perjantai 31. elokuuta 2018

Pimeä tuo peikot

Pimeys on mörköjen. Hämärä houkuttaa haltijoita lähemmäs, kun nurkkien pidentyneet varjot liukuvat lattialla valoa ahmien. Syksy onkin kummajaisten aikaa. 

Saunan nurkassa rimpuilee melkein loppuun palaneen kynttilän epätoivoinen liekki, joka vimmatusti etsii steariinista viimeisiä polttoaineen jämiä. Kosteassa ilmassa tuoksuu terva ja Brionin mittatilauspuvun vettynyt kangas. 
Joku on tuonut saunatontulle lasillisen raikasta vettä, vaikka nykyään tontut juovat muita kirkkaita. Hämärän pettämä silminnäkijä väittää myös nähneensä ihmisen kaltaisen hahmon livahtaneen nopeasti kiukaan taakse ja kilistäneen kiukkuisena myssynsä kelloja. 
Minä en taruolentoihin usko. Lähtiessäni heitän vielä viimeisen kauhallisen kiukaalle, ja vaihdan tyhjinä kilisevät keskiolutpullot täysinäisiin. Nostan lattialle pudonneen kravatin talteen, ja jätän kansanedustajan nauttimaan löylyistä. 

Lämpö viipyilee kesän rippeissä. Lähden iltavuoroon sortseissa ja sandaaleissa. Kotiin palatessa oloni on kuin Hothin aroilla, ja kun illan viileys nuolee jalkoja puhtaaksi huolella kerätystä rusketuksesta, kaipaan ylleni villavaa hupparia. 
Lyhyestä lomasta huolimatta tämä kesä oli kuitenkin erityinen. Kerrankin suopeat tuulet kiepauttivat Suomeen kalpeita nahkoja armotta värjänneen kesäsään, joka jatkuessaan sai iltapäivälehtien toimittajat sivelemään sanakirjaansa. Helleinferno, käristyskupu, tappajahelle, helletti. Minäkin vaihdoin väritystäni kuin perusväreihin keskittyvä kameleontti, ja siirryin raa’asta palvattuun heti ensimmäisellä hiilloksella. 
Testasin merta, järveä ja kevyesti kloorattua. Uin niin paljon, että aloin jo pelätä kalojen heristävän syyttäviä eviään kulttuurisesta omimisesta. Pääsin vihdoin näyttämään lapsillekin maailman muita kolkkia, ja mikäpäs sen parempi paikka aloittaa kuin maa, joka antoi meille kuuluisat keisarit, Colosseumin ja Benny Benassin. 
Kaivoin pellosta hopeaa ja järvestä kalaa, nukuin huonosti hiestä märkänä ja kiiltäen kuin lakanaan liimattu silli, ja toivoin kesän jatkuvan ikuisesti. 

Pimeä tuo peikot. Illat synkkenevät jo mustiksi öiksi, joiden kätköissä poistuneet piileskelevät. Isä onkin ilmestynyt jälleen uniini ja touhuaa kanssani niitä arkisia asioita, jotka joskus hyvin kauan sitten jäivät kesken. Sanaakaan emme yleensä vaihda, olemme vain vielä kerran yhdessä. Aikoinaan parhaat kaverit, nykyään elävä ja kuollut. Eihän sellainen liitto tietenkään pitkään toimi, kun toinen meistä herää aamuun ja tuntee painottomat unet liian raskaina ohimoillaan. 
En voi vaikuttaa asiaan, ja vaikka joskus toivonkin unettomia unia, niin tuleepahan ainakin tavattua isää. Ikuisuus kun on pitkä aika olla näkemättä. 

Tällä hetkellä näyttää siltä, että syksyllä teen töitä entistä enemmän. Vuoden jatkosopimus ja uudistettu seema tietävät puuhakkaita päiviä. Johtajat haluavatkin lisää kierroksia ja tehtaan piiput hehkuviksi, joten hiililapiolle riittää käyttöä. 
Tylsän tahmeaa arkea yritän paeta kirjoihin, joita olen varannut lainastosta enemmän kuin ehdin lukea. Syksyn kirjasato alkaakin olla kypsä, ja vasuun on päätynyt monta makeaa uutuutta, mutta myös vanhoja tuttuja. Yksi odotetuimmista on tietysti Minna Rytisalo, jonka esikoisteos Lempi oli ylivoimaisen verbaalitaituruuden iloittelu, sanailotulituksen välkkyvin paukku. Uusi kirja tosin kertoo Minna Canthista, joten pelkään uutuuden sihahtavan pelkäksi papatiksi. 
Hotakaisen uutuus oli pettymys, en vain ole riittävän kiinnostunut Räikkösestä. Antti Tuomaisen Pikku Siperialta odotan paljon. Mies joka kuoli oli kuitenkin yksi vuoden parhaista, kun taas Palm Beach Finland kurotti koura paksuna palmuihin, mutta hiipui heti tahmaisen katajan alaoksille.  

Kesän alussa tein vielä viimeisen version ketusta, joka viime viikolla tulleen vastauksen perusteella ei edelleenkään ollut riittävän hyvä. Päätin siis tehdä Metsän kutsusta e-kirjan Books on Demandin avulla. Teksti on jo valmiina BoDin ohjelmassa, lasten kuvat valmistunevat parin viikon sisällä. Myyntiä tai lainauskertoja en odota, olkoon BoD vihdoin päätepisteeni lastenkirjojen osalta. 

Lokakuussa teen lyhyen retken Amsterdamiin Johan Cruijff Arenalle. Siihen saakka toivon leutoja tuulia, loskattomia katuja ja unettomia öitä. 


maanantai 20. elokuuta 2018

Sardinia

Lentäminen on paskamaista hommaa. Varsinkin, jos yksikin matkustaja on ottanut mukaansa pieneen lemmikkirasiaan suljetun maukuautomaatin, jolla poksahti muutakin kuin korvat. Tauoton naukuna (miagolare) nimittäin hiljeni hetkeksi vain elikon kierrättäessä illalla nauttimansa Kitekat-annoksen takaisin valoon. Viehkeän tuoksun valloittaessa matkustamon kiitin onneani, että lento Sardiniaan taittuisi reilusti alle tunnissa. 

Maaliskuussa varaamani vuokra-auto löytyi lyhyen pyörimisleikin jälkeen. Hirvittävästi ylimääräisiä kiekuroita ei matkatavaroiden kanssa olisi mielellään ottanutkaan, sillä lämpömittari tylytti lukemat 38. Lentokentän parkkipaikalla paistuneen auton penkeille paljailla reisillä istuminen kuulosti kuin silavaa olisi pyöräytetty paistinpannussa, sormet sulivat rattiin kuin nippu Wilhelmiä.  

Olimme suunnitelleet ja kellottaneet ajomatkamme Cagliarista Algheroon tarkemmin kuin Jari-Matti Latvalan kartturi. Ensin pikaisesti Oristanoon syömään, sitten napakka keikautus Bosaan, jossa edelleen mahat tanakoina mereen keinumaan. Kylläisinä ja raikkaina olisi sitten ilo kitkutella maisemareittiä kotipesään. 
Pieleen meni kuin Weekendin avajaiset. Oristano oli siestan aikaan hylätty autiokaupunki, sulkeutunut ja luotaantyöntävä kuin Susanna Koski Työttömien yhdistyksen kahvipöydässä. TripAdvisorista keräämieni vinkkien mukaan kävelimme varpaat savuten parhaita ravintoloita vainuten, jotka tietenkin yksi toisensa perään totesimme suljetuiksi, paras raunioitui tuhansina murusina purkutyömaalla. Lopulta epätoivosta sumenevat silmät löysivät taivaanrannasta jotakin paljon parempaa kuin purkillisen rubiineja sateenkaaren päästä: kultaisena kimaltelevat kaaret. Myös Oristanossa oli siis McDonald´s. 
Maisemareitin sijaan valitsimme lopulta nopeimman väylän, joka sekin välillä kulki komeita maisemia tarjoten, ja auringon laskettua saavutimme määränpäämme. Valitsemani hotelli sijaitsi aivan Maria Pian uimarannan hiekkaisassa kupeessa, joten kannustin lapset kanssani yöuinnille sysimustaan Välimereen, jonka varjoihin mereen tottumattoman mielikuvitus piilotti hyytelömonneja ja kalmahaukia. 

Hotellihuone jatkoi merestä alkaneiden säikytysten sarjaa. Runkopatjat olivat kivikovia, aivan kuin Obelixin kantamuksia, jotka oli lattialle kellistetty ja pelkillä lakanoilla pehmukoitu. Jonkinlainen neronleimaus oli myös ollut tähdätä ilmastointilaite suoraan kohti yläpedillä nukkuvaa. Lakanat olivat kyllä puhtaita ja pestyjä, mutta pinttyneistä tahroista päätellen selvästikin vanhoja ja liian pitkään kierrätettyjä. Hetken avoimena pitämämme parvekkeen ovi oli ohjannut sisään puolet Algheron yö-ötököistä, jotka etsivät huoneestamme valoa ja munimiseen soveltuvia kosteita korvakäytäviä. 
Hätäratkaisuna raahasimme kerrossängyn sivummalle ilmastointilaitteesta, ja viritimme selkiemme alle jokaisen pyyhkeen ja kankaansuikaleen, jonka vain huoneesta irti saimme. Lopulta kaaduin varovasti hiidenkivelle etsimään unta ja uutta hotellia.  
Aamulla aurinko sulatti ärripurriksi kiertyneen mielen, valo ajoi pimeässä heränneet räyhähenget takaisin varjoihin. Respa kuljetti sänkyihin pehmeämmät patjat, lakanat vaihtuivat, lattiat luututtiin, toisen ilmastointilaitteen tehot riittivät molempiin huoneisiin, ja loma jatkui. 

Maria Pian uimaranta on pitkä ja pehmeä. Vesi oli niin puhdasta ja kristallinkirkasta, että Siltsukin kahlaisi siinä ihan pelkästä mielenkiinnosta. Lapset sukeltelivat ja tutkivat kalasia, jotka noukkivat pölisevästä pohjahiekasta varpaiden nostattamia suupaloja. 
Tämä valkoisen rantahiekan peittämä kaistale sijaitsi tosiaan vain muutaman minuutin kävelypyrähdyksen päässä hotellistamme. Metsäreitin jokainen puu ja pensas oli täynnä terävästi meuhaavia sirkkoja, joista jokainen tahtoi Tuure Boeliuksen tavoin olla oman, hennon oksansa kovin artisti. Haaveita on hyvä olla, sanoi sirkka, ja realististen tavoitteiden metsä jatkoi epävireisen sirrityksen korviavihlovaa konserttiaan. 

Jos emme uineet meressä, niin kelluimme hotellin uima-altaalla. Suurta ruuhkaa ei altaalle onneksi päässyt kertymään, joten minäkin uskaltauduin näytille. Isoin allas keräsi vanhempia uimareita, pienimmät lapset ja katoliset papit kerääntyivät lastenaltaalle. Huolellisesta rasvauksesta huolimatta aurinko jäi selkään kiinni.
Teimme myös päiväretken luoteisrannikolle Stintinoon, La Pelosan kuuluisalle uimarannalle, jossa tuntien likoamisen seurauksena ymmärsin vihdoin muuttuneeni ystävälleni hankkimani tuliaiskirjan hahmoksi. Il vecchio e il mare, Vanhus ja meri. 

Megane kulki retkillämme tasaisen varmasti, jopa lämpömittarin kiihdyttäessä uuteen ennätykseen 43. Hertzin pojat olivat unohtaneet vain yhden asian, tuulilasinpesunesteen, jota kaipailin kovasti varsinkin aurinkoa kohti ajettaessa. Tuulilasi nimittäin täyttyi itsetuhoisten sirkkojen ja koppavien kuoriaisten banzai-iskuista niin tahraiseksi, etten välillä erottanut kuin kitiinikuorisista tahroista sojottavia koipia ja tuntosarvia.  

Kotimaisten kivien ja kantojen jumalat ovat jo tuttuja, joten päätimme tervehtiä paikallista. Grotte di Nettunoon pääsee kahdella tavalla. Capo Caccian kiviseen kylkeen hakattujen rappusten sijaan valitsimme laivakuljetuksen. Laivalta luolaan pääsi nimittäin kuudella askeleella, kiviportaita olisi pitänyt astua 656.
Valokuvauskielto tippukiviluolassa hieman hämmästytti, mutta en antanut sen häiritä. Tippuvat kivet, La Marmora-järvi sekä sopivan varovaisesti valaistut avarat kivisalit päätyivät kymmeniin valokuviin. Myöhemmin tytär nimesikin Neptunuksen kotiluolan yhdeksi reissumme kohokohdista. 

Italialainen kokki ei kunnioita suomalaisten aineenvaihduntaa. Olimme edelleenkin nälkäisiä aina sopivasti siestan aikaan, joka kesti piinaavasti useamman tunnin. Ajauduimmekin ikävän useasti hotellin pizzeriaan, jossa lopulta liikaa juustoa ja pizzan pullavaa pohjaa nielleenä onnistuin kehittämään itselleni omituisen fiksaatioon mustaanmakkaraan. 
Ruoka ei parantunut Sardiniassa. Poika testasi jopa hummeria, jonka jostakin syystä oletimme saapuvan spagetin sekaan tai sen liepeille palasittuna. Kokonaisenahan se rontti tietenkin tarjoiltiin, pastalle pesän tehneenä. Tytär taas tilasi pizzalistalta herkun, joka yllätykseksemme olikin maultaan ja muodoltaan kuin nahkealla salamilla sisustettu pyton. 
Makumaailma perustui avaamattomiin maustepusseihin, pippuriin, joka ei koskaan päässyt myllyänsä pidemmälle. Kuuluisa italialainen keittiö, jossa rakkaudella valmistettu todella tarkoitti sen ainoaa maustetta.

Viimeiseksi päiväksi suunniteltu pojan 17-vuotissynttärilahja sukellusreissulle peruuntui huonon sään takia, ja Algheron sataman veneet pysyivät ankkuroituina. Poika tosin kehitti myös jonkinlaisen trooppisen flunssan, joten viimeisenä päivänä menemisen sijaan vain olimme. Seuraavana aamuna käänsimme kärsät kohti Olbiaa, Tukholmaa, Helsinkiä ja lopulta Tamperetta. Pojan matkalaukku jäi jonnekin matkan varrelle, mutta palasi lopulta kotiin muutaman päivän reissua jatkettuaan

Matkamme oli kyselyideni perusteella onnistunut, mahtavaksikin kehuttu kokonaisuus. Pienestä koti- ja lemmikki-ikävästä päätellen myös matkapäiviä oli riittävästi. Selvisimme myös ilman suuria kommelluksia ja taskuvarkauksia, autokin säilyi naarmuttomana kapeista kujista ja katuformulointia harrastavista paikallisista huolimatta. 
Budjetti kyllä ylittyi lopulta moninkertaisesti, mutta jotenkin se hintalappu aina unohtuu, kun kyselen jälkikasvulta mietteitä matkastamme. Köyhyyteen turtuneelle porukalle parin viikon matka Ikuiseen kaupunkiin ja Sardinian paratiisisaarelle oli toivottavasti unohtumaton kokemus, ja muisto, joka jää. 

















  

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Ikuinen kaupunki

Ensimmäinen päivä oli kuolleiden. En tarkoita nyt väsyneiden matkaajien energiavarausta, sillä pakkasen puolelle ilmastoidussa huoneessa levätyn yön jälkeen virtapankit sirisivät täynnä vimmaa ja intoa.
Rooman lämpökattilassa viileä yö unohtui vikkelämmin kuin vaalilupaus. Vain muutama askel helteisillä kaduilla riitti, ja hiki kimmelsi kuin glitteri Vihreiden puheenjohtajan rintakarvoissa. 
Tosimies ei kuitenkaan kuumuutta tunne, ilmeisesti. Taksimiehillä oli nimittäin tapana pitää ikkunaa vain hieman raollaan, vaikka sisällä matkustajat tuoksuivat jo puolikypsälle. 
Täryytimme hämmästyttävän paksusti pukeutuneen suharin kyydissä pikkuruisia ja mukulakivipäällysteisiä kujia pitkin Via Appia Anticalle ja San Sebastianin katakombeille. Mielikuva pääkalloja notkuvista hyllyistä oli ehkä hieman liioiteltu, mutta kyllähän maan alla kulkevat ahtaat käytävät muinaisine hautapaikkoineen tekevät mannaa piukeaksi viritetylle mielikuvitukselle. 

Monelle Colosseum on Roomassa se pääkohde, niin myös meille. Ostimme opastetun vip-kierroksen ja saimme käyttää gladiaattoreiden sisäänkäyntiä. Käänsin siis selkäni kaupungille, ja yritin sulkea modernin elämän välkkeen hetkeksi aistimieni ulkopuolelle. 

Hitaat aivosolut tarvitsevat rauhalliset liikkeet, joten astelin mahdollisimman laiskasti sisään, ajatusten lekuttaessa villisti historian havisevilla siivillä. Lyhyen käytävän päässä näkyi valoa ja pieni osa katsomosta, johon aikoinaan mahdutettiin 60 000 ihmistä. Yhtäkkiä seisoinkin jo valossa areenan reunamilla. Katsomon ylärivi oli niin korkealla, että ihmiset erottuivat vain suttuisina hahmoina. Oppaan mukaan vieressämme olevat vaaleat, korkea-arvoisille vieraille tarkoitetut kivi-istuimet olivat alkuperäiset. Keisarin paikka oli tuossa, ristin kohdalla, vaikka harvoin mies oli itse paikalla. Vaarallinen ammatti pakotti pysymään turvallisesti omalla kulmasohvalla, kun päivittäin oli tarjolla puukkoa ja muita pistovälineitä. 
Tuolta laskettiin leijonat vapaaksi, tuolta norsut ja kirahvit, tuossa teloitettiin vankeja. Tietoa tuli korvanapeista liian vauhdikkaasti, sillä minä olin ajatuksissani edelleen vasta sisäänkäynnillä, ja yritin tavoittaa jotakin, joka tapahtui liki 2000 vuotta sitten.
Tilanteeni oli kuitenkin kovin erilainen alkuperäisiin kulkijoihin verrattuna, kun ainoa todellinen vaara itselläni oli sandaalihiertymät ja hikipisaroita kipeästi nielevät silmät. En siis päässyt ajatuksissani aivan niin kauas, enkä aivan niin tuhdisti kuin olisin toivonut.
Mielikuvitukseni on kyllä villiä tekoa, mutta ehkä aikajana vain on liian kiikkerä matkustamiseen. 

Pakollisten kohteiden lisäksi yksi päivä oli varattu vapaavalintaiseen toimintaan. Kiersimme keskustassa vesipullot taskuissa täydellistä jäätelöä etsien. Yritimme myös hieman shoppailla, mutta kallista oli. 
Kuuluisan italialaisen ruuan himossa testasimme kaikkea suuhun sopivaa. Vierailimme syrjäkujien kuppiloissa ja turistirysien sisäänheittosyöttölöissä. Yritimme kallista, halpaa, paikallisten suosimia, Trasteveren kuuluisia kulinaristikatuja. Maistoimme pihvejä, lihapullia, kikkareita, pizzoja, pastoja ja leipiä, kaikkea tahnasta tiiviiseen. Ruoka oli kuitenkin matkamme suurin pettymys, ja asia, jota edelleen hämmästelemme. 
Emme löytäneet herkullista ruokaa, vaikka kuinka suitamme täytimme. Kaikki maistui samalta, jos siltäkään. Annokset olivatkin yleensä täysin mauttomia. Ei suolaa, ei pippuria, ei yrtin hiventä, ei salaisia ainesosia, jotka taivuttaisivat kielen hekumalliseen kieppiin. 
Lukuisien pettymysten jälkeen oli todettava, että kyllä se makarooni on lopulta vain makaroonia, vaikka sille korean nimen antaisikin. 

Vatikaanin museoissa olisimme viihtyneet pidempäänkin, mutta aika loppui kesken. Roinaa oli nimittäin enemmän kuin peräkonttikirppiksellä, joten tutkimiseen olisi tarvittu päiviä. Muutaman tunnin jälkeen alkuinnostus hiipui nuutuvien jalkojen myötä, ja tarkempi tutkimisinto lopahti kuin Evelinan ääni taustanauhan tauottua. Lopulta riensimmekin vaasilta toiselle kuin sinkut pikatreffeillä.
Sikstuksen kappeliin ehdimme juuri ennen sulkemisaikaa. Kappeli oli täynnä naama kohti kattoa kulkevia ihmisiä, jotka miettivät uskaltaisiko kuvauskieltoa uhmata. Vartijat muistuttivat puoliääneen pälättäviä turisteja paikan pyhyydestä rääkymällä minuutin välein mikrofoniin: silence, silence! 

Rooma oli mainio sekoitus uutta ja hyvin vanhaa. Tuntuikin, että minne tahansa kävelimmekin, niin pian eteen ilmestyi muinainen temppeli, krypta tai jonkinlainen Mooseksen aikainen monumentti. 
Välillä meno oli kuin kotimaisella vapputorilla, jossa kuuluisimpien turistinähtävyyksien liepeillä häärivät yli-innokkaat krääsämyyjät puristelivat tööttöääniä lötköleluistaan ja ammuskelivat vilkkuvia kiitureita taivaalle. Afrikkalaiset taas kauppasivat puisia käsitöitä ja yrittivät murtaa kauppoja estävän jään kysymällä aina saman kysymyksen: are you from Africa, brother?

Kävelimme Ikuisessa kaupungissa neljä tiukkaa päivää ja imimme nähtävyyksiä, tarinoita, makaroonia, kulttuuria ja tietysti historiaa niin paljon kuin mieleen mahtui. Pintanaarmua syvemmälle emme tuossa ajassa ehtineet raaputtaa, mutta tavalliseen tottuneelle raapaisukin voi riittää loppuiäksi. 

Viimeisenä iltana kysyin lasten mietteitä, pakatut laukut tarkoittivat kaupunkiloman olevan ohi. Roomasta kuitenkin puuttui vehreys ja sen kivikovasta värikartasta sininen, joten hyvillä mielin olimme kaikki valmiita pehmoisemmille kävelyalustoille. Aamulla lentäisimme Sardiniaan.