Luovutuksia

Myönsin vihdoin itselleni, että tammi-helmikuussa kevään perään hinkuminen on hölmöyttä puhtaimmillaan, saatika sitten edellisen kesän kurkkiminen hangen alta. Pakko vain antautua tälle pimeälle aikakaudelle, jota muut kutsuvat talveksi, ja luovuttaa. Kevät tulee kun on tullakseen.

Tekisi mieli luovuttaa myös nämä tehottomat yöjuoksut pikku hiljaa uudelle sukupolvelle. Kuulostaa helpolta, mutta samalla kuitenkin tuntuu, että antaisin periksi paljon suuremmalle asialle kuin vain kaljoittelu, tai no, siideröittely. Antamalla periksi myöntäisin, että ikä voitti ja minä siellä vuosien alla hävisin.
Vuodet pinoutuivat yksi kerrallaan päälleni ja uskottelevat nyt, että pehmeä sänky voittaa kovan teknon. Ne liimaantuvat silmäluomiin jo alkuillasta ja tarrautuvat rähmänä ripsiin. Roikkuvat siinä koppuraisina ja kiskovat silmiä kiinni, huutavat, että sulla on simmussa uni, mene maate ja anna kaupungin välkkyä nuoremmillesi.

Mieli tekisi jälleen syyttää tästäkin talvea. Humalatila nousee kyllä tasaisesti, mutta päässä ei humise halutusti, kun talviunille himoava ruhoni luulee iltapäivää yöksi. Yritän kurkkia olohuoneen ikkunasta takapihan elonmerkkejä, mutta pilkkopimeä piha on liian hiljainen ja synkkä innostaville ajatuksille. Näen lasista vain oman heijastukseni, möhkäleisen miehen, jolla on toisessa kädessä tuoppi ja toisessa tyyny, ja silmissä hehkuu näiden välinen kamppailu.
Silmät lupsuvat, lämmin sohva kuiskuttelee takaisin istumaan, ehkä jo hieman makaavampaan asentoon, tuopissa on puhdasta melatoniinia. Korvat kyllä kuulevat musiikin, mutta ajatus on jo peiton alla, jonne loputkin tylsästä ihmisestä jo haluaisi.
Ei tämä aina ole ollut näin vaikeaa, mutta viime vuosina homma on ajoittain ollut jopa naurettavaa. Yhden illan iloitteluun vaaditaan vähintäänkin väkevän tietäjän loitsupussin sisältö ja sarja raakoja rituaaleja. Kelloon katsotaan useammin kuin drinkkilasin pohjalle ja jokainen selvitty tunti tuntuu saavutukselta, jolla voi kerskua myöhemmin. Ajatus siirtymisestä kaupungin kaduille on liian raskas askel varmaan kuolemaan, pakotettu matka hävittyyn sotaan, enkä usko selviäväni eturintamalla.
Toistaiseksi on onneksi riittänyt tarkka ajoitus kaupunkiin siirtymiseksi, kaksi litraa AB-piimää, levyllinen Rennietä, Buranaa, Paracetamolia, erilaisia luontaistuotteita, reilu yliannostus kofeiinia sekä voimaloitsu velhomaailmasta. Pelkäänpä kuitenkin, että Merlinin metkut alkavat olla vähissä.

Ennen pystyi kevyesti valvomaan koko yön ja ajatus poukkoili kuin sähköiskun saanut kireävieterinen jänis. Riitti kun letti oli hyvin, baarimikko osasi sekoittaa Asterixin ja Scooter pauhasi radiossa.
Annan yöelämälle vielä yhden mahdollisuuden, luotan kesään ja valoon. Jos lopputulos on sama, niin luovutan. Ostan haravan, heitän sen metsään ja menen itse perässä.

Mieli on kovin velhoisa, odottamani kirja Ikimetsien sydänmailla nimittäin tuli. Ja meni. Jotakin tekstistä puuttui, kipinä ja kiehunta, ja keitos oli kovin laiha. Ehkä odotukseni olivat liiankin kovat, ja kirja oli vain erilainen kuin olisin halunnut.
Historialliset faktat, ihmisten tavat ja nimet olivat varmaankin täysin kohdillaan, ja vanhoista asioista ja uskomuksista kerrottiin tarkasti, mutta aivan kuin nämä tietopläjäykset eivät olisi yhdistyneet sujuvaksi tarinaksi muun juonen kanssa. Idea kirjalle on kyllä loistava, mutta kerronta laahasi liian tavallisena kortteissa, kun sen kuuluisi poukkoilla latvustossa ja karata lopulta jonnekin vieläkin korkeammalle.
Kirjan piti olla täynnä loitsuja ja taikuutta. Toki niistäkin kerrottiin, mutta tärkein jäi puuttumaan. Taikuus ei yltänyt sanoihin asti.

Sunnuntaina on perheen poikien päivä, kun likat lähtevät Helsinkiin asti katsomaan hevosten astelua Hartwall Arenalla. Suunnittelemme pojan kanssa virikkeistä ohjelmistoa koko päiväksi ja tästä minäkin uskon selviäväni ilman sen suurempia vippaskonsteja, kun suurin osa aktiviteeteista tapahtuu päiväsaikaan.
Biljardia, kebabia ja pingistä, ei tosin tuossa järjestyksessä. Hieman rallia ja maalitonta Fifaa pleikalla sekä leffaksi Hangover. Voin samalla kertoa pojalle, että joskus isäsikin jaksoi tuolla tavalla möyriä, eikä mikään yö ollut liian pimeä. Aamuun asti isäsi rullasi Levikset jalassa ja naiset mittailivat niin kuumissaan, että pikkareissa kyti hiillos ja kaarituet antoivat periksi pelkästä katseesta.

Eihän se tietenkään usko, mutta en välitä. Heitän sitäkin haravalla.