lauantai 19. toukokuuta 2018

All the same

Vain muutama kuukausi taaksepäin aloitin päiväni Atlantin valtameressä, ja huomasin, että tässä on ihmisen hyvä. Nyt arjen ja yövuorojen ruhjoessa on välillä hankala uskoa, että kyllä, minä todellakin olin siellä. Vertailenkin päivittäin muistamiani yksityiskohtia valokuviin, ja ilahdun, kun ne täsmäävät. 

Omaksi suureksi hämmästyksekseni hukkasin kielitaitoni ja puhekykyni juuri sillä hetkellä, kun kerrankin niitä olisin oikeasti tarvinnut. Olen kuitenkin hieronut onnistuneita kauppoja kodinkoneista ja jopa kattoturvatuotteista englannin kielellä, pelastanut onnistuneesti kielitaidottomia työkavereitani pulasta, joten verbaalinen suolitukko jysähti täytenä yllätyksenä.  
Jostakin syystä en vain saanut kunnolla selvää amerikkalaisten puheesta, joten en oikein osannut vastatakaan. Ainakaan järkeviä lauseita käyttämällä. 

Key Westissä asioimme eräässä marketissa etsimässä tuliaiskaramelleja. Myyjätär runnoi kilon painoisia makeissäkkejä silkinohuisiin muovikasseihin ja kysyi: do you want one bag or two? Olin jälleen varautunut äänettömään ostohetkeen, joten tästä sanallisesta yllätyshyökkäyksestä säikähtäneenä jähmetyin kuin pleistoseenikautisesta mudasta juuri pystyyn erectoitunut kädellinen, joka selvästi halusi sanoa jotakin, mutta kurkunpää ei vielä sallinut sanojen muodostua. 
Kiusaannuttava hiljaisuus laskeutui ympärillemme, kun koko maailmankaikkeus pysähtyi odottamaan vastaustani. Tuijotin kysyjää läpi ajan ja ikuisuuden kuin Susanna Koski työtöntä, mitään tuntematta. 
Vain asekauppa kassalla kolme tuntui vetävän, mutta minä olinkin makeislinjalla. Huomasin hiekkaisten sandaalini vajoavan takaisin siihen evoluution alkulimaan, josta juuri olin tähän väärään maahan ja aikaan saapunut, ja tunsin outoa kaipausta palata mereen, kun kassa vielä kerran rapisteli muovipussejaan, one or two? 
Säpsähdin näyttävästi nykyhetkeen, pengoin vielä nopeasti läpi koko sana-arsenaalini, ja työnsin ulos huolella haudutetun vastaukseni: All the same. 

Ei niin pientä tienvarsivessaa tai maakuoppaa, etteikö se olisi ollut varustettu kaksiasteista juhannuskeliä puhaltavalla ilmastointilaitteella ja vähintään kuudella televisiolla. Töllöohjelmat keskeytyivät kolmen minuutin välein huutamaan autoista, hampurilaisista ja pizzoista. Lapsille tarjottiin pepperonisiipaleen selästä venytettyä juustoa aina erityisen edullisesti. 
Ravintoloissa taas pisti silmään muovijätteen määrä. Pestävät ruokailuvälineet tai jopa astiat olivat äärimmäinen harvinaisuus. Yhdestä pahvimukista huonoa omatuntoa kerääville sanoisinkin, että meidän tekemisillämme taitaa lopulta olla mitättömän pieni merkitys, kun vastassa haarukoi kokonainen kertakäyttöyhteiskunta. 
Autoliikenne sujui. Pelkät liikennemerkit eivät kuitenkaan riittäneet, vaan suurin osa merkeistä oli korvattu tekstillä. One way. No turning. Lane ends. Forever young. Välillä asiaa oli mahdutettu pieneen kylttiin niin paljon, että kun lopulta oli riittävän lähellä sen lukeakseen, ei millään ehtinyt tavata kaikkia kirjaimia. 
Tööttöä painettiin tasapuolisesti sekä ohittelijoille että hitureille, tai ihan vain siksi, että hupparista löytyi nukkaa. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut ottavan merkkiäänen moittivaa törähdystä henkilökohtaisesti. Kaistanvaihtajille annettiin tilaa ja autoliikenne soljui eteenpäin kuin sekasortoinen joki, joka aina ajoittain läikkyi äänekkäästi yli, mutta virtasi silti kaikissa metallin väreissä ihmeen sopuisasti, ilmiselvästä liikatäytöstä huolimatta.  

Dollarilla hymy, viidellä jo virnistys. Tippauskulttuurin omaksuminen kesti myös aikansa. Kenelle sitä kuuluu antaa, ja paljonkos se olikaan? Onko dollari vain vittuilua, kymppi yliannostus? Pitääkö festareiden viinankaatajaakin muistaa jokaisella minuutin kohtaamisella, vaikka tällä ruskeat silmät olisivatkin?
Vallan tunne tuhdin aterioinnin päätteeksi oli muikea, kun asiakaspalvelutyöhön jostakin syystä erehtynyttä hapsijäärää pystyi helposti rankaisemaan olemattomalla juomarahalla tai jättämällä poloisen kokonaan janoiseksi. Jossakin vaiheessa kuitenkin mietin saiko pääskysen siivet ripsiinsä liimannut silmäniskijä ylimääräistä vain siksi, että oli kumartelua vaativaan tarjoilutyöhönsä valinnut kanjonin avaruudella varustetun kaula-aukon ja valkoisen topin? 
Kaikki eivät tosin jaksaneet edes yrittää. Mieleen jäi aidosti pettyneet tunteensa osoittanut taksimies, jonka palveluasenne mäjähti kuin naama turvatyynyyn, kun lentokentälle matkatessamme ilmoitimme käteisen olevan loppu ja tiedossa olisi siis korttimaksu. 

Tuttavani kysyi, että mitä reissusta jäi käteen, paitsi muutenkin alimitoitetut palkeensa tyhjiksi puhaltanut rahapussi? Rusketus, joka kilisi heti Frankfurtin kuuraiselle maaperälle kotiinpäin palatessamme? Aito amerikkalainen avaimenperä, jossa lukee isolla USA, Made in China? Lanteille laskeutuneet lisäkilot hotelliaamiaiselta, joka oli täyteläisempi kuin sarvellinen runsautta sampon läpi myllytettynä? Kännykän pienelle näytölle pysäytetty meri? 

Aina kuusiaidan tällä puolen pysyneelle matka oli kuitenkin elämys, joka pureutui syvälle. Uskallankin väittää, että joskus kaiken päättyessäkin vielä muistelen, kuinka elinikä sitten nuorena miehenä suljin silmäni keskellä talvea ja avasin ne uudelleen kesään, kuinka näin meren, mutta en vastarantaa. Muistan Key Westin lämpimät illat, palmupuiden natinan tuulen keinussa, suurkaupungin, joka välkkyi läpi yön. Sain viettää hetken paikassa, jossa kuukin istui keikallaan.









lauantai 5. toukokuuta 2018

Ultra

Horisontaaliseen asumismuotoon tottuneelle korkealle kurottava Miami on silmät pullistava näky.
Ensimmäiset kaupungissa viettämäni tunnit otinkin kuvia lähinnä ylöspäin, ja tavoittelin kamerallani talojen kauas katoavia latvoja. 

Turvatoimet kaupungissa ovat mittavat. Aidatun juhla-alueen suljetulla puolella testataan jo valoja ja äänentoistoa, kun toisella puolen alkaa virkavallan esiinmarssi. 
Alue suljetaan autoliikenteeltä, helikopterit omivat ilmatilan linnuilta. Poliisiveneet vahtivat merta eikä mikään silliä suurempi pääse lähellekään rantaa ilman hyvää syytä tai suomupeitettä.
Tarkka-ampujat kyttäävät rakennusten ikkunoita ja kattoterasseja liipasinherkkien asemiesten varalta. Hotelliin ei ole asiaa ilman ranteeseen sidottua tunnistinnauhaa. Juttelen hetken kaverini kanssa hotellin aulassa hieman syrjemmässä, kun jo muutaman minuutin kuluttua siviilivaatteisiin naamioitunut vartija käy vaivihkaa tarkistamassa ranteemme.
Koko kaupunki tuntuu muistavan Las Vegasin ampumistapauksen, eikä saman haluta toistuvan täällä. Olo on siis turvallinen, mutta väkisinkin sikiää ajatus asuttamani planeetan kummallisuudesta, kun musiikkifestareilla mukaan tarvitaan SWAT. 

Ensin tarkistetaan henkkarit ja lippu. Ranteeseen pujotetaan uusi nauha ja kehotetaan jatkamaan rappuja ylös. Portaiden yläpäässä varmistetaan, että nauha on kädessä ja tarkistetaan lippu. Viereisellä pöydällä odottaa hymyilevä virkailija sekä läpinäkyvään reppuun pakattu tervetuliaistilpehööri. Ranteeseen sidotaan jälleen uusi nauha, jossa lukee Heineken. 
Seuraavaksi meidät ohjataan itse sisäänkäynnille, jossa katsotaan, etten ole hukannut lippuani tällä seitsemän metrin matkalla, sekä lasketaan käsiin solmittujen värikkäiden narujen riittävä sekoitus. Lopuksi antaudun vielä vikkeläsormisen turvatarkastajan käsittelyyn, jossa siirrytään sortsin lahjetta ylös ilman lämpimiä alkupuheita.  

Olemme ajoissa paikalla, tilaa liikkumiseen vielä riittää. Basso kulkee kehon läpi kuin matalan taajuuden neutriino ja värisyttää sisälläni soidessaan maksaa, joka aavistelee pian joutuvansa ylitöihin. Löydänkin pian listalta helposti tilattavan tuotteen, joka todennäköisesti on äännettävissä myös myöhemmin yöllä vauhdin kasvaessa ja promillien kasaantuessa kielen alle. Vodkaspriten hinta tipin kanssa on 17 dollaria, kokoa mukilla virtsanäytekupin verran.   

Juhla-asuna niukka näyttäisi olevan eniten edustettuna, ainakin naisilla. Miesten muoti ei jäänyt mieleen. Kaikki eivät olleet jaksaneet käyttää edes sitä perinteistä nänninpeittoteippiä, vaan hölskyttelivät vastaan nisät vapaasti tytisten ja puhkoivat helteistä ilmaa vailla huolen häivää ja rusketusrajoja. Monen asusteen ainoa minimaalinen kangasosuus olisi saanut nepparihiirenkin tuntemaan itsensä ylipukeutuneeksi, ja sekin kaistale ohutta lankaa oli kiskaistu soppeen, johon edes Miamin kirkas aurinko ei yltänyt. 

Bayfront Parkin festarialuetta tamppaa kolmen päivän aikana yli 165 000 ihmistä, joten alkuillan illuusio vapaasta tilasta katoaa nopeammin kuin intiaanit Ylen käsittelyssä. Omaan henkilökohtaiseen tonttiin tottuneelle suomalaiselle äärimmäinen tiiviyden tuntu on uutta, tunnenkin itseni luumuksi rusinarasiassa. Päälavan edessä liikkuminen on mahdotonta, enkä välillä tiedä onko helteessä pintaan puskenut hiki omaani vai viereisen juhlijan. 

Kyllä nelikymppinenkin mänty vielä vitsaksi taipuu, jopa kolmena yönä peräkkäin. Lieneekö syynä sitten valo, lämpö vai muokatun Spriten vauhtia antavat ainesosat, mutta energiaa riitti jokaiseen iltaan. 
Ikävä kyllä laserien läpäistessä iltataivaan, Eric Prydz teki saman tärykalvoilleni. Taskuni olivat kyllä täynnä korvatulppia, mutta korvat puolisen metriä tulppia ylempänä. Vasta hotellihuoneen hiljaisuudessa huomaan, että kuuloluideni ympärille on käpertynyt pillillä varustautunut edustaja Floridan monimuotoisesta eläimistöstä.
Seuraavana aamuna kahvitellessani mielessä itää jo pieni huolen siemen, koska en edelleenkään kuule normaalisti. Aivan kuin pääni olisi paksua vettä täynnä olevassa kuplassa, jonka turpean äänettömyyden rikkoo vain säkkipillin ylä-ääniin pyrkivä otus. Hieman jännityksellä odotan vielä tälläkin hetkellä vinkunan loppumista, kovien äänien yhä vihloessa korvia.  

Krapula lähtee odottamalla, Kingistä pääsee eroon kanavaa vaihtamalla, mutta miten ihmeessä poistetaan ruotsalainen tiskijukka korvakäytävästä?