perjantai 24. maaliskuuta 2017

Vaalivalitus

Naamat hymyilevät ja suut lirputtavat lupauksia. Ei naamoissa mitään vikaa ole. Posket ja kaikki ovat aivan paikoillaan, otsassa vallaton ryppy. Kokonainen rivi ystävällisiä kasvoja, joista jokainen vannoo ja vakuuttaa. Pian huono jää taakse ja hyvä nousee esiin, tuore nurmi kätkee koiranpaskat. Olen varmaankin viallinen, kun en usko.

Sakarin naama haluaisi muusikoille soittotiloja. Riitta kertoo, että saimme itsenäisen suomen rukouksen avulla. Ari toteaa, että ketään ei saa jättää yhteisön ulkopuolelle.
Tarkemmin puolueiden vaaliteemoihin pureutumalla kaikki näyttää oikein hyvältä, eikä tunnu olevan väliä ketä äänestän. Kohta meillä on parempi huominen ja rakennamme yhdessä tulevaisuutta ja hyvinvointia jokaiselle ihmiselle. Lapsemme oppivat hypotenuusan salat homeettomissa kouluissa, aikuisilla riittää palkkatöitä ja vanhukset syövät monipuolisesti. Asumisen kustannukset laskevat, jokainen on tärkeä ja pitopohjasukset toimivat jopa rahkasammaleessa.

Miksen minä sitten usko? Kaikki tuntuu vain jotenkin liiankin tutulta. Tunne on voimakas, kuin palturipuheen déjà vu, luikurinlaskun entiselämys.
Muutama vuosi sitten äänestin monen muun suomalaisen tavoin muutoksen puolesta ja muutos meille luvattiin. Mitenkäs sitten kävikään. Äänestystuloksesta huolimatta vallan tuntuivat jakavan samat kasvot, joiden mainostettiin kärsineen karvaan vaalitappion. Jotenkin ne sinne hivuttautuivat, vaikka kansa äänesti pois. Olo oli huijattu. Mitä virkaa äänestämisellä on?

Mihin minä sitten uskon?
Uskon, että jatkossakin köyhä pysyy kyykyssään, ettei häiritsisi parempiensa järvimaisemaa. Vanhusten pakasteherneet tilsataan, vihreä muussi leviää laajemmalle ja täyttää pienennetyt lautaset.
Työttömät lähetetään metsään kuusia laskemaan, kuukkelista lisäpiste. Palkaton työkokeilu kannustaa ja pisteitä jaetaankin ennätysmäärä. Tuloksista kootaan työryhmä, joka kuudennen La Tâche 2009 - pullollisen jälkeenkin on kahtiajakoinen. Raporttiin kirjataan, että kuukkeli on yllättävänkin elinvoimainen laji, mutta toisaalta osa työryhmästä pelkää entisten koneenhoitajien laskeneen saman linnun aina kahdesti. Pisteiden keruun todetaan vääristävän tuloksia, joten niistä luovutaan. Myöhemmin karenssi todetaankin riittäväksi kannustimeksi.

Suomalaisten todetaan kaikesta kurituksesta huolimatta autoilevan edelleen liikaa, joten pakokaasulainsäädäntöelin määrää auton omistamiselle uuden kompensaatioveron tasapainottamaan USA:n ja Kiinan kasvihuonekaasupäästöjä. Päätös on jälleen onnistunut. Päättäjien taksimatkat työpaikalle sujuvat ruuhkattomilla kaduilla ja vapaassa tilassa on jotenkin helpompi hengittää. Kuljetusyrittäjät ajautuvat hankaluuksiin, mutta toisaalta nyt myös Uudenmaan maakunnassa saadaan pian tarkkoja kuukkelilukemia.

Sähkön hintaa korotetaan ja siirtomaksut kolminkertaistetaan. Korotukset siirretään täysmääräisinä myös sähkötupakoihin. Sähkönkäyttökomitea toteaa raportissaan sähkötupakat pieniksi pakoputkiksi, joten kompensaatioveroa sovelletaan jatkossa myös kaikkeen tupakointiin.

Verolle määrätään värikkäät esineet, lyömäsoittimet sekä etelään antavat pihat. Postin jäljelle jäänyt henkilökunta etsii hukkaamiaan kirjeitä iltaisin, kuusikkoon kadonneita työttömiä päivisin.
Sanasta yhteistoimintamenettely poistetaan tarpeeton alku. Toimintamenettely on tehokkaampaa, kun taakaksi muodostuneesta työvoimasta pitää päästä eroon. Onnistuneesta tehostuksesta maksetaan johdolle runsas palkkio.
Hallitus korvaa sanan köyhä sanalla epäonnistunut. Köyhää on vaikea verottaa, mutta epäonnistuneella saattaa vielä olla omaisuutta jäljellä.

Veli-Matti Mattila, Björn Wahlroos ja Juha Sipilä yhdistävät osaamisensa pitkälle kesäyöhön jatkuvassa neuvottelussa. Keskustelu käydään hyvässä hengessä ja lopulta vasta iltauutisten aikaan aivoriihi kipinöi ratkaisunsa.
Media kutsutaan paikalle. Wahlroos käskee kyläläisiä kiillottamaan punakaulagasellin esinahasta valmistetut kenkänsä. Mattila kysyy kameramiehen palkkaa ja toteaa tämän 10-15 prosenttia liian korkeaksi. Sipilä päättää asettaa mikrofonit verolle.
Paikalle lennätetty Polmard Eleveur Boucher - lihakaupan delegaatiopalkkio saatiin melkein pidettyä alle ehdottomana rajana mietityn 40 000 euron. Raha päätetään nipistää koulutuksesta.
Sipilä puhuu lyhyesti, ajatus on kirkas ja tulos selkeä. Syyllinen kaikelle on keskituloinen palkansaaja.

No niin. Ehkä olen taas liiankin negatiivinen. En vain näe jatkuvissa irtisanomisuutisissa ja kiristyvässä rankaisupolitiikassa hyviä puolia. Jotenkin tuntuu, että kauniista sanoista huolimatta se syyllinen löydetään aina niistä jo kyykytetyistä epäonnistujista.
Kikkailemalla työllisyystilastot ehkä paranevat, mutta ei se koiranpaska piilottamalla poistu. Hetken se pysyy piilossaan vaalimainosten varjossa ja koteloituu kasvokuvien taakse vihertyvään nurmikkoon. Siellä se odottaa huoletonta astujaa ja Conversen sopivansyviä uria.
   
Eilen piilotettu onkin taas huomisen ongelma.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

0,2 prosenttia

0,2 prosenttia. Siinä on numero, joka tylyydessään peittoaa minun naurettavat tuuliääneni. Tuo luku pyörähti ylleni kuin mahtipakarainen sumopainija. Ei tuoksu kevät, eikä mikään muukaan hyvä.

Luku on kaikille sama. Reilu, mutta tappava. Se kertoo haaveilun ja todellisuuden välisen suhteen, ainakin WSOY:llä. Tuhannesta heille lähetetystä käsikirjoituksesta päätyy kirjaksi muutama. Eräällä toisella kustantajalla suhde on yksi sadasta. Olen aina vihannut numeroita.

Olen saanut kannustusta ja hyviä ohjeita olla katselematta numeroita, keskittymään vain sanoihin. Helpompi sanoa kuin toteuttaa, kun nuo hiivatun numerot määräävät sanojeni tulevaisuuden.
Olen toki tiennyt yritykseni vaikeuden aivan alusta lähtien, eli yllättämään tilastot eivät päässeet. Tähän saakka asia on kuitenkin ollut helppo sulkea taka-alalle ja oikeasti keskittyä niihin sanoihin. Nyt sanani ovat jo seitsemällä eri kustantamolla. Minulle jäi numerot, emmekä me pidä toisistamme.

On vielä liian aikaista sanoa menikö vuosi hukkaan. Blogia on ollut hauska kirjoittaa, vaikka lukijoitani ovat yksi ystävä ja muutama sukulainen. Teksteistä kuitenkin näkee, että olen kehittynyt kirjoittajana, mutta mihin se sitten johtaa. Rahaa ei tässä vaiheessa edelleenkään tule, mutta onko sellainen rahavaihe edes tulossa? Enkä tarkoita nyt mitään Hotakais-tienestejä. Pienetkin onnistumiset kelpuutetaan. Jotakin konkreettista, joka ehkä johdattaisi ulos sumoilijan alta raikkaampaan ilmaan.  

Vuosi meni nopeasti. Mitähän nyt?
 

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Uusia tuulia


Kuulen sen jo tuulessa. Tunnen lähestymisen lämpönä poskillani, mullan tuoksuna pellon reunassa. Rännit rummuttavat sen kunniaksi. Syksyllä jäätynyt puro pääsi viimeinkin jatkamaan keskeytynyttä matkaansa. Seison takapihalla auringossa ja kuulen kevättä soivan solinan.
Olen ehkä taas liian aikaisessa. Pettymys voi odottaa jo seuraavassa sadepilvessä ja pyryttää talven takaisin. Innostusta on vain jo vaikea hillitä ja mahdotonta sammuttaa. Voitin lopulta muhjun, aurinko nousi ja tuuli kuiskasi keväästä.

Tyttären kolme päivää sitten askartelema lumiukko on kokenut kovia. Suojakeli lyyhisti ryhdin, pudotti tikkukäteen huolella asetellun harjan ja sulatti naaman kiviset silmät ja porkkanaisen nenän irvokkaaseen asentoon. Nimesin ukon Tothiksi. Aivan kuin raukka olisi aamun viimeisillä pakkasilla kurkistanut Liitonarkkiin

En osaa kirjoittaa puolihuolimattomasti, toinen silmä Netflixissä. Minun on aina uppouduttava tarinaan kokonaan, mikä joskus tuntuu vaikealta. Arki ei kuitenkaan seuraa mukana, joten kaikki muu tuntuu aina jäävän huomiotta. Sekoan päivissä ja hukkaan tunteja luomassani toisessa maailmassa. Nukahdan eläinten ongelmia ratkoessani, vaikka omatkin kaipaisivat apua.

Kuluneen viikon olenkin taas istunut metsässä keittiössä. Aamusta iltaan, niin kuin lukemattomia kertoja viimeisen vuoden aikana. Kirjoitin ketun elämään kaivatun pohjustuksen, tuhosin kömpelöitä lauseita ja loin parempia. Ujutin sekaan uusia ideoita, lisäsin vielä hippusen fantasiaa ja vaihdoin pilkkuja pisteisiin. Tarina tuntuu tiivistyneen, mutta on samalla saanut lisää syvyyttä.
Kuljin jälleen ensimmäiseltä sivulta viimeiselle suosikkieläinteni mukana. Nauroin mäyrän muistiongelmille, autoin rusakkoa haukivaiheesta seuraavaan ja ihmettelin Sudensurman viisautta. Kahlasin läpi niittyjen ja etsin jotakin, jonka kuulin tuulessa. Lopulta laskin ketun vapaaksi Suuren sinisen rantaan, tähtien alle. Nyt se pärjää jo ilman minua, se on perillä.

Ensi viikolla koittaa vihdoin päivä, jota olen odottanut, jännittänyt ja pelännytkin. Kirjoitan hakukenttään sanan kirjakustantamot, tarjoan tarinaani ammattilaisille ja jään odottamaan ihmettä.
En tiedä mitä kevät minulle tuo, vai tuoko mitään. Tunnen kuitenkin, että ratkaisu on jo lähellä. Kuulen sen.





torstai 2. maaliskuuta 2017

Muhju

Kaksi viikkoa on pitkä aika, kun ihmiseen imeytyy muhju. Muhjun kanssa kaikki menee mönkään. Hiihtolomasuunnitelmat, kirja-aikataulut, postilaatikolla käynti. Muhjun kanssa ei neuvotella. Se tulee, lamauttaa ja voittaa. Se pakottaa pystyihmisen puikulaksi sänkyyn, vetää silmät kiinni ja käskee päähäsi levottoman unen.

Muhjutauti löysi minut jo kaksi viikkoa sitten ja totesi poskionteloni vieraanvaraisiksi. Hyvänä isäntänä tarjosin Buranaa, Duactia ja Avamysiä. Tauti kiitti ja levitti joukkonsa korvaan. Vihlonnasta päätellen sielläkin on hyvä olla.
Kaunista ei ole arki tämän megaflunssan kanssa. Poskien takana piilottelee niin tujua hilloa, että tavallinen nenäliina ei riitä. Räkä ottaa paperilla muodon, kuin maagikon nostattamana. Hahmoissa näkyy irvokkaita kasvoja, menneen ajan hirviöitä, joilla on nimi, mutta sitä ei saa lausua.
Lopulta, kun pyyhkeet, lakanat ja telttakankaat on niistetty täyteen, ei tiedä mitä lopputulokselle tekisi. Järki käskee polttamaan koko vinkuvan pinon, mutta pelkään pirulaisten vain innostuvan nuotiopiiristä.
Suihkun lattiaritilän reiät ovat niistoksille liian pieniä, joten ilman polkemista niistä ei pääse eroon. Väräjävät vain ritilän päällä kuin paholaisen marmeladit, hakevat katsekontaktia ja yrittävät elää omillaan. Yksi litisi palasaippuan selässä kiukaan taakse, enkä uskalla kurkata mitä siellä puuhailee. Pysyköön piilossaan, kunhan on hiljaa.

Tässä vaiheessa Ketun korjauskierroksen piti olla silausta vailla valmis. Yritin kyllä sinnikkäästi muokata tekstiä, mutta muhju sanoi että ei. Päätin kiroilla epäonneani viime viikon blogissa, mutta ajatuksen tilalla oli vain sumeutta, avaruuden taustakohinaa, eikä siinä sotkussa ole kirjaimia.
Tunne täydellisestä ajatuksettomuudesta oli omituinen. Ainoatakaan sanaa en saanut itsestäni ulos. Nyt pöydänkulma on täynnä lääkärin määräämiä lääkepurkkeja, toivottavasti myrkyt parantavat.
Odotan ajatusten paluuta.