perjantai 27. tammikuuta 2017

Mökki, kaira ja Corsten

Talvi on ympäröinyt vanhan pirtin, joka horrostaa hiljaa ja rauhassa. Rusakon jäljet kiertävät marjapuskia ja omenapuita ketun jäljet perässään. Hiirillä on ollut kilpa-ajot puupinon ympärillä, tai sitten liikkeellä on ollut vain yksi yli-innokas yksilö.
Mökkipäivä on lämmin, jopa keväinen, lunta on pahimmillaankin vain hieman nilkan yläpuolelle. Matalalla paistava aurinko on lämmittänyt pirtin hirsistä seinää ja sulattanut tätä reunustavat kivet, joiden kylkiin takertuneet sammaleet näyttävät kirkkaan vihreiltä valkeaa hankea vasten. Kevyen lumikerroksen altakin kurkistelee jotakin vehreän kesäistä, jonka päällä paljaat jalat astelivat vielä hetki sitten, kaistale kesää jota voin vielä oudosti koskettaa keskellä talvea. Kesän päällä lepää vain ohut kerros lunta ja muutama kuukausi kylmää.

Samainen, menneen kesän paljastanut aurinko, myönsi hämäyksensä laskeutumalla puiden taakse liian varhain. Päivä on kyllä kaunis, mutta talvisen lyhyt, onhan todellakin vasta tammikuu. Päätämme jättää makkaranuotiomme väliin ennen kuin on täysin pimeää. Toiveikkaana lasken kuitenkin aikaa oikeaan kevääseen, joka odottelee ehkä jo helmikuun takana.

Kommentteja Ketusta tippuilee hitaanlaisesti, ilmeisesti ihmisillä on muutakin tekemistä kuin lukea kirjoitusyritelmääni. Ensimmäiset arvostelut eivät olleet toivotunlaisia, odotettuja kylläkin, kun kirjan alkupuolisko ei häikäise laadullaan.
Käväisin palautteen jälkeen hetkellisesti synkkyyden reunamilla, kun mieli teki kiemurtaa kairaamastani reiästä syviin vesiin, mutta kerrankin päätin, etten pakenekaan. Kuunnellaan nyt ensin kaikkien kommentit koko kirjasta, jospa palautteen seassa lymyää jokunen kehukin. Aivan itse en harvinaista itseluottamuksen puuskaani kehittänyt, saamani viesti asetti perinteisen pessimistiset ajatukseni takaisin uomiinsa ja keskitin kairaukset vain pilkkihommiin.

Kirjoittaminen tuntuu välillä sujuvan jopa helposti, mutta nyt ongelmana on aiheen keksiminen. Löysin nimittäin mielenkiintoisen kirjoituskilpailun, mutta sopiva aihe pysyy hukassa. Näin kyllä enteenomaisesti unta oravasta, joka antoi minulle sormuksen, mutta sekasotku oli lopulta vain kummallinen sekoitus Kettua ja Frodoa, joten lienee parempi unohtaa koko homma.

En tiedä onko Ferry Corsten kalamiehiä, mutta huomenna olisi mahdollisuus kysyä, kun tapaamme Helsingissä. Ferry saisi soitella musiikkiaan ja minä voisin kertoilla sille Ketusta. Eihän se mitään tietenkään ymmärtäisi, mieshän on musikantti, ei kirjailija. Ehkäpä kuitenkin löydämme yhteisen sävelen ahvenista, sillä kaikkihan kaloista pitävät.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Piilolihaksia

Nappasin tylsyyden mukaani suihkuun, ajattelin saippuoida sen syrjään.
- Hyi helvetti, se raakaisi ja lorisi lavuaariin. Sulta puuttuu lihakset, se pauhasi vielä rööreissä, kunnes hiljeni. Vesi valui pitkin kaulaani, pirskoutui vatsan kumpareelta pitkin kaakeleita ja litisi tylsyyden perään.
Päätin todistaa tylsyyden olevan väärässä, onhan minulla lihakset oltava, kasaan taittuisin ilman, eikä kantohommat luonnistuisi. Läpsyttelin testimielessä vatsaani niin innokkaasti, että lapset tulivat katsomaan onko minulla joku hätänä.
- Ei hätänä, vastasin, tuumin vatsalihasasioita. Eikös niiden kuuluisi olla näillä seutuvilla?
Eiväthän lapset tietenkään mitään lihaksista tiedä, piirtelevät vain ja kuuruttavat verhojen takana, joten minut jätettiin jälleen yksin hyvinkin nopeasti.
Käsi ei lopulta ole kovin suuri jäsen, mutta piilottaa hauiksen yllättävänkin tehokkaasti. Tunnen jännitettäessä jonkinlaisen muljahduksen, kun käteeni pyöristyy persikan ja vanhan luumun välimuoto. Tylsyys oli oikeassa, minulla ei ole lihaksia.

Torstaina suuntasin salille. Paikka on tuttu, muutama vuosi sitten kävin täällä useamman kerran viikossa. Parissa vuodessa ehtii kuitenkin tapahtua paljon. Sali on laajentanut kulman takaa lisätilaa ja härveleitä on rutkasti enemmän.
Olo on taas kuin aloittelijalla, joka tuijottaa lihaslaitteita epätoivoisena ja yrittää ottaa niistä tolkkua kiertämällä niiden ympärillä pienenevää kehää. Liikkuvia osia näyttää olevan aivan liikaa, erilaisia naruja roikkuu tankojen, nivelien ja painojen välissä enemmän kuin Tampaxin tehtaalla.
Eräs puimurin kokoinen möhkäle tuijottaa minua vapaiden painojen vyöhykkeeltä ja kolistelee kaverinsa kanssa tuhannen kilon rautakimpaleita tieltään. Käännän selkäni tälle sulavaliikkeiselle sauropodille ja yritän keskittyä omaan tekemiseeni.

Laite näyttää aivan selälleen kellahtaneelta koppakuoriaiselta, jonka kintut sojottavat kohti taivasta. Siihen pitäisi asettua ja vatkata itselleen lihas. Punainen kuva kertoo mihin kohtaan kroppaa lihakset pian alkaisivat muodostua, mutta aivan ensimmäiseksi pitäisi löytää istumapaikka kuoriaisen vatsapuolelta. Perse alas ja kintuista kiinni, ennen kuin kukaan näkee.

Selkä- ja vatsalihaslaitteet ovat mukavan selkeitä ja yksinkertaisia, samaten kaipaamani hauiksentekojärjestelmä. Puimuri silppuaa TRX-köysiä palautuspatukoikseen ja virnistelee pahansuovasti minun ja kuoriaisten yhteensopimattomuudelle. Päätän kuitenkin rohkeasti testata mahdollisimman useaa eri laitetta, jospa seuraavalla kerralla osaisin jo niihin asettua.
Laajennetulla osuudella on pitkä tekoruohomatto, jossa piukkapohkeinen neitokainen lykkii jotakin painavaa maton päästä toiseen. Vieressä puhvelimaiset painonnostajat seuraavat pupillit pitkinä työntäjän pyllistelevää menoa ja kääntävät katseensa tämän palatessa. En tiedä, jospa vain kuvittelen kaiken, ehkä vihreä ruoho kiinnostaa pirteällä värillään ja kannustaa laiduntamaan.

Kuuntelen herra Benassin kannustushuutoja kuulokkeista ja mietin samalla Ketun kuulumisia. Se on nyt testissä uusilla lukijoilla, jotka lupasivat suoraa palautetta. Valehtelin osaavani ottaa tylytkin tuomiot vastaan, koska eihän tässä muutakaan reittiä ole. Tämän kierroksen jälkeen tiedänkin jo melko hyvin mitä tehdä seuraavaksi, tiedossa on korjauksia ja kustantamoita.
Huomenna otamme uuden yrityksen mökille. Viime viikonloppuna sorruimme liian hitaaseen lähtöön ilman riittäviä etukäteisvalmisteluja, eivätkä talven lyhyet päivät odota myöhään nukkujia. Varsinkaan jos haluaa tehdä retkensä valoisaan aikaan.

Puhelimessa säilynyt vanha salipäiväkirja ei huijaa, yhtäkään ehjää sarjaa en entisillä ennätyspainoilla saanut tehtyä. Seuraava aamu kuitenkin kertoi, että jossakin hyytelön alla on kyllä lihaksiakin. Ne vain nukkuvat näkymättömissä ja yrittävät kivulla kertoa, että joku liike on osunut oikeaankin paikkaan.
Suihkussa näytän kuitenkin edelleen samalta, kasvatan piilolihaksia. Nehän ne parhaita ovatkin, yllätän kaikki kesällä soutuvauhdillani enkä hätkähdä ylimääräistä ostoskassia. Litra maitoa sinne tai tänne, minä olen pian taas vahva.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Tylsyys

Kirjablogiksi tämä tuntuu taas muuttuvan, mutta pakkohan sitä on kehaista, kun jotain poikkeuksellista on löytänyt. Jonotin Minna Rytisalon Lempi-kirjaa niin pitkään, että unohdin koko asian, enkä lopulta kirja kädessäni edes muistanut mikä teos olikaan kyseessä.

Lempi on niitä kirjoja, jotka pyörivät mielessä pitkään. Rytisalolla sanoja riittää, ja ne tuntuvat osuvan aina kohdalleen, tylsiä sivuja ei ole yhtäkään. Hotakaisen etumatka on tähän saakka ollut ylivoimainen, mutta yhtäkkiä taakse ilmestyikin Rytisalo, jonka hamekangas kahistelee jo Karin kantapäitä.
Ei pitäisi vertailla itseään parempiinsa, mutta väkisin sorruin taas siihenkin ansaan. Ketun hapuilevat tallustelut tuntuvat kovin heiveröisiltä, eikä yritykseni vaikuta lainkaan kirjamaiselta. No, omituisen rohkeuspuuskan kourissa annan tekstini silti maanantaina uusille testaajille.

Äärimmäisen tylsä viikko takana. Päivät vaihtuivat uusiin, mutta jotenkin minä en siirtynyt mukana,vaan nuokuin vielä keskiviikossa, kun muut karkasivat jo perjantaihin ja ilakoivat alkavaa viikonloppua.
Olen yleensä täyttänyt hiljaiset päiväni kirjoittamisella, kulkenut eläinten matkassa, kuullut metsän. Nyt Ketun valmistuttua testilukuvaiheeseen, kirjoittamiseen tuli paussi, ja pääni sisäisen metsän viimein hiljentyessä huomasin, että ympärilläni ei tapahdu oikeasti mitään, ja minä olen siinä tylsyyden keskellä ihan hiljaa ja ääneti.

Uudessa hiljaisuudessani en yhtäkkiä osannut tarttua mihinkään oikeaan hommaan ja nuhjasin koko mitäänsanomattoman viikon.
Maanantai alkoi herätyskellon kilinällä, kun ulkona oli vielä pimeää, ja päättyi yhtä pimeään hetkeä myöhemmin. Ilmeisesti jossakin näiden kahden pimeyden välissä aurinkokin nousi, mutta hetki oli liian nopea hitaalle miehelle, jonka ajatus ei auringonvaloa löytänyt.
Tiistaina muistin tytön ratsastustunnin, joka oli siirretty maanantaihin. Jossakin vaiheessa päivää myös sateli lunta, jotenkin epävarmasti ja hitaasti, mutta lopulta sillä tavalla riittävästi, että mietin lumitöitä. Onneksi en aivan ehtinyt aloittaa, koska perjantaina pakkanen hiipui plussan puolelle ja vedestähän viemäröintijärjestelmät ja rännit selviävät jo ihan itse
Keskiviikkona ajattelin hakea postin, mutta torstaina päätin ettenpäs haekaan, turha hätiköinti tuskin muuttaa laskuja Akureiksi. Kerätään sitten sunnuntaina koko potti kerralla niin naapuritkin kadehtivat, että tuo onkin varmaan käynyt reissussa asti, kun postia on kertynyt vyöryvä sylillinen. Ehkä Kanarialla kävi tai ihan Tallinnassa markkinoilla, Thaimaassa asti tuskin kuitenkaan, kun edelleen on valkoinen naama ja tyhjät silmät.
Torstaina huomasin, että joulukinkku on lopussa, poro ei.
Perjantai oli pahin kaikista, kun tylsyydestä ja pimeistä päivistä syntynyt kasvoi lopulta masennukseksi ja asettui ohimoille.
Launtaiaamuna avasin vihdoin sälekaihtimet ja annoin valon täyttää silmäni.

Äänettömyydestä löytyi lopulta hyviäkin asioita. Sain mietittyä tulevaa, töitä, koulutusta, harrastuksia, uusia käsikirjoituksia. Muistin toisen projektini, jota yritin kirjoittaa Ketun kanssa yhtäaikaisesti, kunnes melko pian huomasin, ettei se ollut mahdollista.
Kakkosprojekti palasikin mieleeni nyt, kun Kettu on tauolla. Ystäväni kuitenkin huikkasi samoihin aikoihin eräästä mielenkiintoisesta ideasta uudeksi kirjan aiheeksi, ja olenkin jälleen itselleni kovin tutussa tilanteessa, kun en osaa päättää mitään.

Sulava ajattelu tarvitsee jäätä, joten sunnuntaina teemme retken mökille ja Näsijärven lumille. Ihmeitä ei talvisessa saaressa pysty touhuamaan, mutta yleensä takkamakkarat ja pilkkiminen ovat olleet toimiva yhdistelmä. Sulakoon masennus pakkaseen.
Kairaan jäähän reiän ja reikään tungen tämän typerän kaamosmasennuksen. Eivät kalat siitä välitä, eivät tunne tylsyyttä, eivätkä harmittele jääkerroksen paksuutta yläpuolellaan. Uivat vain eteenpäin kuin jähmeät puikot, silmät märkinä, suomut järjestyksessä, kunnes vasta kevät tuo valon.



perjantai 6. tammikuuta 2017

Tammioven takana

Ulkona on tämän pitkän ja pimeän jääkauden napsuvimmat pakkaset, mutta olo on silti melkoisen kuumottava. Kirjayritelmäni on nyt ensimmäistä kertaa kokonaisena tarinana testiluennassa. Aloitin tosiaankin äidillä, siskolla ja kummitytöllä.
Pelkään täystyrmäystä, sillä ainakin tällä hetkellä tuntuu, että teksti on sitä, mihin pystyn. Takataskussa on kyllä sivujuonteita juonikuvioihin ja erilaisia lisäyksiä tapahtumiin, mutta kielellisesti taidan kulkea osaamiseni ylärajoilla. Uusien ideoiden ymppääminen tarinaan olisikin sitten taas hirmuinen urakka ja koko homma karkaisi käsistä kuukausiksi eteenpäin.
Tällä paketilla siis mennään tämä testikierros. Mikäli ensimmäiset arvostelut sisältävät edes muutamankin kehun, siirryn rohkeasti uusiin testaajiin. Toisessa tapauksessa Kaukajärven yössä syttyy pian paperinuotio, joka leimuaa kuin oranssinpunainen turkki, mutta muuttuu nopeasti savuksi ja tuhkaksi.

Korjauskierrokseni tuloksena kokonaissivumäärä romahti 50:llä, enkä oikein tiedä mitä se tarkoittaa. Oliko teksti noiden sivujen osalta todellakin niin surkeaa (no olihan se), että kumitus oli ainoa oikea vaihtoehto? Jos lähtisin nyt uudelle lukukierrokselle, niin katoaisiko jälleen uusi sivujen sarja? Eipä kirjaa enää paljoa jäljelle jäisikään, ketun matka olisi yhtä lyhyt kuin pinnani ostoskeskuksessa, askel ja valmista tuli.

Luin Aamulehdestä jutun Tamperelaisesta kirjailijasta Mikko Kamulasta, jolta odotetaan paljon. Kamulalta julkaistaan tammikuun aikana muhkea teos metsänhaltijoista, maahisista, noidista sekä elämästä keskiajalla, ja jatkoakin on jo tilattu koko kirjasarjan verran. Liityin kirjaston ennakkovarausjonoon numerolle 37.
Jostakin syystä odotan Kamulan kirjaa himokkaana kuin keväinen sonni, teos nimittäin kuulostaa juurikin sellaiselta mistä itse haaveilen kirjoittavani, mutta tiedän etten osaisi. Toivottavasti Kamulan jälki on vahvaa ja noitien keitokset väkeviä.

Nuhatauti on voitettu. Aika sen todennäköisesti paransi, yhdessä pakastepuolukoiden kanssa, tai ehkä vain niistin kaiken lopulta ulos.
Välillä aika tekee siis mukaviakin asioita, yleensä ei. Menin nukkumaan hyvillä mielin nuorena miehenä, pahaa aavistamatta, haaveenani makoisat unet kesän yllättävästä paluusta ja Miamin rantamaisemissa viehkeästi kiemurtelevista napatanssijoista. Kaikesta valmistautumisesta huolimatta unissa vallitsi ikuinen talvi, eikä pakkasessa kukaan kiemurra pehmeästi. Heräsin ärtyneenä ja mieli mytyssä.
Ärisin lapsille ja puhkuin pahaa mieltä ympärilleni ja ihmettelin, että mitähän minä nyt sellaista, säyseä ihminen. Nopeasti kuitenkin ymmärsin, että vaikka olin nukkunut yhden yön, olin vanhentunut kokonaisen vuoden. Eihän sellaista kiukustumatta kestä, olen nyt 39-vuotias.

Vuosia on sen verran, että vituttaa. Muut määkyvät synttärikahvien perään, mutta kestitse siinä sitten iloluonteista juhlaa odottavia vieraita, kun itse ei tiedä haluaisiko maistaa pullaa vai tukehtua siihen.
En muista missä vaiheessa ikäkriisi tarkalleen iski, se hetki kun syntymäpäivä ei ollutkaan enää ilostuksen aihe, vaan ainoastaan väistämätön julmuri, joka saapuu säännöllisesti kerran vuodessa. Ehkä se tapahtui siinä vaiheessa, kun syntymäpäivä ei enää tuonutkaan mitään uutta elämään.
Pääsen ikäni puolesta jo katsomaan mitä tahansa haluamaani elokuvaa, Alkosta saan ostaa vaikka sitä kaikkein väkevintä tulilientä ja minulla on lupa ohjastaa autoa.

Ovatko syntymäpäivälahjat tästä eteenpäin vain jotakin korkeampaan ikään sopivaa? Joskus muinoin paketista saattoi paljastua liput festareille, nykyäänkö kirjekuoressa on lahjakortti Coxaan? Jännittävät lahjapaketit vaihtuvat fiksuihin valintoihin, eihän sitä koskaan tiedä milloin lonkka luiskahtaa liiaksi vasemmalle ja tarvitaan varaosia. Muinaisten räväkänpunaisten lahjojen tilalle nousee turvakorkilla varustettu tuubi rauhoittavaa salvaa varpaiden väliin nousseen kärpässienenräikeän ihottuman hoitoon. Kovassa paketissa hölskyvät nastakengät, etten vain nuljahda itseäni ruttuun liian liukkaalle katukivetykselle.

Ehkä tarvittaisiin jotakin myös meille melkein nelikymppisille, jotakin mihin edelleen olisin alaikäinen, vain poikanen, joka yrittää astua oikeiden aikuisten puotiin. Tervalle tuoksuva tammiovi pysyisi visusti kiinni meiltä nuorukaisilta, eikä ovivahtina toimiva Kalevi anna armoa.
Mitähän siellä tapahtuu, mietin, ja päätän ujuttautua huijaamalla sisään. Jätän parran ajamatta kuukaudeksi ja kasvatan harmaan hiuskiekuran karkuun lähteneen hiusrajani reunamille. Verhoan itseni virttyneellä tweed-villalla ja imeskelen liivintaskun pohjalla karvottuneita Sisu-pastilleja.

Ovella puhun hämäykseksi vain vanhojen kieltä. Mainitsen sanat kansakoulu tai transistoriradio sekä kehaisen ovesta kurkistavan Annelin Sans egal-huulipunan tasaisuutta.
Muistelemme hetken yhdessä entisaikojen hankaluutta, kun kouluun piti hiihtää lauantainakin pellon yli ennen kuin suksiakaan oli keksitty ja kilometri vastasi kahta nykyistä. Sudet väijyivät kyntöuomissa pieniä kulkijoita, jotka vain yrittivät ehtiä laskennon tunnille, ettei opettaja innostuisi roimimaan laskutikulla kylmettyneille näpeille.
Ojennan hattu kourassa tuliaisiksi mukaan keräämäni tuohet, joista osaavissa, vaikkakin nivelreuman käpristämissä sormissa syntyy kauniit, vinokuteiset virsut.

Ehkä ne sitten luulisivat minun olevan jo nelikymppinen ja erehtyisivät päästämään minut sisälle. En voi kuvitellakaan mitä oven takaa löytäisin, mutta pakkohan sellainen ovi on olla. Jotakin uutta ja jännittävää ajan tylsistäneelle mielelle, joka pelkää nähneensä jo kaiken.