Kirjaan on laskeuduttava kuin laineelle. On unohdettava kova maa jalkojensa alla, upotettava iPhone, annettava aallon päättää. Jos kaikki onnistuu, kirja kuljettaa kuin huomaamatta toiseen paikkaan ja tavallinen hiljenee.
Itselläni keskittyminen vain on välillä herkällä kuin pidätysongelmaisen rakko, ja pintajännitteen pettäessä sivut vettyvät toisinaan muutamastakin pisarasta.
Hyvänä esimerkkinä toimikoon Taavi Soininvaaran Ebola-Helsinki, joka hörppäsi vettä jo sivulla 37, kun kahden miehen rämpivä dialogi hukutti koko lukunautinnon, eikä loppupaketissa riittänyt enää nostetta takaisin pinnalle. Aivan kuin kirjailija ei tietäisi miten aikuiset miehet puhuvat toisilleen.
Naurettavaa nirsoilua? Ehkäpä, mutta kellukkeen karattua loiskutan vain kuin pintakala vailla kunnon pyrstöä enkä enää onnistu sukeltamaan syvemmälle tarinaan, ja koko lukemisen tarkoitus hukkuu. Eikös kirjojen avulla pitäisi päästä paikkoihin, joihin ei muuten ole asiaa?
Ajauduin keskusteluun kirjoista, kirjoittamisesta ja varsinkin lukemisesta. Moni sanoi kyllä haluavansa lukea, mutta ongelmaksi muodostui aika. Toiset myönsivät etteivät pysty vain olemaan ja lukemaan, kun jotakin tarvitsisi kuitenkin tehdä. Päättelinkin, että kiireen sijaan kyse lienee enemmänkin keskittymiskyvyn puutteesta, kyvyttömyydestä kellua ilman elektronisia apuvälineitä.
Suussani maistuu vakivalittajan kökkeröinen muussi, olenhan kitissyt aiheesta ennenkin, läpsinyt kännyköitä jälkikasvuni käsistä ja opettanut olemaan mukana tärkeissä hetkissä. Mieli on tehnyt läpsäistä muutamaa aikuistakin.
Muutama päivä sitten näin nuoren naisen pysäkillä, keikkui okran värinen Kånken selässään kuin pesää etsivä käki ja nuputti naamaansa pysäkkiselfieen niin keskittyneesti, että linjuri pääsi luikahtamaan liian harvoin piippaavan tutkan ohi. Turha oli enää perävaloille viittilöidä, ei se maailma odota.
Ehkä alankin keskittymiskoutsiksi. Pakotan asiakkaani luopumaan kaikesta turhasta, josta on muodostunut refleksinomainen pakko. Aloitan jostakin pienestä ja helposta, kuten pysäkillä seisoskelu, kassajono, postilaatikolla käynti, uppopallo. Nostan leuat rinnasta ja asettelen katseen johonkin kauemmas, ohi oman kädenmitan, maisemaan matkapuhelimen takana.
Opetan, että mitään ei menetä, vaikka olisikin hetken ilman, ketään ei hukkaa, vaikka olisi tovin aivan yksin, äänet eivät katoa, vaikka hiljaisuus vinkuisi korvissa.
Valmistauduttuaan oppilaani odottavat bussia ilman Instaa, kävelyttävät koiransa ilman Facea ja hoitavat salipäivän niin, että kukaan muu ei asiasta tiedä. Luokkansa priimus pystyy istumaan sohvalla tunnin tekemättä yhtään mitään, kuulee taas omat ajatuksensa ja ymmärtää, että kappas, tämähän on ihan hyvä juttu, mutta uppopallo on aivan järjetöntä puuhaa.
Poika latasi uuden airsoft-aseensa ja marssi kaverinsa mökille keräämään pienen pieniä mustelmia. Naiset saapastelevat Siikanevan soidensuojelualueella ja minä kapinoin sadetta vastaan kotona. Keskittyminen on minullakin hukassa kuin Punahilkan isoäiti. Tiedän, että pitäisi kirjoittaa, mutta ajatus on jo edempänä, enkä minä pääse vielä perässä.
Huomenna siis Espooseen. Yhden illan jutusta on huolestuttavasti paisumassa kahden yön koetus ja kisakestävyytenihän on nykyään tunnetusti heikko.
Otetaan perjantaina siis vain pehmeästi, Pure Applea pumpulin läpi. Annetaan Helsingin läikkyä muiden tahdissa, tehdään pedit ajoissa ja patongit miedolla juustolla. Keskustellaan kampakeramiikasta ja hulevesistä, huovutetaan hanhi vain pääväreillä, kohistaan kuin nukkuva metsä.
Lauantaille toivon leppoisia tuulia, lämpöä ja poutaa, märkää vain mukiin. Olkoon laivalla riittävän korkeat reunat ja matalan hintatason juomat, viina vieköön muistini jos kompuroin. Anna minun nähdä molemmat auringot, länteen laskeva ja idästä nouseva, keinuttakoon meri hellästi kuin nuoltu humala.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti