perjantai 4. marraskuuta 2016

Teetä ja tuskailua

Siilin eleganssi, Muukalainen, Kantaja ja pussi yön yli naheutettuja juustonaksuja. Jos ei tällä paketilla sanojen runsaudensarvi repeä, niin konstit alkavat olla lopussa. Niinhän siinä nimittäin kävi, että mitään ei paperille puristu eikä tirise. Liian pitkä tauko vei jokaisen puolikypsänkin idean mennessään ja Ketun jatkaminen tuntuu yhtä mahdottomalta kuin juokseminen unessa, eteenpäin ei vain pääse.

Kehitin myös aikataulupaniikin, koska aikaisempi suunnitelmani kirjan valmistumisesta vettyi. Paniikki on tietenkin turhaa, itsehän aikatauluni asetin, eikä kukaan muu odota kirjan valmistumista kuin minä itse. Halu päästä seuraavaan vaiheeseen kuitenkin polttelee, koska siinä vaiheessa saan jo vastauksia koko jutun järkevyyteen. Onko kirjastani mihinkään? Onko minusta kirjailijaksi? Onko kaikki ollut vain turhaa ja kallista haaveilua? Kulutinko kokonaisen vuoden järjettömään projektiin? Kuuluuko maksalaatikossa olla rusinoita?

Sain tukea tällä kertaa yllättävältä taholta, työkkärin sedän soittaessa. Selitin tilanteeni ja varauduin hyvinkin suorasanaiseen ripitykseen, mutta sainkin yllätyksekseni kehuja ja kannustusta. Juttelimme alan eri vaihtoehdoista, koulutuksista ja työmahdollisuuksista, joita oli siis oikeasti muitakin kuin vain kirjailija.
Puhelun jälkeen paniikki hieman helpotti. Eikö minun tarvitsekaan hypätä Ketulla suoraan huipulle? Voiko se jopa epäonnistua, mutta silti löydän alalta jotakin muuta? Lopulta ehkä jopa ammatin, jonka oikeasti haluaisin? Haaveilun puolelle karkaa näköjään taas, vaikka Kettukin jumittaa.

Muuton jälkeen on edelleenkin tavaraa kadoksissa. Kaikki oleellinen tuntuu hukkuneen ulottuvuuteen, johon näkökykyni tai ymmärrykseni ei ylety, mutta turhuuksien tilpehööriä löytyy joka kolosta.
En tiedä missä talvikenkäni ovat, mutta voisin halutessani kasata kynttilöistä eläväisen roihun. En tiedä millä laitteella höyläisin pajukoksi paksuuntuneen naamakarvoitukseni, mutta voisin halutessani juoda litroittain eksoottisen väristä teetä, jossa on maku suoraan viidakosta tai sen asukkaista. En saa keittiön kaappiin mahtumaan omaa kahvipakettiani, kun hyllyt on varattu tihramin- tai kihvelinmakuisille teelaaduille, Tiikerin Morsiamelle ja Leipurin Päiväunelle.  

Kiire tulee, eikä vain kuvitteellinen sellainen. Huomenna talon valtaavat naamiaisnaamariset naperot. Tai no, ehkä napero-sana on jo hylättävä, juhliihan tyttö jo 12-vuotissyntymäpäiviään. Tarkoituksena kai olisi pukeutua ja äristä Halloween-henkisesti ja huispata lähimetsässä taskulampun valossa. Ruuaksi pitäisi myös keksiä metkasti nimettyjä herkkusia, jotka näyttävät etovilta.
Halloween-teemaanhan tämä jätesäkkien valtaama kauhujen kartano soveltuukin hyvin. Kuivajäällä usvaa ja sopiva valaistus niin vaatesäkit muuttuvat ruumispusseiksi. Ehdotin myös suklaamoussea pursottimeen, jolla loihtisin muka vessassa terveiset perseestä, mutta tähän en saanut lupaa. Sain kylläkin käskyn pysyä poissa.  

Viikon päästä vuorossa on sukulaiset ilman naamareita. Näihin juhliin minäkin saan jo osallistua, ja ajattelinkin toimia teevastaavana sekä suklaapiirakan pääasiallisena maistajana. Kuun lopulle suunnittelimmekin sitten jo tupareita, joissa voisin jälleen vastata juomisista. Päivällä jokaiselle höyryävän kuuma kupillinen Kimalaisen Kiima-Aikaa ja illemmalla sitten jo jotakin kuplivaisempaa kylmiöstä. Tervetuletamme itsemme Kaukajärvelle.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti