Talvi on ympäröinyt vanhan pirtin, joka horrostaa hiljaa ja rauhassa. Rusakon jäljet kiertävät marjapuskia ja omenapuita ketun jäljet perässään. Hiirillä on ollut kilpa-ajot puupinon ympärillä, tai sitten liikkeellä on ollut vain yksi yli-innokas yksilö.
Mökkipäivä on lämmin, jopa keväinen, lunta on pahimmillaankin vain hieman nilkan yläpuolelle. Matalalla paistava aurinko on lämmittänyt pirtin hirsistä seinää ja sulattanut tätä reunustavat kivet, joiden kylkiin takertuneet sammaleet näyttävät kirkkaan vihreiltä valkeaa hankea vasten. Kevyen lumikerroksen altakin kurkistelee jotakin vehreän kesäistä, jonka päällä paljaat jalat astelivat vielä hetki sitten, kaistale kesää jota voin vielä oudosti koskettaa keskellä talvea. Kesän päällä lepää vain ohut kerros lunta ja muutama kuukausi kylmää.
Samainen, menneen kesän paljastanut aurinko, myönsi hämäyksensä laskeutumalla puiden taakse liian varhain. Päivä on kyllä kaunis, mutta talvisen lyhyt, onhan todellakin vasta tammikuu. Päätämme jättää makkaranuotiomme väliin ennen kuin on täysin pimeää. Toiveikkaana lasken kuitenkin aikaa oikeaan kevääseen, joka odottelee ehkä jo helmikuun takana.
Kommentteja Ketusta tippuilee hitaanlaisesti, ilmeisesti ihmisillä on muutakin tekemistä kuin lukea kirjoitusyritelmääni. Ensimmäiset arvostelut eivät olleet toivotunlaisia, odotettuja kylläkin, kun kirjan alkupuolisko ei häikäise laadullaan.
Käväisin palautteen jälkeen hetkellisesti synkkyyden reunamilla, kun mieli teki kiemurtaa kairaamastani reiästä syviin vesiin, mutta kerrankin päätin, etten pakenekaan. Kuunnellaan nyt ensin kaikkien kommentit koko kirjasta, jospa palautteen seassa lymyää jokunen kehukin. Aivan itse en harvinaista itseluottamuksen puuskaani kehittänyt, saamani viesti asetti perinteisen pessimistiset ajatukseni takaisin uomiinsa ja keskitin kairaukset vain pilkkihommiin.
Kirjoittaminen tuntuu välillä sujuvan jopa helposti, mutta nyt ongelmana on aiheen keksiminen. Löysin nimittäin mielenkiintoisen kirjoituskilpailun, mutta sopiva aihe pysyy hukassa. Näin kyllä enteenomaisesti unta oravasta, joka antoi minulle sormuksen, mutta sekasotku oli lopulta vain kummallinen sekoitus Kettua ja Frodoa, joten lienee parempi unohtaa koko homma.
En tiedä onko Ferry Corsten kalamiehiä, mutta huomenna olisi mahdollisuus kysyä, kun tapaamme Helsingissä. Ferry saisi soitella musiikkiaan ja minä voisin kertoilla sille Ketusta. Eihän se mitään tietenkään ymmärtäisi, mieshän on musikantti, ei kirjailija. Ehkäpä kuitenkin löydämme yhteisen sävelen ahvenista, sillä kaikkihan kaloista pitävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti