Vain muutama kuukausi taaksepäin aloitin päiväni Atlantin valtameressä, ja huomasin, että tässä on ihmisen hyvä. Nyt arjen ja yövuorojen ruhjoessa on välillä hankala uskoa, että kyllä, minä todellakin olin siellä. Vertailenkin päivittäin muistamiani yksityiskohtia valokuviin, ja ilahdun, kun ne täsmäävät.
Omaksi suureksi hämmästyksekseni hukkasin kielitaitoni ja puhekykyni juuri sillä hetkellä, kun kerrankin niitä olisin oikeasti tarvinnut. Olen kuitenkin hieronut onnistuneita kauppoja kodinkoneista ja jopa kattoturvatuotteista englannin kielellä, pelastanut onnistuneesti kielitaidottomia työkavereitani pulasta, joten verbaalinen suolitukko jysähti täytenä yllätyksenä.
Jostakin syystä en vain saanut kunnolla selvää amerikkalaisten puheesta, joten en oikein osannut vastatakaan. Ainakaan järkeviä lauseita käyttämällä.
Key Westissä asioimme eräässä marketissa etsimässä tuliaiskaramelleja. Myyjätär runnoi kilon painoisia makeissäkkejä silkinohuisiin muovikasseihin ja kysyi: do you want one bag or two? Olin jälleen varautunut äänettömään ostohetkeen, joten tästä sanallisesta yllätyshyökkäyksestä säikähtäneenä jähmetyin kuin pleistoseenikautisesta mudasta juuri pystyyn erectoitunut kädellinen, joka selvästi halusi sanoa jotakin, mutta kurkunpää ei vielä sallinut sanojen muodostua.
Kiusaannuttava hiljaisuus laskeutui ympärillemme, kun koko maailmankaikkeus pysähtyi odottamaan vastaustani. Tuijotin kysyjää läpi ajan ja ikuisuuden kuin Susanna Koski työtöntä, mitään tuntematta.
Vain asekauppa kassalla kolme tuntui vetävän, mutta minä olinkin makeislinjalla. Huomasin hiekkaisten sandaalini vajoavan takaisin siihen evoluution alkulimaan, josta juuri olin tähän väärään maahan ja aikaan saapunut, ja tunsin outoa kaipausta palata mereen, kun kassa vielä kerran rapisteli muovipussejaan, one or two?
Säpsähdin näyttävästi nykyhetkeen, pengoin vielä nopeasti läpi koko sana-arsenaalini, ja työnsin ulos huolella haudutetun vastaukseni: All the same.
Ei niin pientä tienvarsivessaa tai maakuoppaa, etteikö se olisi ollut varustettu kaksiasteista juhannuskeliä puhaltavalla ilmastointilaitteella ja vähintään kuudella televisiolla. Töllöohjelmat keskeytyivät kolmen minuutin välein huutamaan autoista, hampurilaisista ja pizzoista. Lapsille tarjottiin pepperonisiipaleen selästä venytettyä juustoa aina erityisen edullisesti.
Ravintoloissa taas pisti silmään muovijätteen määrä. Pestävät ruokailuvälineet tai jopa astiat olivat äärimmäinen harvinaisuus. Yhdestä pahvimukista huonoa omatuntoa kerääville sanoisinkin, että meidän tekemisillämme taitaa lopulta olla mitättömän pieni merkitys, kun vastassa haarukoi kokonainen kertakäyttöyhteiskunta.
Autoliikenne sujui. Pelkät liikennemerkit eivät kuitenkaan riittäneet, vaan suurin osa merkeistä oli korvattu tekstillä. One way. No turning. Lane ends. Forever young. Välillä asiaa oli mahdutettu pieneen kylttiin niin paljon, että kun lopulta oli riittävän lähellä sen lukeakseen, ei millään ehtinyt tavata kaikkia kirjaimia.
Tööttöä painettiin tasapuolisesti sekä ohittelijoille että hitureille, tai ihan vain siksi, että hupparista löytyi nukkaa. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut ottavan merkkiäänen moittivaa törähdystä henkilökohtaisesti. Kaistanvaihtajille annettiin tilaa ja autoliikenne soljui eteenpäin kuin sekasortoinen joki, joka aina ajoittain läikkyi äänekkäästi yli, mutta virtasi silti kaikissa metallin väreissä ihmeen sopuisasti, ilmiselvästä liikatäytöstä huolimatta.
Dollarilla hymy, viidellä jo virnistys. Tippauskulttuurin omaksuminen kesti myös aikansa. Kenelle sitä kuuluu antaa, ja paljonkos se olikaan? Onko dollari vain vittuilua, kymppi yliannostus? Pitääkö festareiden viinankaatajaakin muistaa jokaisella minuutin kohtaamisella, vaikka tällä ruskeat silmät olisivatkin?
Vallan tunne tuhdin aterioinnin päätteeksi oli muikea, kun asiakaspalvelutyöhön jostakin syystä erehtynyttä hapsijäärää pystyi helposti rankaisemaan olemattomalla juomarahalla tai jättämällä poloisen kokonaan janoiseksi. Jossakin vaiheessa kuitenkin mietin saiko pääskysen siivet ripsiinsä liimannut silmäniskijä ylimääräistä vain siksi, että oli kumartelua vaativaan tarjoilutyöhönsä valinnut kanjonin avaruudella varustetun kaula-aukon ja valkoisen topin?
Kaikki eivät tosin jaksaneet edes yrittää. Mieleen jäi aidosti pettyneet tunteensa osoittanut taksimies, jonka palveluasenne mäjähti kuin naama turvatyynyyn, kun lentokentälle matkatessamme ilmoitimme käteisen olevan loppu ja tiedossa olisi siis korttimaksu.
Tuttavani kysyi, että mitä reissusta jäi käteen, paitsi muutenkin alimitoitetut palkeensa tyhjiksi puhaltanut rahapussi? Rusketus, joka kilisi heti Frankfurtin kuuraiselle maaperälle kotiinpäin palatessamme? Aito amerikkalainen avaimenperä, jossa lukee isolla USA, Made in China? Lanteille laskeutuneet lisäkilot hotelliaamiaiselta, joka oli täyteläisempi kuin sarvellinen runsautta sampon läpi myllytettynä? Kännykän pienelle näytölle pysäytetty meri?
Aina kuusiaidan tällä puolen pysyneelle matka oli kuitenkin elämys, joka pureutui syvälle. Uskallankin väittää, että joskus kaiken päättyessäkin vielä muistelen, kuinka elinikä sitten nuorena miehenä suljin silmäni keskellä talvea ja avasin ne uudelleen kesään, kuinka näin meren, mutta en vastarantaa. Muistan Key Westin lämpimät illat, palmupuiden natinan tuulen keinussa, suurkaupungin, joka välkkyi läpi yön. Sain viettää hetken paikassa, jossa kuukin istui keikallaan.