maanantai 25. syyskuuta 2017

Insomniaa Ilonassa

Viime aikoina olen miettinyt ilolla Ilonaa. Se on muuten harvinaista, koska ne muutamat kerrat, kun olen kyseisessä viihdemaailmassa vieraillut, kokemus on ollut lattea kuin hiiren rintamus. Tiskin takana levyjä on ilmeisesti pyöritellyt DJ NRJ, koska musiikki on ollut täsmälleen samaa kuin Tampereen taajuudella 90,0. 

Yksi onnistunut reissu näköjään kantaa kuukausia eteenpäin. Bobby pubiksi nimetyn juottonurkkauksen isäntänä hääräsi mies, joka juomillaan sekoitti pään ja musiikilla mielen niin tehokkaalla sekoitussuhteella, että tällainen jo hieman jäykistynyt parrukin hämmentyi.  
Faithless, Prodigy, Sash, Alexia ja moni muu. Korvanlehdiltä jonnekin syvemmälle, sinne missä muistot sijaitsevat. Siellä ne yhdistyvät tiettyihin tapahtumiin tai ajanjaksoihin, iskevät kipeästi tai lipaisevat hellästi ja palauttavat mieleen hetkiä, jotka takkuinen sammal on jo muistista peittänyt. Sammaleen paksuudella ei onneksi ole väliä. Kaikki pyyhkiytyy hetkessä paljaaksi, kun aika, paikka ja sävel osuvat kohdilleen. 

Viime viikot olen vältellyt vittumaisia hippusia, joita silmä ei näe, mutta kurkku tuntee. Yhden flunssa-aallon onnistuin jo väistämään pesemällä käsiäni kuin laitoshoitoa kaipaava neurootikko. Vatkasin palasaippuoita vaahdoksi yhden toisensa perään, mutta niinhän sitä sanotaan, ettei vatkattu kattila kiehu. 
Sama kai pätee vaahtoon ja basilleihin, koska joku niistä rinoista tai adenoista löysi kaikesta liiallisesta käsihygieniasta huolimatta oikean kaistan kiusantekoonsa ja sai nielemislaitteistoni kirvelemään. Onneksi on sairasloma, Netflix ja Buffy, sekä tietenkin mahdollisuus kipulääkkeiden yliannostukseen. 

Kyllä yövuoroista selviää, vaikka ihminen ei selvästikään ole yöeläimeksi tarkoitettu. Olen mulkoillut uusia työkavereitani nyt hieman yli kuukauden verran, enkä ole havainnut ylisuuria silmiä, epänormaalilla kiertoradalla kääntyvää päätä tai mitään viitteitä herkistyneeseen hajuaistiin. Olen kyllä nähnyt verestäviä silmiä, nuokkuvia päitä ja tyhjiä katseita. Yleensä havainnot ajoittuvat työvuoron viimeisille tunneille, kello kolmen ja viiden välille. Ehkä yöeläinten tyypilliset merkit ovat ihmisillä erilaisia kuin muilla nisäkkäillä tai pöllöillä. 
Yövuorojen jälkeinen vapaapäivä on osoittautumassa melko hankalaksi. Tavalliseen rytmiin olisi päästävä nopeasti, mutta keho on ajoittain eri mieltä. Eilen se halusi väkisin sammua, vaikka aika hereillä olemiseen oli mitä otollisin. Tutkimme nimittäin pojan kanssa Kaarina Maununtyttären muinaisia kotinurkkia ja porasimme kartanon viereiselle pellolle toiveikkaita reikiä. Ei löytynyt kruunuja, valtikoita tai kultaisia suksia, joten köyhiksi jäimme. Luomet lumpeina nilkutin kotiin buranapurkin äärelle, ja nyt kun asiaa mietin, se taisi olla se hetki, kun adeno löysi minut. 

Metallinetsintäkausi lähestyy jo loppuaan, mutta onhan meillä sentään jotain mukavaakin piirongin aarrelaatikossa. Parhaimmat löydöt ovat neljä kolikkoa, joista vanhimmassa näkyy vuosiluku 1666. 
Hauska ajatella millainen maailma ja maisema silloin oli, minkälaisia lienivät kolikon hukanneen Ragnar Rahikaisen ilonaiheet tai ongelmat. Huikkasiko mies kylänsä musikantille, että soitappas Hiironen vielä se yksi tuttu kappale, se kun jotenkin kummallisesti saa mielen haikeaksi. Aivan kuin olisin jälleen nuori ja sileä, ilman ajan karhaamia ajatuksia ja kun myllyyn sai vielä niitä vanhoja kunnon kiviä. Tuntuu kuin ajatukseni ja odotukseni olivat silloin suurempia, enkä enää tavoita sitä samaa, mutta soitahan nyt, niin muistellaan.  



maanantai 18. syyskuuta 2017

Yhden miehen aivoriihi

Hidastuisi nyt hieman. Päivät ja viikot harppovat tällä hetkellä sellaisella vauhdilla, etten tunne olevani edes kyydissä. Uusi työ ja sen niksien oppiminen ovat täyttäneet turpean nuppini niin täysin, että välillä tuntuu kuin olisin tipahtanut ajan rattailta kuukausi sitten ja päässyt puolittain takaisin jalaksille vasta nyt. Toinen koipi karhaa soraa vielä kyydin ulkopuolella, mutta uskoisin saavani loputkin osaseni samaan pulkkaan vielä syyskuun aikana. 

Viime viikon pyhitin elämyksille, joiden syntyessä on tapana lausahtaa ahaa. Ruutuvihko, hiljaiset hetket ja yhden miehen ideahautomo toimi jopa paremmin kuin osasin odottaa. Pyörittelin paperille erilaisia ideoita ja vaihtoehtoja, joiden päälle sitten asetuin hautomisvimmaisen drontin hartaudella ja kypsyttelin ajatuksia rauhassa pidemmälle.
Perustana pidin äitini aikaisemmin ehdottamaa ideaa, joka sai silloin työnimen Codex. Alkuperäinen ajatus muuttui melkoisesti, mutta hyvistä lähtökohdista oli kuitenkin helppo kipittää uudelle kierrokselle ja pian ajatukseni oli yhtä kristallinkirkas kuin Sillanpään verenkierto. Yritykseni kirjoittaa kuin aikuinen saa hetken odottaa, kun Jussi joutuu jäähylle. 

Fantasiaromaanin kimppuun siis. Nälkä on Ketun jälkeen kova ja päätin haukata nyt niin isosti kuin pystyn ja sitten vielä jälkkäri samaan poskeen. Pelko liian suuresta palasta tulppaa hönkäputken jo ennen ensimmäistäkään lausetta, mutta niin teki Kettukin ja siitä kuitenkin jauhaantui oikein kelvollinen lopputulos. Omat kykyni ja rajani tietysti epäilyttävät ja pelkään käyväni pipetillä peikon kimppuun. Tekstin sujuvuus totuuden näyttäköön. 

Hommaa on lähestyttävä alusta alkaen eri tavalla kuin Kettua, jonka juoni kehittyi lopulta kuin tunnelma sokeiden orgioissa, käsikopelolla ja aistimet terhakoina. Suurempia suunnitelmia ei ollut ja tarina eteni sitä mukaa kun sain sanoja näpyteltyä. Tähän tarvitsen aikajanan, karttoja, sukupuita sekä jotakin hedelmäistä Makuunin makeislaatikoista. 
Kliseisiä ansoja tässä tyylisuunnassa riittää. Harmaapartaiset velhot, tikulla ilmaa sohivat sieninenäiset noidat ja salamoita kehonsa aukoista sujauttelevat jumalat vain odottavat liian innokasta kynäilijää, joka ei huumassaan ymmärrä astuvansa avonaiseen ansarautaan. Miten siis saada aikaiseksi jotakin uutta ja omaperäistä genreen, joka on liki loppuun loihduttu?
Väkisinkin kirjainten sohjoon eksyy aina jotakin tuttua, mutta päätin yrittää ratkaista asian luomalla kaiken alusta alkaen itse. Tarpokoon hahmoni siis omalla planeetallaan, jossa ei ole hobitteja, haltioita, peikkoja tai muutakaan liian tuttua ja useasti muokattua. Haasteena on tietysti uskottavuus ja hirvittävä taustatyö, mutta uskoisin täysin oman olevan ainoa oikea ratkaisu. 

Ketun pettymyksen jälkeen parasta lääkettä tuntuukin olevan uuden aloittaminen. Kaikki on tässä vaiheessa mahdollista ja juoni pullisteleekin kuin syntholiruiskun saaneena. Huomasin myös, että irti päästäminen ja unohtaminen ovat eri asioita. Kettu saa siis mennä. Ei se kuitenkaan kauaksi minusta pääse. 







sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Hyvän tarinan himo

Jo pitkään olen toiminut oman kirjoitustyylini mittarimatona. Mietin asiaa ennen Kettua, tunnustelin mahdollisuuksia herkin aistikarvoin repolaisen matkan varrella ja koteloiduin lopulta vailla ratkaisevaa ajatusta Ketun valmistuttua. Vieläkään en tiedä mikä minä olen, vielä vähemmän millaiseksi joskus ehkä valmistun. 
  
Tuntevatkohan oikeat kirjailijat heti uransa alkuvaiheessa voimakasta poltetta johonkin tiettyyn tyylisuuntaan ja roihauttavat kytevän ajatushiilloksensa liekkeihin vain yhdellä tarkalla puhalluksella? Itselläni on kasassa vain rimpuileva kimppu häilyviä kipinöitä, joista yksi tuikkii fantasialle, toinen aikuisten romaanille ja kolmas jo hieman kokeilemalleni lastenkirjallisuudelle. Loput kieppuvat kuin tulikärpäset painottomassa tilassa ja heittelevät pikkukiviä säröilevään idealamppuuni. Ideoita on, mutta ne sopivat toisiinsa kuin inuiitit Ibizalle.

Selviääkö asia edes miettimällä vai vahvistanko vain koteloni kuorta mittaamalla samaa ratamoa yhä uudelleen? Pitäisikö minun vain alkaa kirjoittaa vaikka kahta projektia samanaikaisesti ja katsoa kumman sivut lisääntyvät luontevammin? Jussi on hyvällä alulla ja pidän juonen perusideaa onnistuneena, mutta miksi ajatus palaa yhä useammin nuorten fantasian pariin?

Himo hyvään tarinaan kuumottaa kuin narubikinit näköaistia ja parhaat ideat näyttävät syntyvän mielikuvituksen vapaasti pyörähdellessä. Ehkä se on juuri se erilaisten mahdollisuuksien määrä joka fantasiassa kiinnostaa. Voin halutessani nostattaa myrskyn mikrokupuun tai ladata vihulaisen nivusiin vasullisen kirpeitä virvatulia. Ehkei nyt sentään, mutta mahdollisuuksia on enemmän kuin luonnosvihkossani sivuja. 

Seuraavaksi aamuvuoroviikko ja keskeytetyt kauneusunet. Näen jo itseni nuokkumassa patjan reunalla toinen sukka jalassa ja toinen ties missä, puoli päätä syvästi yössä. 
Kirjoittavat sitä kuitenkin muutkin, vaikka vuorotöissä käyvätkin. Otan siis tavoitteeksi saada paperille jonkinlaisia hahmotelmia tulevista kässäreistä, ei tämä jahkailukaan mihinkään johda. Väsyneenä ja ajatuksen karkaillessa tyynyn päälle perinteinen kynä-paperi-yhdistelmä lienee toimivin.

On tullut aika yrittää jotakin uutta. Ehkä parin viikon päästä tiedän onko ajatuksissani kipinänkään verran virtaa. 


sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Päätepisteessä

Viimeiseen yövuoroon ajaessani tuuli repi sateen jälkeiset pilvet riekaleiksi ja levitti ne taivaalle punaisiksi kaistaleiksi. Joskus keskiyön jälkeen kurkistin uudelleen ulos ja pidin taukoni tehtaan takapihalla. Laskevan auringon värjäämä punainen suttu oli poissa. Tilalle oli ilmestynyt liki täysinäinen kuu, seuranaan joukko tähtiä. Otavaa en enää löytänyt, joten hymähdin itselleni, hörppäsin viimeiset kahvit termosmukistani ja palasin töihin. 

Vaihdoin viikolla vielä muutaman sanasen Otavan kustannustoimittajan kanssa, joka kauniisti kehui tapaani ja taitoani kirjoittaa ja kyseli mahdollisia uusia ideoitani. Suru ehti pahastella puserossa koko viikon, kunnes tuon viestittelyn jälkeen kiskaisin syvään painuneen hupun silmiltäni ja ymmärsin vaihtaa paitaa. 
Ei kai se Kettu aivan kapinen ollut. Kerronnan rytmin tiivistys ja lisävauhti, niitä kaivattiin. Tietyt ongelmakohdat tunnistin toki itsekin, mutta jotenkin toivoin saavani ne näin vasta-alkajana anteeksi ja apuja lauserytmiikan ammattilaisilta. Ongelmakohtia taisi vain olla liikaa. 

Outoa, kuinka vaikeaa on päästää Ketusta irti. Mitäs jos en päästäkään, vaan roikun punaisessa turkissa kuin pihkapallo? Jospa tiivistänkin sitä, asettelen kerronnan oikeaan rytmiin ja kuljetan ketun perille ripeämmin, lisään pari lakonista siiliä matkan varrelle määkimään irtovitsejä? Tuulenpesässä viettämäni aika oli kuitenkin hienointa mitä olen koskaan tehnyt, jos rakentamaani juustohöyläintelinettä ei lasketa. Unohtuuko kaikki, jos lasken irti?
Toki ymmärrän, että vanhaa ei saa märehtiä liikaa mikäli koskaan aikoo saada vatsansa täyteen. Jääräinen pääni vain on niin täynnä uusia koukeroita, odottamattomia juonikuvioita ja eläinhahmoja, että jonnekin ne olisi saatava lajiteltua, vaikka ainoa innokas lukija olisinkin minä itse. Tunne keskeneräisyydestä häiritsee. 

No, nilkka irti muratista ja uusille pitkospuille. Reitti metsästä on tosin vielä kadoksissa, mutta omia jälkiäni en sentään aio enää palata takaisin. Löydänkin vielä yhden sopivan kohdan ketun sivuilta, jossa vanhalle vain oli jätettävä hyvästit ja luotettava jonkin uuden löytymiseen. Eläinten kanssa seikkailu on ohi.