perjantai 28. heinäkuuta 2017

Taklimakanista toisaalle

Männyt olen nähnyt, maailmalle tekisi mieli. Kovasti on nimittäin tynkä tämä maailmankuvani ja tyngäksi taitaa jäädä, kun mahdollisuuksia matkailuun ei ole. 
Puhelin näyttää halutessani usein vieraillut paikat ja kertoo samalla surullisen pikkuruisesta piiristäni, jossa vaihtelee Tampere, Ylöjärvi ja ajoittainen Espoo. 

Televisiosta ei ole apua, päinvastoin. Matkailuohjelmat saavat vain haluamaan paikan päälle, kietomaan kädet palmupuun ympärille. Onko se yhtä karhea ja kuiva kuin kuvitelmissani? Näyttääkö auringonlasku todella erilaiselta Oiassa kuin Näsijärvellä? Miltä sademetsä tuntuu iholla, ropiseeko siellä sade kuten kotona kuusten luona?
Googlen karttaohjelmalla pääsee kuulemma kuin paikan päälle. GeoGuessr taas arvuuttelee nähtävyyksillä, jotka olen kokenut vain olohuoneessani istuen. 
Harmillista, että kuvan näkeminen ei riitä. Ei Kiinan muuria voi kahlita valokuvaan tai kutistaa pienelle näytölle ja tuntea olleensa paikalla. Samahan se on syömisen kanssa. Nälkä siinä vain tulee vaikka kuvissa makkaroita makuutettaisiin, ei Giuseppen bruschetta minulla maistu, vaikka kuinka vahvoin silmin katsoisin. 

Miltä Välimeri tuntuu? Entä Tyynimeri? Kuulenko niiden eron? Tunnenko saman kuin toiset ennen minua, jos kuljetan kättäni Kheopsin pyramidin kyljessä tai askellan hitaasti pitkin Via Appia Anticaa? Ajattelenko lainkaan samalla tavalla kuin muinoin yötaivasta ihmetellyt, Chichén Itzán korkeimmalla kohdalla?
En tietenkään, mutta haluaisin silti olla paikalla siellä missä muut olivat aikanaan ja silittää kiveä, joka aseteltiin paikoilleen yli kaksi vuosituhatta sitten.

Yhä uudelleen palaan Silkkitielle. Joku tuossa ajassa ja paikassa sykähdyttää, tuntuu käsittämättömällä tavalla omalta. Ehkä syynä on lapsuudessani katsottu televisio-ohjelma, en tiedä.
Taklimakanin autiomaa, tarujen taivaalliset ratsut. Kultaisen hiekan hautaamat rauniot ja kaikki ne kukoistavat dynastiat, joiden piti kestää tuhat vuotta. Ikuiset palatsit ja kuolemattomat keisarit, jotka kaikki kuitenkin ajallaan vaipuivat tomuun. 
Haluaisin myös näyttää lapsille, että on olemassa muutakin kuin S-Market ja Kaupin tiheä kuusikko, enemmän kuin kehätiet pääkaupunkimme ympärillä. Opettaisin maailman mittasuhteita esittelemällä Juvankadun varrelle ummehtuneen puiston jälkeen Central Parkin. 
Kyllä Koljonselkäkin on laaja, mutta on olemassa meriä, joihin valaatkin mahtuvat eikä horisontissa erota kuin kaareutuvan rajan taivaan ja meren kohdatessa. 

Tytär sanoi joitakin kuukausia sitten, että haluaisi nähdä kunnon hiekkarannan ja meren, kahlata ja kellua siellä missä papukaijat keikkuvat puissa ja aurinko paistaa suoraan yläpuolelta. Osani on kuitenkin tympeä. Joudun tyrmäämään tytön haaveet nähdä enemmän ja oppia historiaa koskettamalla sitä.  

Kehun haavetta kuitenkin hyväksi, mutta valitettavasti en pysty tyttöä sinne viemään, en nyt, enkä välttämättä koskaan. Toivottavasti tytär onnistuu valinnoissaan paremmin kuin minä, hankkii hyvätuloisen ammatin ja kuljettaa myöhemmin isäukkonsa paikkoihin, joissa keisarillinen armeija ratsasti. 

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Laktaatiokatastrofi

Paljon pitää kaivella nuorta ennen kuin saa sormeilla vanhaa. Tällä kertaa tutkailimme tannerta Linnainmaalla ja kaivoimme liki 200 pientä kuoppaa kahden päivän aikana. 
Pennejä, markkoja, euroja, lusikoita, kranaatin kuulia, hylsyjä ja lisää pennejä. Onneksi mukaan mahtui vihdoinkin myös jotakin oikeasti mukavaa, kun tyttö löysi yli 300 vuotta vanhan äyrin ja poika 250 vuotta vanhan skillingin. 

Kotimaisen suosikkikirjailijan kaivuuprojekti edistyy myös. Anneli Kanto palautettiin kuoppaansa, Max Seeck keikkuu vielä niukin naukin pinnalla, mutta toinen kirja tarvittaisiin varmistukseksi. 
Jostakin syystä dekkarit vain eivät vedä mukanaan niin kuin joskus nuorempana, poikkeuksena siis Antti Tuomainen, joka tosiaan kirjastoissa lokeroidaan dekkarimieheksi, mutta jonka sanoissa on enemmän syvyyttä kuin kaivamissamme kuopissa yhteensä. 

Viime päivät olen lueskellut huvittuneena viihdeuutisia, ja varsinkin sellaisia, joista somekansa kuulemma kuohuu. Aiheen ei kummoinen tarvitse olla, kun jollekin jo hörähtää hernepussi henkireikään ja valitus on kaamea. 
Tällä hetkellä tapetilla on ainakin turkulaisessa syöttölässä tapahtunut laktaatiokatastrofi, kun maitokannuja ei saanutkaan hölskytellä kanasalaatin päällä ja sekös kiihdytti someäitien rintapumput ylikierroksille. Liisteriin ajautui myös Arman Alizad, joka erehtyi vitsailemaan Sompasaunan aisapojasta, eräs fitnessmalli oli hyväksi äidiksi liian fitti, kolmas kertoi julkisesti blondivitsin ja neljäs jätettiin tylysti pysäkille, kun ei ollut bussirahaa. 

Välillä tuntuu, että netissä kulkee varomattomia sanoja vaaniva porukka, joka odottaa etusormi näppäimistöllä pienintäkin mahdollisuutta tuohtua jostakin. Lopulta aina joku onneton mokaa ja kutsuu lyhyttä ihmistä lyhyeksi, palveluvastaavaa siivoojaksi tai on eri mieltä meluaidoista ja sitten mesotaan otsasuoni repeämisrajoilla, että nyt kyllä näytetään somen voima, kun tuo sanoi jotakin, josta minulle tuli kovastikin paha mieli. En minä sitä juttua kokonaan vaivaudu lukemaan, ainakaan nyt, kun tyrmistykseni on parhaimmillaan ja noin moni siitä jo tykkää. Vähintääkin potkut sille keikarille, joka lyhyiden kimppuun sillä tavalla kävi, eikä siististi sanonut että senttirajoitteinen tai töpö. 

Olemme me ainakin joskus olleet rempseää kansaa, joka avannosta huutaa että hauki perkele. Kastahan nyt akka sinäkin se rieskasi niin sitten pannaan, vaikka minä olen lihava ja sinä laiha, isäsi kääpiö ja äitini tyhmä. Roskamme noutaa roskakuski eikä raaka-aineen kerääjä, jolla on silmässä kierous ja perseenä latta ja vain vaaleista se tykkää vaikkei niitä saa.


maanantai 24. heinäkuuta 2017

Ui isi, ui

Arveluttaa. Seuraamani kalpea hahmo on jo kallioita reunustavien puiden takana ja laskeutuu kohti kylmää. Kuulen edestäni kevyen kiljahduksen, jonka tuulen humina vaimentaa. Pian minun pitäisi seurata perässä.   
Vielä hetki sitten selkälihoihini imeytetyn kuumuuden määrä tuntui turvalliselta ja riittävän vaikka napaseutumatkalle nakusiltaan, mutta vain kahdeksan askeleen jälkeen seison itätuulessa kuin paikoilleen jäähtynyt tötterö. Tiedän, että minua odotetaan malttamattomana metallisten tikkaiden alapäässä. 
Neljä askelmaa alas riittää jäädyttämään paikat haaroväliin saakka. Huohotan hallitsemattomasti kun kylmyys ympäröi kalleudet. Pohjaa myöten lähestyy nopeasti kelmeä hahmo, joka saavuttaa minut muutamalla napakalla potkulla, tarttuu minua nilkoista ja pyrskähtää pinnalle. 
- Ui isi, ui!

Isi ui käskystä. Ensin pitää mennä syvälle ja katsoa aivan kaikkea, kun välillä tytär kelluu kuin ongenkoho, sukeltaa sitten ketterästi vesikasvin luo ja solmii riekaleen vihreää rannekoruksi. Tärkeintä on, että isi katsoo ja kaikki katsottava pitää ilmoittaa hirvittävällä huudolla. 
Katso kun teen kuperkeikan! Katso kuinka seison käsilläni! Näetkö kuinka osaan? Ja minähän näen. 
Minä katson ja kehun ja ihmettelen, kuinka korkealle voi ihmisen poikanen mutaisesta pohjasta ponnistaa. Suljen pyynnöstä hetkeksi silmäni ja arvuuttelen mistä kohtaa sukeltaja ilmestyy seuraavan kerran. Älä ui kohti syvää. Osaat jo paljon, mutta jalkasi ovat vielä kovin lyhyet syviin vesiin. 
Miten suuri on järvi ja tyttöni sen mustassa sylissä pieni. 

En kuulu simppujen lahkoon enkä kilohailiksi halua, joten kylmä kangistaa minut nopeasti. Pian on pakko sammakoida kohti rappusia ja saunaa. Sammakkopotkujen laajat liikeradat sallivat kylmän veden solahtaa vielä viimeiseen lämpimänä pysyneeseen pyrstöni soppeen. Naurahdan, kun Näsijärven viileä suudelma pääsee kohteeseensa. 

Minun pitäisi kirjoittaa jotakin Viita-akatemian tekstinäytteeksi, mutta yhtäkkiä en kelpuuta mitään aikaansaamaani. Macbookin näyttö on valkoinen ja tyhjä kuin talvinen aamu joka ei tuo mitään tullessaan. Ja näitä aamuja tuntuu riittävän. 
Kuinka hyvä pitäisi olla? Mistä aiheesta kirjoittaisin? Yritänkö pyöräyttää vitsin vai ryömittää riimejä? Jolkautanko ketun pääsykoeliuskoille, valitsen sen sivuilta parhaat palat? 
Vertaan taas itseäni mestareihin ja huomaan, että latteita ovat yritykseni. Pahaisia kumpareita vuorten varjossa. Toisinaan taas sorrun yliyrittämiseen ja väännän lauseita kauniiseen muotoon vaikka väkisin. Lopputuloksesta tulee mieleen tuore kasa lämmintä lehmänpaskaa, johon joku on asetellut rusetin.

Ehkä on turha yrittää kirjoittaa hienommin kuin osaa. Jospa vain mäjäytän raadille touhukkaan mininovellin kontiaisista, tungen sekaan muutaman typerän eläimellisen vertauskuvan tai huvittavan kuvauksen kaloista ja lopetan tyylillä lapselliseen vitsiin jostakin julkisuuden hahmosta. Ei sillä tekstillä sisään pääsisi, mutta tällä hetkellä tuntuu, etten muuhunkaan kykene. 



perjantai 21. heinäkuuta 2017

Juhlastressiä

Pojan syntymäpäiviä juhlittiin iloisin mielin ja kahvitahrat rinnuksilla. Ensimmäistä kertaa kukaan ei keksinyt kiinteitä lahjoja, vaan kovat paketit vaihtuivat litteisiin kirjekuoriin. Kaikki on kai jo hankittu. Legot, liidut ja liikkuvat koneet ovat muuttuneet seteleiksi. 

Mikähän kumma siinä on, että perussiivo ei tietenkään riitä silloin kun juhlien alkuun on kolme tuntia ja tunnelma naheutuu viisarien nytkähdellessä? Jostakin syystä koko talo on ruopattava sileäksi pihamaata ja peräkonttia myöten, vaihdettava paakkuuntunut kukkamulta ja eroteltava kattilat kasareista. 
Kiireen keskelläkin on olennaista kaivautua laatikoihin, joihin on kurkisteltu viimeksi jouluna ja etsittävä se kadonnut luokkakuva. Vuosien ajan paristoja, kuulakärkikyniä, klemmareita ja muuta arjen murenaa ahminut olohuoneen sekatavaralaatikko on vihdoinkin saatettava kuriin ja järjestykseen ja mikäs sen parempi hetki kuin se huonoin. Tunti vieraiden saapumiseen, sokeri on lopussa, mutta onhan meillä sittenkin täällä sinitarraa. 
  
Olen löysien vaatteiden fani, sukaton pahka kalsareissa, jonka suosikkipaidassa on lyhyet hihat ja likatahroilla omat tarinansa. Kravattia en enää suostu hengitysputkeeni sitomaan, mutta silti kauluspaitakin ahdistaa, sukassa muhii kuumuus ja päässä väsy.
Vatsalaukussa mulisee kahdeksan kuppia kahvia sekä liika-annos leivonnaisia ja pelkään, että huolettomasti sekaan heitetty Sprite muuttaa mulinan lopulta kuplaksi ja estelyistäni huolimatta löytää reitin ulos juhlavieraiden keskelle.  
Lopulta viimeisen auton lähdettyä pihastamme olo on kuin aktiivimatkan jäljiltä. Heitän housut nurkkaan nopeammin kuin hellettä huokaillut naturisti ja asettelen selän sohvan myötäiseksi. Mukavia nämä juhlat. Muistuttavat minua kuinka leppoisasti elo käy ilmankin. 

Juhlastressin kurimuksessa tuli valitettua taas vähän kaikesta. Huolestuttavaa, sillä joskus kauan sitten ajattelin, että vain vanhat valittavat, kun iän myötä hermostoon kertynyt karsta runnoo mielestä rentouden ja kuluttaa silkin synapseista. 
En minä vielä vanha ole enkä letkeyttäni menettänyt. Silti murisin lapsilleni ravintolassa aterioivan miehen päähän jääneestä hatusta, valitin käsipyyhkeeni pienuudesta ja purnasin jugurttitölkin suulle jätetystä valumasta. 
Lieneekö vanheneva ihminen ainoa otus, jonka paikat löystyvät, kun aivokuoren jakohihna vain kiristyy? Ei ole nimittäin kiekkokala moksiskaan, vaikka olisin viikannut lakanan löysillä taitoksilla, käyttänyt kaappikuivaa toppatakeille. Elää vain niin kuin eilenkin, kelluu pehmeästi kuin pilven päällä ja keskittyy olennaiseen. 
En ole kuullut eläinten valittavan, vaikka tiskirätti olisi mykkyrään pyöräytetty, märkänä tiruisi hanan kyljessä. Haiseehan se, mutta niin haisee moni muukin asia tässä elämässä, eikä näätä sellaista pahalla katso. Sillä on kotina metsä ja huolet ihan omanlaisensa. Ei se silti pennuilleen kiristele että älä siellä nurmessa konttaa kun vihreä jää polviin pysyvästi. 

Ilmeisen huomaamatta olen tilanteeseen ajautunut, enkä vielä ole varma onko kyseessä normaali ikääntymisen aikaansaama äksyyntyminen vai ainoastaan stressaavan arjen sivutuote, josta me aikuiset kärsimme. Lääkkeen kyllä tiedän. Poika nimittäin joskus sanoi, että isi on mökillä jotenkin rennompi. 
On siis lähdettävä mökille ja annettava pirtin pehmentää. 




lauantai 15. heinäkuuta 2017

Opettaja

Älä tunge nenääsi rypäleitä. Älä leiki tulitikuilla. Älä sormeile murisevan koiran suupieliä. Jos kiskaiset vastaiskun ahvenelle liian voimakkaasti, saat saaliiksesi vain huulisarjan. Tappara on parempi. Älä syö sitä, se on isin. 

Olen opettanut pojalle paljon, mutta en suinkaan riittävästi. Opetusten teema vain on hieman muuttunut iän karttuessa, kun poika on kasvanut pottaikäisestä puolivalmiiksi. 
Jotain on onneksi jäänyt mieleenkin. Kypärä pysyy päässä polkiessa, happea vedetään vasta veden pinnalla, ei se nykimällä pysyvästi pitene. Suureksi ilokseni en ole nähnyt pojan tunkevan mitään sieraimiinsa nyt useaan kuukauteen. Itselläni ennätys on kolme viikkoa. 
Huomenna poika täyttää 16 ja tietää jo kaiken. Ainakin omasta mielestään. Mitään ei saisi neuvoa, mutta välillä tuntuu, että kaikki pitäisi neuvoa. Ole siinä sitten hiljaa, kun toinen paistaa kananmunaa kylmällä hellanlevyllä ja ihmettelee miksi muna ei tirise. 

Itse olin tuossa iässä hieman eksyksissä, kun toisaalta halusin olla sitä, mutta kuitenkin tätä. Parta yritti kasvaa, mutta ei löytänyt tilaa finneiltä, joten läpi pääsi vain harvakarvainen viiksistö. Sulkapalloharrastuksen ansiosta pohkeeni sentään lujittuivat ja ponnarini olikin kulmakunnan kimmoisin, mutta jostakin syystä korkeat hypyt eivät tehneet tyttöihin vaikutusta. 
Tytöt olivatkin tietysti se suurin mysteeri. Liian kilttinä ja ujona vain ihmettelin miksi minä olen yksin, kun koulun tunnetuimmat ja törkeimmät pelimiehet saivat jo katsomisen sijaan koskea. 
Onneksi isällä oli leffakanavat, jotka näyttivät aina öisin sopivaa oppimateriaalia asiasta kiinnostuneelle teinille. Todellisuus ei vain koskaan vastannut noissa hikisissä teoriaopinnoissa hankittua kovaa viisautta. Tiesin kyllä periaatteessa mitä tehdä, tai ainakin mitä haluaisin tehdä. Koulun pihalla keinahdelleet mekkostelijat eivät vain olleet yhtä innokkaita kuin nauttimieni elokuvien sallivalanteiset himottaret. 

Aivoni toimivat oudolla tavalla. Ne ovat sulkeneet ulkopuolelle suurimman osan siitä tiedosta, minkä opetettiin olevan tärkeää, ja juuri sen, mikä minun pitäisi nyt aikuisena tietää ja opettaa eteenpäin. 
En muista matematiikan kaavoja, en jokien nimiä tai järjestystä. Mieleeni ei kaikesta kertauksesta tai edes mielenvikaisen opettajan huudosta huolimatta juurtunut ruotsin kielioppi eivätkä Pähkinäsaaren rauhan lisäksi muut olennaiset vuosiluvut maamme historiasta. Muistan kuitenkin elävästi, kuinka juuri ennen kesälomaa saimme viettää oppitunnin ulkona. Istuskelimme tunnin päätteeksi Clasun kivirappusilla, kun yhtäkkiä Hanna nojautui minua vasten. Eihän se paljolta muille näyttänyt, tuskin se Hannallekaan sen enempää merkitsi, mutta sillä hetkellä unohdin kuinka hengittää. Kaikki ne turhaan katsotut opetusvideot eivät auttaneetkaan, eivätkä tosipaikan tullen neuvoneet kuinka tuollaisessa tilanteessa oikeasti menetellään, kun toinen tulee lähelle ja sydän värisee. 

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Ruuhkasta rauhaan

Helsinki. Erilaisten ihmisten kohtaamispaikka, monikasvoinen kaupunki, urbaanin hälinän kehto, kaupunkilaisten olohuone. 
Sopivasti annosteltuna ehkä juurikin noin, mutta pysyvänä tilana Helsinki olisi minulle liikaa. Liekö sitten turistikausi ollut kuumimmillaan, mutta tässä olohuoneessa yhtä nojatuolia tuntui tavoittelevan ainakin satakunta muuta istahtajaa. 
Pääkaupunki imi rahapussini alimittaista sisältöä kuin nälässä pidetty Riley Reid. Vastineeksi loppuun höylätylle pankkikortilleni sain ylihintaista street foodia, jonka pääasiallinen mauste oli jalkapohja, 13 euron spritekossuja, jotka kokonsa puolesta sopivat paremmin Holgerssonille hanhikukon selkään sekä loppumattomassa ihmisvilinässä riekaleiksi tulitetut hermot. 
Taisin sopia Helsingin urbaaniin kihinään kuin kantikas pallomereen. 

Pieni laivamme ei tuonut ruuhkaan toivottua muutosta. Tanssilattian koko oli mallia tikkuaski, eikä askiin airot mahdu, vaikka minihameisiin puettaisiin. Muutama vessa keräsi jonoja tasaisesti koko kostean matkan ajan, eivätkä tappiinsa kellutetut juomien hinnat sopineet olemattomaan budjettiini. 
Kireäksi nirskuneet hermoni pehmenivät lopulta kaukana saaristossa, kun baarissa kilistellyt kaulaan asti tatuoitu drinkkitikku esitteli minut ystävälleen, Captain Morganille. 

Ruuhkasta rauhaan, mietin, kun heti maanantaina istuskelin jo mökkikalliolla. Ainoa jono näytti olevan lokeilla, jotka kaikki halusivat istua samalla pienellä karikolla Riihikarin naapurissa. Huutamalla ne siitä lopulta selvisivät, ihan ilman rommia.

Jo muutaman viikon ajan minua on vaivannut omituinen levottomuus, aivan kuin jotakin olisi tapahtumassa. Samalla luulen, että minun pitäisi tehdä jotakin, mutta en oikein tiedä mitä se olisi. 
Sama tunne jatkuu öisin unina, joita en koskaan näe loppuun asti. 

Seison vapputorilla. Kaupunki tulvii ympärilläni kuin nopeutettuna, valot kieppuvat ja kiirehtivät kirkkaina viivoina eteenpäin. 
Näen edessäni pitkähiuksisen tytön, joka hymyilee sanaakaan sanomatta, naurahtaa juoksevalle maailmalle ja odottaa minua. Tyttö on kerännyt Tampereen jokaisen kaasupallon yhteen nippuun, nyökkää kevyesti ja ojentaa nippua minulle, mutta narut ovat sekaisin kuin Pikku Kakkosen tekstitykset. 

Pallojen joukossa on yksi erityinen. Tiedän, että se on minun, mutta ei vielä. Tyttö hymyilee, hiuksissa on kultaa, enkä minä löydä oikeita naruja.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Aalloilla

Kirjaan on laskeuduttava kuin laineelle. On unohdettava kova maa jalkojensa alla, upotettava iPhone, annettava aallon päättää. Jos kaikki onnistuu, kirja kuljettaa kuin huomaamatta toiseen paikkaan ja tavallinen hiljenee. 

Itselläni keskittyminen vain on välillä herkällä kuin pidätysongelmaisen rakko, ja pintajännitteen pettäessä sivut vettyvät toisinaan muutamastakin pisarasta. 
Hyvänä esimerkkinä toimikoon Taavi Soininvaaran Ebola-Helsinki, joka hörppäsi vettä jo sivulla 37, kun kahden miehen rämpivä dialogi hukutti koko lukunautinnon, eikä loppupaketissa riittänyt enää nostetta takaisin pinnalle. Aivan kuin kirjailija ei tietäisi miten aikuiset miehet puhuvat toisilleen. 
Naurettavaa nirsoilua? Ehkäpä, mutta kellukkeen karattua loiskutan vain kuin pintakala vailla kunnon pyrstöä enkä enää onnistu sukeltamaan syvemmälle tarinaan, ja koko lukemisen tarkoitus hukkuu. Eikös kirjojen avulla pitäisi päästä paikkoihin, joihin ei muuten ole asiaa? 

Ajauduin keskusteluun kirjoista, kirjoittamisesta ja varsinkin lukemisesta. Moni sanoi kyllä haluavansa lukea, mutta ongelmaksi muodostui aika. Toiset myönsivät etteivät pysty vain olemaan ja lukemaan, kun jotakin tarvitsisi kuitenkin tehdä. Päättelinkin, että kiireen sijaan kyse lienee enemmänkin keskittymiskyvyn puutteesta, kyvyttömyydestä kellua ilman elektronisia apuvälineitä. 
Suussani maistuu vakivalittajan kökkeröinen muussi, olenhan kitissyt aiheesta ennenkin, läpsinyt kännyköitä jälkikasvuni käsistä ja opettanut olemaan mukana tärkeissä hetkissä. Mieli on tehnyt läpsäistä muutamaa aikuistakin. 
Muutama päivä sitten näin nuoren naisen pysäkillä, keikkui okran värinen Kånken selässään kuin pesää etsivä käki ja nuputti naamaansa pysäkkiselfieen niin keskittyneesti, että linjuri pääsi luikahtamaan liian harvoin piippaavan tutkan ohi. Turha oli enää perävaloille viittilöidä, ei se maailma odota. 

Ehkä alankin keskittymiskoutsiksi. Pakotan asiakkaani luopumaan kaikesta turhasta, josta on muodostunut refleksinomainen pakko. Aloitan jostakin pienestä ja helposta, kuten pysäkillä seisoskelu, kassajono, postilaatikolla käynti, uppopallo. Nostan leuat rinnasta ja asettelen katseen johonkin kauemmas, ohi oman kädenmitan, maisemaan matkapuhelimen takana.  
Opetan, että mitään ei menetä, vaikka olisikin hetken ilman, ketään ei hukkaa, vaikka olisi tovin aivan yksin, äänet eivät katoa, vaikka hiljaisuus vinkuisi korvissa.    
Valmistauduttuaan oppilaani odottavat bussia ilman Instaa, kävelyttävät koiransa ilman Facea ja hoitavat salipäivän niin, että kukaan muu ei asiasta tiedä. Luokkansa priimus pystyy istumaan sohvalla tunnin tekemättä yhtään mitään, kuulee taas omat ajatuksensa ja ymmärtää, että kappas, tämähän on ihan hyvä juttu, mutta uppopallo on aivan järjetöntä puuhaa. 

Poika latasi uuden airsoft-aseensa ja marssi kaverinsa mökille keräämään pienen pieniä mustelmia. Naiset saapastelevat Siikanevan soidensuojelualueella ja minä kapinoin sadetta vastaan kotona. Keskittyminen on minullakin hukassa kuin Punahilkan isoäiti. Tiedän, että pitäisi kirjoittaa, mutta ajatus on jo edempänä, enkä minä pääse vielä perässä. 
Huomenna siis Espooseen. Yhden illan jutusta on huolestuttavasti paisumassa kahden yön koetus ja kisakestävyytenihän on nykyään tunnetusti heikko. 
Otetaan perjantaina siis vain pehmeästi, Pure Applea pumpulin läpi. Annetaan Helsingin läikkyä muiden tahdissa, tehdään pedit ajoissa ja patongit miedolla juustolla. Keskustellaan kampakeramiikasta ja hulevesistä, huovutetaan hanhi vain pääväreillä, kohistaan kuin nukkuva metsä. 
Lauantaille toivon leppoisia tuulia, lämpöä ja poutaa, märkää vain mukiin. Olkoon laivalla riittävän korkeat reunat ja matalan hintatason juomat, viina vieköön muistini jos kompuroin. Anna minun nähdä molemmat auringot, länteen laskeva ja idästä nouseva, keinuttakoon meri hellästi kuin nuoltu humala.  








maanantai 3. heinäkuuta 2017

Makujen kesä

Sataa tuhatta ja sataa. Tätä se Petri Nygård siis tarkoitti, kun viitisen vuotta sitten änkeytyi radiooni, piiloutui lupaa kysymättä kaiuttimiini ja pyysi märkää, lauluäänellä, joka kuulosti kuin viattomaan kiliin olisi asennettu kavioita. Onkohan Petri nyt tyytyväinen?  

Olen oppinut suhtautumaan sääennustuksiin terveellä epäluottamuksella, varsinkin sellaisiin, jotka lupaavat jotakin todella mahtavaa. Olenkin huomannut, että puolet kun ottaa pois luvatuista lämpöasteista ja muuttaa poudan pisaroiksi niin ollaan jo lähellä oikeaa. 
Viikko sitten puhuttiin jopa kolmenkympin helteistä. No, tällä hetkellä lämpömittari sojottaa aika tarkalleen viidessätoista asteessa ja Petrin pyynnöstä sataa lisää märkää. Samanmoista on luvassa sen verran, että mökkireissumme on peruttu. 
Minä en ennustuksiin enää siis usko. Otan mallia Amerikan puuhkatukkaisesta johtajasta ja twiittaan niille kintaalla. 

Sateella voi sotia sohvalla ja sehän sopi pojalle kuin kokardi koppalakkiin. Jäimme muutamaksi tunniksi kahden, kun perheen naiset talloivat Avoimet puutarhat-päivän kunniaksi toisten piharatamoita ja viritimme ruutuun Call of Dutyn monipelin. Pizza Place Annala hoiti tarjoilupuolen ja ripotteli juuston sekaan tupla-annokset tulisia jalapenoja, jotka sitten tänään aiheuttavat kuumia hankaluuksia jälkipoltossa. 
Tälläkin hetkellä saan osakseni malttamattomia katseita. Ulkona sataa, poika odottaa sohvapeiton alla omassa tuoksupussissaan ja minä nakutan Claw:n sijaan vain näppäimistöä. 

Viime kesänä aloitimme Makujen kesän. Siinä tarkoituksena oli testata mahdollisimman montaa erilaista ja erityyppistä ravintolaa ja äänestää lopulta kaikkien joukosta omat suosikkinsa. 
Hikoilin Nanda Devin tulisille kastikkeille niin, että keittokulhon pinta tuntui vain nousevan. Ihmettelin Wanhan Tapin suosiota varsin perinteisen burgerin äärellä ja testasin lopulta jopa sushia. 
Kummallinen tämä raa’an kalan ja merilevän käärömäinen liitto. Asettelin palasia kielelleni, jonka luontainen reaktio oli pullautella niitä takaisin kypsymään. Maku ei todellakaan ollut luvatun kaltainen mässäilyn himot laukaiseva oraalinen ilosanoma, vaan hyvinkin odotettu tahmea pettymys. Aivan kuin olisin uinut leuka auki matalassa rantavedessä ja maiskutellut seisovan veden buffetissa kaikkea vastaan kelluvaa, vesiheinään kiedottuna. 

Tänä vuonna ei Makujen kesää enää ole, totesimme harrastuksemme liian kalliiksi. Suosikit kyllä löytyivät jo viime kesän otannallakin, joten palasin nöyränä Kirkkokadulle, pyhättöön nimeltään Punjab. 
Olin juuri aloittanut oman annokseni haarukoimisen, kun palvelutiskille liimautui vanhempi rouvashenkilö. Muori kulki nokka maustetiskin lasipinnassa edestakaisin, kunnes palasi lähtöruutuun. 
- Olisiko teillä jotakin gluteenitonta? rouva kysäisi.
                                                              
Vain välttävällä suomenkielellä varustettu vartaanhalaaja seisahtui kuin lusikka murekkeeseen ja vilkutti kansainvälisin käsimerkein apuja kyökin puolelta. Rouva toisti kysymyksensä paremmin suomea hallitsevalle suttunutulle, joka sotkusta päätellen oli juuri ollut hämmentämässä uutta saavillista pippurikastiketta. 
Kastikemestari ymmärsi lopulta rouvan kysymyksen, lastasi innoissaan puolen kilon kokoisen liha-annoksen lautaselle, peitteli kasan kypsää nautaa salaatilla ja jäi tyytyväisenä odottamaan rouvan hyväksyntää. 
Matami tarkasti annoksen silmät pitkinä, pyöritteli hetken kukkamekon verhoamia lanteitaan ja tokaisi:
- Mutta kun minä olen kasvissyöjä.

Miehet vaihtoivat nopeasti lauseita kielellä, jota en ymmärtänyt, mutta ärtynyt äänensävy lienee kaikissa kielissä samanlainen. 
Muori oli siis kaikista Tampereen keskustan ruokaravintoloista kahistellut paikkaan, jossa annokset koostuvat lihan, pitaleivän, salaatin ja erilaisten kastikkeiden hurmaavasta sekamelskasta, mutta pystyi syömään vain salaattia. Mieli teki vinkata rouvalle läheisestä Sokoksesta tai Kauppahallista, mutta näytelmä jatkui ennen kuin ehdin suutani avata.  
Olin jo onnellisesti oman annokseni loppuröyhtäisyvaiheessa, kun rouvan ja kolmen kebab-miehen aivoriihi sai yhtälönsä ratkaistua. Muori tilasi kaalisalaatin ranskalaisilla. Michelin-tähden arvoinen kulinaarinen taideteos kasattiin lautaselle, kylkeen aseteltiin vielä valkoinen kertakäyttöhaarukka sekä naamapaperi. 
- Saisinko minä sen mukaan? rouva kysäisi ja yhteisvoimin luomus saateltiin ruokarasiaan sellaisella hartaudella, että tietämätön olisi saattanut luulla kyseessä olevan arvokaskin siunaustilaisuus. 
Lopulta kun aarre oli paketoitu ja ranskalaiset varmasti jäähtyneet salaatin seassa sopivan vetisiksi, muori suuntasi ovelle, palasi vielä kerran pyytämään juotavaa ja katosi sitten tyytyväisenä omaan makujen kesäänsä, sateen ropistessa aarrearkun kannella.