maanantai 25. heinäkuuta 2016

Kastamisen vaikeus

Järvessä jokainen on balettitanssija. Varvaskävely onnistuu veden armollisessa nosteessa myös meiltä manaatin muotoisilta möhkäleiltä. Litistän käsivarteni tiukasti kylkiini ja astelen hiipien syvemmälle. Viileä järvivesi huljuttelee jo navan korkeudella ja lähestyy kainalokuoppia, joihin Aitokiukaan puhkuma kuumuus on tehnyt hieltä haisevan pesän.
Litistys ei riitä. Jossakin läskin rakosessa on reikä ja raikkaus lorisee kainaloon. Ei liian kylmää, mutta melkein. Olisi nyt edes selkeästi jompaa kumpaa, niin tietäisin kastaisinko talviturkin vai palaisinko lauteille. Avaan luukut ja annan Näsijärven aaltojen huuhtoa hikipesän sen keinahtelevaan matkaan kohti rantaa. Hiki on poissa, se on nyt kalojen ongelma.

Sammakko on naisten ja vanhusten tyyli, kroolaus kuuluu kilparadoille. Koira on ihmisen paras ystävä, joten olen hetken aikaa sheltti. Kauhon ja pärskin sulokkaasti syvemmälle, kunnes vain isovarpaan kärki osuu pohjaan. Hiekkapohja on muuttunut mutaiseksi ja imaisee ahnaasti varpaani löllöönsä. Pohja on yhtä aikaa kova, mutta pehmeä. On vaikea erottaa missä kohtaa vesi loppuu ja pohja alkaa.
Jossakin kauempana on kiitänyt moottorivene, jonka synnyttämät aallot kohoilevat ympärilläni tasaisina kumpareina. Ne nostavat jo viilentyneen ruhoni helposti kyytiinsä ja heilauttavat minut rannemmaksi. Matalammassa on hiekkapohja, lasken tassuni siihen.

Joskus tekisi mieli vain pysäyttää kello. Tai koko aika. Laskea se hetkeksi laineille rauhoittumaan, pitämään pientä paussia, ja toivoa, että se viihtyisi siinä vesimittareiden vierellä lipuessaan niin hyvin, ettei huomaisi kulkea. Ole sinä aika siinä kaarnalla keikkumassa, minä seison pienen hetken tässä vierellä, pää tuulessa, vatsa veden alla, varpaat hiekassa, enkä vanhene.

Aika on nimittäin toden totta kulkenut, poika täytti juuri 15 vuotta. Hyvinhän tuo on kypsynyt, mainio ja fiksu keitos itseänsä. Kohta pitäisi jo miettiä lukioita ja vastailla ammatinvalintakysymyksiin, vaikka itse on vasta hyvän alun saanut raakile.

Juhlimme isosti myös onnistunutta Prometheus-leiriä. Toivottavasti tuo viikko jätti poikaan pysyviä muistoja, niinkuin oma rippileirini teki aikoinaan. Sain riparilla ensimmäisen kunnon suudelmani ja vaikka tytön hammasraudat kolisivat hampaissani ja minä olin kömpelö kuin törröhuulinen kampela, olivat kesäyössä kohdanneet huulet pehmeät ja hellät.

En tiedä oliko pojan leirillä huulten hapuilua, mutta puheista päätellen siellä ainakin käsiteltiin oikeita asioita. Toisilleen ventovieraat nuoret kertoivat avoimesti itsestään ja jopa hyvinkin aroista aiheista. Ehkä se tuntemattomien kesken olikin helpompaa kuin kotona.
Joku tahtoi laulajaksi, vaikka kurkussa ei asunut suloääninen lintunen. Jollekin olisi riittänyt vain mökki ja perunamaa.
Osa tuntui olevan hyvinkin selvillä omasta tulevaisuudestaan, jollakin oli hukassa jo koko lyhyt menneisyys. 15 vuotta ei ole vielä kovin paljon, mutta kyllä siinäkin ajassa ehtii vinoon kasvamaan, jos pakotetaan. Millä siitä ikinä suoristuu, jos joku työntää väkisin kumoon ja pakottaa olemaan mansikka, kun haluaisit vain olla mustikka?
Viikossa ehtii tapahtua isoja asioita, kun uskaltaa päästää päähänsä muidenkin ajatuksia. Leiri tuntuu avanneen uusia tapoja katsoa maailmaa ja siinä omilla aalloillaan keikkuvia, hyvinkin erilaisia ihmisiä.

Juhlaviikkoihimme on mahtunut paljon. Kippistimme eläkkeelle jäävälle ja toivotimme ansaittua vapautta. Juhlistimme 70-vuotiasta taivalta ja kilautimme toivotuksen runsaista lisävuosista. Halasimme vastavalmistunutta ja nostimme maljat Pommacia uudelle, tosin vielä toukan kokoiselle ihmiselle.
Löysin myös yllättäen samojen ajatusten ja ongelmien kanssa taistelevan toverin, joka vuosi sitten joutui jättämään oman työnsä, mutta uskaltautui sen seurauksena vihdoin seuraamaan omaa unelmaansa. Jos maailmassa on yhtään reiluutta, hän onnistuu yrityksessään ja minä omassani, mustikka saa kasvaa mustikkana ja joku istuttaa sen rääkkä-äänisen tytön korvaan sävelen.

Ei se aika siinä viihtynyt, kaarnan kikkareella. Se lipui taas vaivihkaa eteenpäin ja kellahti kumoon jossakin ulpukoiden reunamilla. Kuinkahan kauan tässä jökötin, paksuna kaislana, joka pitää rillejä myös uidessaan? Vesi velloi ihoni kurtulle, näytin aivan vaaleanahkaiselta rusinalta. Pyysin ajalta armoa, se kuivatti minut vanhukseksi.
Havahdun ajatuksistani, kun lapset huutavat minua takaisin saunaan. Cokis on kuulema jo lämmintä ja vihtoakin pitäisi. Yritin olla osa järveä, mutta kuulun selvästikin kuivalle maalle. Liian paljon lihaa suhteessa evien määrään.

Rantaudun jähmeän viluisena kuin jääkaappiviileä hylje ja istahdan vielä tuokioksi saunan eteen. Saunasta kuuluu reipasta mäiskettä, kun koivunlehdet tanssivat vihdottavien selkänahoissa. Suhautan colatölkkini auki, se on lämmintä.

Iho kuivuu nopeasti laskevan auringon lämmössä ja muutun taas rusinasta rypäleeksi, sheltistä ihmiseksi, vanhasta nuoreksi.

Tällä pienellä pläntillä saarta on kaikki mitä tarvitsen, tähän hetkeen pysäyttäisin ajan jos vain pystyisin. Kippistän lämmintä sihijuomaani kesälle ja edessäni piirtyvälle sielunmaisemalle. Kippistän takanani saunovalle perheelle, joka on minun omani. Kippistän sille, että kaikki on jotenkin hyvin.



tiistai 12. heinäkuuta 2016

Tarkistuskierroksella

Kettu on kävellyt niin, että anturoita aristaa. On aika päästää poloinen levolle. Kirjoitan sille suojaisan puunrungon, joka rysähti väsyneenä maahan kauan ennen ketun syntymää. Opastan sen etsimään suojaa kaatuneen puun juurakosta, joka sojottaa jäykkiä, vihreän sammaleen päällystämiä lonkeroitaan jokaiseen ilmansuuntaan. Lähellä on vettä ja kutsuvan näköinen luonnonniitty pullollaan ahomansikoita.

Viime viikko oli hurja. Jos siis keittiön pöydän ääressä istumista voi kutsua hurjaksi. Sain tarinan taas haluamaani pisteeseen ja päätin palata tarkastelemaan aivan alkua. Muistan olleeni huolissani kirjoituksen tasosta, harmikseni olinkin oikeassa.
Teksti vilisi samoja sanoja ja tönkön kankeita lauseita. Näin kyllä idean lauseiden takana, mutta se ei ollut päätynyt paperille oikein. Niin letkeänä liikkeelle lähtenyt ajatus jähmeni lyhyen matkansa aikana. Perille pääsi vain kirjaimia, niistä puuttui elo ja vilske.
Tiesin kuitenkin jo silloin mitä juonesta puuttuu, mutta en osannut lähteä sitä parantelemaan. Lisäksi halu päästä eteenpäin oli kova, joten elävöittäminen sai odottaa.

Ilmeisesti tässäkin puuhassa kehittyy. Korjailin, lisäilin ja muuttelin asioita 10 tuntia päivässä. Osa suurista tapahtumista meni täysin uusiksi, kaivattu huumorikin löysi omat sivunsa. Istuin keittiön penkissä, mutta mieli vaelsi heinikossa ja kieppuroi puiden latvoissa. Ympärilläni oli ihmisiä, mutta näin vain eläimiä. Lopputulos miellyttää jo hieman silmää. Ainakin toistaiseksi.

Arki tuntuu muutenkin taas jotenkin mainiolta. Siinä tuntuu olevan sopivassa suhteessa asioita. Kesää ja perheen yhteistä lomaa, riittävän lämpimiä päiviä ja kylmiä juotavia. Seuraavat viikot tulevat olemaan täynnä juhlatunnelmaa, mökkeilyä ja Aitokiukaan savuja.

Kettu kummittelee päässäni päivisin, isä öisin. Olen viime viikkoina puhunut isän kanssa unissani jo enemmän kuin viimeisinä vuosina yhteensä. Kohtaamiset eivät ole olleet ahdistavia, vaan jollakin tapaa haikean rauhallisia. Mitään syvällisiä emme ole rupatelleet, pääsinpähän vielä kerran kysymään mitä kuuluu. Hassua, kuinka kauas ihmisen on täytynyt mennä, että pääsi taas lähelle.

Tarkastelen ja tutkin nyt seuraavaa, n. sadan sivun pätkää. Sitten tarina onkin jo ehkä puolivälissä. Mieli tekisi pyytää siinä vaiheessa ulkopuolisen lukijan kommentteja, perheen arviot ovat liian siloteltuja. Kummityttöni on innokas lukija sekä lahjakas kirjoittaja, joten valinta on selkeä.
Mutta kannattaako keskeneräistä työtä antaa arvioitavaksi vai pitäisikö odottaa, kunnes kaikki on valmista?

Eniten tietysti jännittää arvio itse. Entä jos toiset eivät näekään sitä, mitä itse näen? Tai luulen näkeväni. Jospa tarina on hyvä vain pääni sisällä, mutta en vain saa sitä pursotettua nätisti paperille? Jospa en vain ole riittävän hyvä?
Omalle tekstilleen tulee jotenkin sokeaksi, sitä on todella vaikea arvioida. Tarina vaikuttaa hyvältä hetken, mutta katoaakin uikuttaen keskinkertaisuuden varjoihin, aivan kuin joku olisi astunut hännän päälle.  

Kettu on tyytyväinen valintaani. Puun juurakossa on juuri sopivasti suojaa ja tilaa levähtää. Naapurissa asuu siili, mutta se ei yleensä ole öisin kotona. Kettu rohmaisee suunsa täyteen mansikoita ja mussuttaa niin voimalla, että punainen mössö valuu suupielistä.

Suussa maistuu kesä.  

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Pannukahvia ja kirjoitusta

Olen miettinyt pitkään pannukahvia. En mitenkään syvällisesti, mutta ohimennen ja päivisin. Aina kun tulee lutrattua halvan moottorikeittimen kanssa. Olisikohan se hyvää, kenties jopa parempaa? Täytyyhän sen olla, kun netissä niin sanottiin.

Tytär on heppaleirillä, poika moikkaamassa kavereitaan Prometheus-leirin jälkeen. Vaimo kumisaapasostoksilla anopin kanssa Kangasalla. Inhoan kenkäostoksia. Saappaissa on vieläpä enemmän kenkää, kuin tavallisessa kengässä, joten jäin kotiin.

Kuohautin siis pannukahvit ja istahdin koneen äärelle ihmettelemään blogiani. Eihän tätä nyt aivan nettipäiväkirjaksi voi kutsua, kirjoituksia tipahtelee harvakseltaan. Päiväni ovat kuitenkin hyvinkin tavanomaisia, ei niistä hurjasti sanottavaa löydy.
Syön innolla vain muiden valmistamia liha-annoksia, joten reseptipäiväkirjana tämä palsta on hyödytön. En osaa kirjoittaa muotivaatteista enkä suositella meikkejä. Sain kylläkin nimipäivälahjaksi pehmeät bambukalsarit. Niitä suosittelen, kuin keijut tanssisivat vehkeissä.

Blogini on pieni, mutta sillä on suuri merkitys. Siis minulle. Huhtikuussa mieli oli vielä hieman herkällä ja se näkyy teksteissä. Ei se mitään. Kun ei osaa puhua niin pitää kirjoittaa, johonkin ne asiat on laskettava. Olo on välillä kuin liiaksi ravistetulla limsapullolla. Kun korkkia raottaa niin ulos sihisee kirjaimia. Osa laskeutuu blogin sivuille, osa kirjalle, välillä jo ihan hyvään järjestykseenkin.

Pannukahvi on erilaista. En sanoisi hienoa ja täyteläistä, vaan vankkaa ja tuhtia. Paksua.
Leikkaan toisenkin siivun.

Olen löytänyt pienimuotoisen tasapainon kolmen kirjoitusprojektini välille. Blogi toimii erilaisten, typerienkin juttujen temppuratana. Kettu on iloisten päivien tarinankerrontaa ja kolmas projekti ui vähän syvemmissä vesissä. Jokaisella tuntuu olevan oma hetkensä. Kettu odottaa kiltisti metsän reunassa omaa etenemistään.

Lukijoita blogillani on jostakin syystä jo useita, eivätkä aivan kaikki ole perheenjäseniä. Ajattelin ensin sensuroida suurimpia mieleni vikurointeja ja säästää mahdollisten lukijoiden silmiä tuskaisiltakin vuodatuksiltani, mutta sitten päätinkin toisin. Jos en laita asioita edes "paperille" niin siellähän ne jatkavat sihisemistään päässäni. Mutta niinhän tämä menee. Kun joku kuolee, suruttaa. Kun kulkee läpi kaupungin kauluspaita väärinpäin niin harmittaa. Paitsi muita.

Kahvi on lopussa. Hyvä niin, koska vatsa vinkuu ja pulputtaa, enkä usko äänen lupaavan taaskaan mitään hienoa tai edes täyteläistä.

Käytän vielä hiljaisen talon rauhaa hyväkseni ja päästän Ketun jatkamaan matkaa. Nuori metsä saa jäädä taakse, edessä on taas jotakin aivan uutta, eikä kaikki vastaantuleva ole aina ystävällistä. Tassullinen kerrallaan, kohti tuntematonta.

Viikset edellä.