hydrokortisoni tehoa. Ehkä syynä on se, että en usko kustantamoiden kirjastani kiinnostuvan, seula on hurjan tiheä. Ammattilaisten kieltäytyminen ei siis kammota, kun odotuksiakaan ei ole.
Sukulaiset ovatkin sitten eri asia. Siloteltuja kehuja varmasti riittäisi, kun oikeasti miettivät, että tätäkö se on nyt vuoden kirjoittanut?
Tämä marraskuu on kuitenkin totisesti erikoinen. Kävin onnistuneesti kenkäkaupassa enkä tapojeni vastaisesti murehdi mahdollista epäonnistumistani tällä kertaa enempää.  

Kuukauden kirjoitustauko muutti aikatauluja niin, että raakavedoksen pitäisi olla valmiina joulukuun lopussa, toivottavasti hieman aikaisemminkin. Koko kirja on tällä hetkellä ajatuksissani tietynmittaisina rykelminä, enkä malta odottaa, että pääsen itsekin lukemaan sitä aivan alusta asti. Kokonaisuuden on oltava ehyt ja tasaisesti eteenpäin rullaava paketti, hiottavaa riittää. Muistan kuitenkin osan olleen ihan mallikastakin tekstiä, saa nähdä kelpuutanko sitä enää uusintakierroksella. Poikkeuksellisen marraskuun kunniaksi annoin itselleni jopa yhden kehun, pidin tietystä osasta kovastikin.

Tarkistuskierros vienee kuukauden, joten ehkäpä tammikuun lopulla Kettu olisi testilukijoita vailla. Vapaaehtoisia ilmottautujia odotellessa keitän kupillisen teetä.






perjantai 11. marraskuuta 2016

Suhteellisessa vaatehuoneessa

Ymmärsin olla hiljaa ja pysyä huoneeni perukoilla sofistikoituneesti kirjojeni kanssa. Aina välillä mieli teki käydä sanomassa jotakin vitsikästä, hetkeen sopivaa hupailua, mutta muistin kuitenkin kiltisti osani. Istuin syrjässä eväslautaseni ja Hotakaisen kanssa, niellen makoisia muffineja sekä mauttomia vitsejäni.
Tyttären kaverisynttärit sujuivat hyvin. Ei fyysisiä vammoja, ei henkisiä traumoja, ei kavereiden kesken nolattua tytärtä, kulhollinen syömättömiä sipsejä. Ehkä kaikki kutsut pitäisi järjestää näin.

Seuraavaksi sitten aikuiset. Keskiviikkona jo hieman harjoittelimme kahvittelua, mutta lauantaina rysähtää kunnolla. Ajattelin yllättää kaikki ja leipoa ihan itse, kunnes muistin, että kokkauskirjat ovat laatikossa vaatehuoneen perimmäisessä nurkassa alimpana. Matka kohteeseen ei ole pitkä, mutta tuntuu silti mahdottomalta.
Päärynänöttöset kuitenkin kiusoittelevat heikkoa mieltä ja sokerisen kaulinherkun perään kuolaava ihminen saa herkullisesta mielikuvasta uutta raivausvoimaa. Jos saksalainen leipuri jaksaa päivittäin taikinoida omenataskuja ja lähettää niitä laatikoittain Tampereelle Lidlin paistopisteeseen, niin kyllähän minäkin yhden pellillisen nöttösiä nyytitän.

Sunnuntaina sankarit vaihtuvat ja minä pääsen vuorostani pääosaan. Luvassa on komeasti luikautettu onnittelulaulu, sänkyyn tarjoiltu aamiainen sekä tietysti itse tehdyt isänpäiväkortit. Korteista on muodostunut mitä parhain perinne, ja muistan tietysti askarrelleeni niitä itsekin aikoinaan. Huolella ja ajatuksella tietenkin, tärkeälle ihmiselle, sankarille.
Leipomustenkaipuinen tutkimusretkeni vaatehuoneeseen muodostuu kuitenkin yllättävän hankalaksi. Minun ja keittokirjojen välissä on laatikoittain lasten valokuvia, vanhoja käsitöitä, omia koulutodistuksia ja -kuvia, aivan liian isoja silmälaseja. Mitä pidemmälle etenen, sitä kauemmas taaksepäin ajaudun. Lopulta tahti on yksi askel, yksi laatikko, viisi vuotta.

Oloni on kuin aikakapselissa, ajan suhteellisuuden ytimessä, jossa vietin yhden tunnin, kuljin kolme metriä ja matkasin 60 vuotta. Eräässä laatikossa on pussukallinen valokuvia isäni nuoruudesta. Mustavalkoisia hetkiä värikkäästä elämästä. Valokuvien seassa on myös askartelemiani vanhoja isänpäiväkortteja, jotka isä oli säilyttänyt. Siivosin viime talvena isän asunnosta pois paljon rikkinäisiä esineitä ja tavaroita, joilla ei kai ollut merkitystä. Kortit ja valokuvat taas ovat moitteettomassa kunnossa. Ehkä ne auttoivat, kun kaikki muu ympärillä hajosi.
Jotakin vielä liian hauraasti paikattua minussa rikkoutuu, kun löydän valokuvan isästä pitelemässä käsissään askartelemaani korttia, joka palasi tekijälleen nyt, yli 20 vuotta myöhemmin. Kadotan silmänräpäyksessä ajan ja paikan, kun ajatus lentää hallitsemattomasti vaatehuoneen ja lapsuuden väliä, kortti on välillä omassa kädessäni, välillä isän. Kortti on säilynyt kapselissa ehjänä, liimatut kukkaset edelleen paikoillaan. Ehjä kortti, rikkinäinen löytäjä.

Kun mieli on paha, ei nöttösestäkään tule hyvä, joten luovutan suosiolla etsinnät. Pakkaan kaiken takaisin ja palaan kahdella askeleella onnistuneesti nykyhetkeen ja sen eteiseen. Ulkona satelee edelleen lunta.
Etsin leivontaohjeita, mutta löysin aivan jotakin muuta. Kadoksissa olleet talvikenkäni, Carl Barksin parhaat sekä muistutuksen ajan parantavasta vaikutuksesta. Yhdeksän kuukautta ei riitä paikkaamaan liki neljänkymmenen vuoden aikana kertyneitä muistoja.

 


perjantai 4. marraskuuta 2016

Teetä ja tuskailua

Siilin eleganssi, Muukalainen, Kantaja ja pussi yön yli naheutettuja juustonaksuja. Jos ei tällä paketilla sanojen runsaudensarvi repeä, niin konstit alkavat olla lopussa. Niinhän siinä nimittäin kävi, että mitään ei paperille puristu eikä tirise. Liian pitkä tauko vei jokaisen puolikypsänkin idean mennessään ja Ketun jatkaminen tuntuu yhtä mahdottomalta kuin juokseminen unessa, eteenpäin ei vain pääse.

Kehitin myös aikataulupaniikin, koska aikaisempi suunnitelmani kirjan valmistumisesta vettyi. Paniikki on tietenkin turhaa, itsehän aikatauluni asetin, eikä kukaan muu odota kirjan valmistumista kuin minä itse. Halu päästä seuraavaan vaiheeseen kuitenkin polttelee, koska siinä vaiheessa saan jo vastauksia koko jutun järkevyyteen. Onko kirjastani mihinkään? Onko minusta kirjailijaksi? Onko kaikki ollut vain turhaa ja kallista haaveilua? Kulutinko kokonaisen vuoden järjettömään projektiin? Kuuluuko maksalaatikossa olla rusinoita?

Sain tukea tällä kertaa yllättävältä taholta, työkkärin sedän soittaessa. Selitin tilanteeni ja varauduin hyvinkin suorasanaiseen ripitykseen, mutta sainkin yllätyksekseni kehuja ja kannustusta. Juttelimme alan eri vaihtoehdoista, koulutuksista ja työmahdollisuuksista, joita oli siis oikeasti muitakin kuin vain kirjailija.
Puhelun jälkeen paniikki hieman helpotti. Eikö minun tarvitsekaan hypätä Ketulla suoraan huipulle? Voiko se jopa epäonnistua, mutta silti löydän alalta jotakin muuta? Lopulta ehkä jopa ammatin, jonka oikeasti haluaisin? Haaveilun puolelle karkaa näköjään taas, vaikka Kettukin jumittaa.

Muuton jälkeen on edelleenkin tavaraa kadoksissa. Kaikki oleellinen tuntuu hukkuneen ulottuvuuteen, johon näkökykyni tai ymmärrykseni ei ylety, mutta turhuuksien tilpehööriä löytyy joka kolosta.
En tiedä missä talvikenkäni ovat, mutta voisin halutessani kasata kynttilöistä eläväisen roihun. En tiedä millä laitteella höyläisin pajukoksi paksuuntuneen naamakarvoitukseni, mutta voisin halutessani juoda litroittain eksoottisen väristä teetä, jossa on maku suoraan viidakosta tai sen asukkaista. En saa keittiön kaappiin mahtumaan omaa kahvipakettiani, kun hyllyt on varattu tihramin- tai kihvelinmakuisille teelaaduille, Tiikerin Morsiamelle ja Leipurin Päiväunelle.  

Kiire tulee, eikä vain kuvitteellinen sellainen. Huomenna talon valtaavat naamiaisnaamariset naperot. Tai no, ehkä napero-sana on jo hylättävä, juhliihan tyttö jo 12-vuotissyntymäpäiviään. Tarkoituksena kai olisi pukeutua ja äristä Halloween-henkisesti ja huispata lähimetsässä taskulampun valossa. Ruuaksi pitäisi myös keksiä metkasti nimettyjä herkkusia, jotka näyttävät etovilta.
Halloween-teemaanhan tämä jätesäkkien valtaama kauhujen kartano soveltuukin hyvin. Kuivajäällä usvaa ja sopiva valaistus niin vaatesäkit muuttuvat ruumispusseiksi. Ehdotin myös suklaamoussea pursottimeen, jolla loihtisin muka vessassa terveiset perseestä, mutta tähän en saanut lupaa. Sain kylläkin käskyn pysyä poissa.  

Viikon päästä vuorossa on sukulaiset ilman naamareita. Näihin juhliin minäkin saan jo osallistua, ja ajattelinkin toimia teevastaavana sekä suklaapiirakan pääasiallisena maistajana. Kuun lopulle suunnittelimmekin sitten jo tupareita, joissa voisin jälleen vastata juomisista. Päivällä jokaiselle höyryävän kuuma kupillinen Kimalaisen Kiima-Aikaa ja illemmalla sitten jo jotakin kuplivaisempaa kylmiöstä. Tervetuletamme itsemme Kaukajärvelle.