Erakko

Palasin Facebookiin. Hetkiseksi. Onhan se ihan mukava perusidea olla mukana siellä missä kaverisikin. Festareilla. Saleissa ja areenoilla, harjuilla ja laitamilla. Miksi siis jälleen kyllästyin?

Sosiaalisessa mediassa pätee sama hikisääntö kuin sulkapallossa. Mitä parempi olet sitä raskaammaksi peli käy. Kuvia ja ilmeitä kuuluisi tallentaa palveluun tiheästi, vauhkoonnuttaa katseleva kaveriparvi sarjalla kömpelyyksiä tai pysäytettyjä nuotioita. Kauneutta niiltä, joiden kasvot sen sallivat. Yhtäläisesti pitäisi tykätä ABC:n keitinperunoista ja raukean arkisesta tuokiosta tasavärisen pellon nilkkaheinässä, tai reagoida tilanteeseen nähden liian pontevasti tuntevalla emojilla.

Sanoakin pitäisi jotakin, hiljaisuus on yhteisössä myrkkyä. Silloin olet vain mykkänä kyyläävä syylä, joka liikahtaa ainoastaan bikinikuville, mutta mukana olisi roikuttava, sillä mykkä on parempi kuin näkymätön. 

Pitäisi liittää itsensä veneisiin ja vainioille, osaksi kaikkeutta, jossa kansa on yhtä ja taustalla bändi. Sormille valuva pehmis. Ojentaja ja hauis. Lomille lompsis. Parasta olisi jos kuviin osuisi jokin täysin naurettava sattumus, esimerkiksi hiisi tai vihreiden kiukku-Iiris. No, kunnioitus sille kenelle kunnioitus kuuluu. Hiidet eivät aikanaan olleet naurun asia. 

Raskaita ovat siis laiskalle pallopelit sekä somekansan peukkumereen heittäytyminen. Ehkäpä Facebook oli pitkän tauon jälkeen myös jonkinlainen yritys olla siellä missä on paljon porukkaa. 

Tämä uudenlainen hiljaisuus ja tyhjiötäkin tyhjemmät hetket ovat pelottavan nopeasti muuttamassa minua erakoksi. Tai palauttamassa minua sellaiseksi, finni-ikäisenä olin ujo ja yksin. Omasta ja partani mielestä olen muutosprosessissa ehkä puolivälissä. Lasten ja Smirren vierailut onneksi pysäyttävät muodonmuutokseni hetkeksi.

Tulisipa talkoot ja yhteinen moi, sillä mikään ei yhdistä niinkuin jaetut haravat ja makkaran grillattu pinta. 

Mitä tapahtuu vastavalmistuneelle erakolle? Ollaanko sitä sitten loppuun saakka, ärrinä pehmeän keskellä? Entä voiko erakko elpyä? Laudat ikkunoista ja ulos, ihan rannalle asti missä ihmiset tanssivat vesirajassa ja kampittavat lapsia. Missä valo pilkkoo parran ja vesi liottaa laastarit varpaista. Sitä kai kaikki kuitenkin lopulta haluavat. Päästä sinne missä joku tykkää.  

Kotona katselen uuden taloyhtiöni vaimeata elämää, ja mietin Iiris Suomelaa, jonka sukunimen loppuosa on harmillisesti sukupuolittunut. 
Mitähän tuumii naapurin veteraani, joka vaahdottaa peltiä kosketuksella jonka vain uusi tyttöystävä tai Primera on ansainnut. Mitä niin merkittävää tai salarakkaita on haudattu nuorekkaan rouvan kukkapenkkiin, että sinne pitää päivittäin kurkistaa. Ei kuopsuta, ei kaiva, mutta katseella möyhää, ja sama kotiin palatessa. 

Minkälainen merkintä minusta olisi kirjattu viranomaisten mustiin kansioihin, jos olisin napannut kodin turvajärjestelmiä ovellani kaupitellutta neitokaista poninhännästä ja taluttanut kahviseuraksi. Raottanut sälkkäreistä valoa sen verran, että toisemme näemme ja siniset silmät, ja aurinko kultaa pullasta sokerin. En osta, mutta puhu. Leikitään, että seuraksi tulit. Sano sinä jotain, sillä minä olen sanat jo unohtanut. 

Jäätelö ja avain

Suomen kesä. Se koleahko aika vuodesta, kun lämpötila kohoaa pysyvästi yli 15:een asteeseen, ja Rosanna Kulju kihnuttaa rakennustyömaiden ympärillä. Lämpötilasääntö ei tosin päde iltaisin, öisin tai keskipäivän molemmin puolin. Ikävä kyllä myös uusi käristyskupoli ja erilaiset ennusteet Eurooppaa tuhkaksi korventavan superhelteen lipaisuista hyytyivät siihen povaamaani Jäämeren jähmeään röyhyyn. 

Keho ei tykkää kylmästä eikä kihti kosteasta, joten halu matkata lipaisun luokse kasvaa. Rahahan ei huhujen mukaan tee onnelliseksi, mutta kernaasti kyyristelisin elooni pettyneenä bungalowissa paikassa, jossa hameet ovat kaislaa ja jää on tuttua vain drinkkien sekaan puristettuna. Pitkän ja epätoisen tutkinnan jälkeen oli kuitenkin pakko todeta, että raha ei tule riittämään kuin Näsijärven kylmään kieleen. 

Vesi liukastuttaa rantakivet ja pesee pennusta liian uhon. Mökin avaralla nurmella hallitsemattomista energiapurkauksista nauttinut Smirre töhötti liian lähelle järven pintaa ja totesi, että söpöydellä on varjopuolensa. Emoltaan perittyjen karvatöppösten pitokyky on nimittäin märällä kivellä olematon, joten villapallo liukui vesikuplaan kuin saippuaan astuneena. Pörheän pehmoinen turkki menetti vedessä pehmeytensä, ja pian rannalle nyppäistiinkin surkea ruoto, jonka uusi ulkomuoto muistutti enemmänkin rapua. 

No, huolehtivaisen emännän lämmin syli ja sitkopullan lähimuisti auttoivat nopeasti, ja pian elukka juoksikin taas lempipuuhaansa kalliolle nuolemaan vesilintujen jätöksiä. 

Ohuempi olemukseni johdattaa minua joskus myös paikkoihin, joissa olen käynyt viimeksi 10-15 vuotta sitten. Tällä kertaa suuntasin jälkikasvun kanssa Särkänniemeen, jonne päätin ostaa myös itselleni rannekkeen. Mahtuisinhan taas satavarmasti ja ilman noloja tilanteita jokaiseen tontille pystytettyyn hyrrään ja propelliin. 

Jälkiviisauden hehkussa on helppo lämmitellä, mutta ehkä mahani muljahtaessa ensimmäisen kerran olisi myllytys ollut syytä lopettaa. Sen sijaan täytin itseni noutopöydän glutamaattipullilla, pippuripossulla sekä yllättävän mausteisilla öljyä liruvilla kasviksilla, huuhdoin sekasotkun sisääni kuplavedellä, ja sekoitin kaiken laitteessa, joka liikkuu moottoritienopeuksilla ylösalaisin. 

Kyydin jälkeen vatsa turposi neitseellisesti kuin Marialla muinoin. Oudosti tunsinkin välillemme muodostuvan hauraan, mutta historiallisen siteen. Aivan kuin kaksi ajan erottamaa lääketieteellistä ihmettä, jotka molemmat tekivät vääriä päätöksiä ja paisuivat erilaisista syistä. Toinen raotti viinipäissään lannevaatettaan väärälle beduiinille, toinen kieppui ja söi. 

Tässä vaiheessa kesää ja lomaa pää on täynnä ideoita erilaisista puuhista lasten kanssa, ja ajatus laukkaa ilmeisesti jopa öisin. Aamulla sain kännykkään unissani asettamani muistutuksen, jossa luki vain ytimekkäästi ”jäätelö ja avain”. Aion noudattaa omaa neuvoani läpi kesän.