Järvessä jokainen on balettitanssija. Varvaskävely onnistuu veden armollisessa nosteessa myös meiltä manaatin muotoisilta möhkäleiltä. Litistän käsivarteni tiukasti kylkiini ja astelen hiipien syvemmälle. Viileä järvivesi huljuttelee jo navan korkeudella ja lähestyy kainalokuoppia, joihin Aitokiukaan puhkuma kuumuus on tehnyt hieltä haisevan pesän.
Litistys ei riitä. Jossakin läskin rakosessa on reikä ja raikkaus lorisee kainaloon. Ei liian kylmää, mutta melkein. Olisi nyt edes selkeästi jompaa kumpaa, niin tietäisin kastaisinko talviturkin vai palaisinko lauteille. Avaan luukut ja annan Näsijärven aaltojen huuhtoa hikipesän sen keinahtelevaan matkaan kohti rantaa. Hiki on poissa, se on nyt kalojen ongelma.
Sammakko on naisten ja vanhusten tyyli, kroolaus kuuluu kilparadoille. Koira on ihmisen paras ystävä, joten olen hetken aikaa sheltti. Kauhon ja pärskin sulokkaasti syvemmälle, kunnes vain isovarpaan kärki osuu pohjaan. Hiekkapohja on muuttunut mutaiseksi ja imaisee ahnaasti varpaani löllöönsä. Pohja on yhtä aikaa kova, mutta pehmeä. On vaikea erottaa missä kohtaa vesi loppuu ja pohja alkaa.
Jossakin kauempana on kiitänyt moottorivene, jonka synnyttämät aallot kohoilevat ympärilläni tasaisina kumpareina. Ne nostavat jo viilentyneen ruhoni helposti kyytiinsä ja heilauttavat minut rannemmaksi. Matalammassa on hiekkapohja, lasken tassuni siihen.
Joskus tekisi mieli vain pysäyttää kello. Tai koko aika. Laskea se hetkeksi laineille rauhoittumaan, pitämään pientä paussia, ja toivoa, että se viihtyisi siinä vesimittareiden vierellä lipuessaan niin hyvin, ettei huomaisi kulkea. Ole sinä aika siinä kaarnalla keikkumassa, minä seison pienen hetken tässä vierellä, pää tuulessa, vatsa veden alla, varpaat hiekassa, enkä vanhene.
Aika on nimittäin toden totta kulkenut, poika täytti juuri 15 vuotta. Hyvinhän tuo on kypsynyt, mainio ja fiksu keitos itseänsä. Kohta pitäisi jo miettiä lukioita ja vastailla ammatinvalintakysymyksiin, vaikka itse on vasta hyvän alun saanut raakile.
Juhlimme isosti myös onnistunutta Prometheus-leiriä. Toivottavasti tuo viikko jätti poikaan pysyviä muistoja, niinkuin oma rippileirini teki aikoinaan. Sain riparilla ensimmäisen kunnon suudelmani ja vaikka tytön hammasraudat kolisivat hampaissani ja minä olin kömpelö kuin törröhuulinen kampela, olivat kesäyössä kohdanneet huulet pehmeät ja hellät.
En tiedä oliko pojan leirillä huulten hapuilua, mutta puheista päätellen siellä ainakin käsiteltiin oikeita asioita. Toisilleen ventovieraat nuoret kertoivat avoimesti itsestään ja jopa hyvinkin aroista aiheista. Ehkä se tuntemattomien kesken olikin helpompaa kuin kotona.
Joku tahtoi laulajaksi, vaikka kurkussa ei asunut suloääninen lintunen. Jollekin olisi riittänyt vain mökki ja perunamaa.
Osa tuntui olevan hyvinkin selvillä omasta tulevaisuudestaan, jollakin oli hukassa jo koko lyhyt menneisyys. 15 vuotta ei ole vielä kovin paljon, mutta kyllä siinäkin ajassa ehtii vinoon kasvamaan, jos pakotetaan. Millä siitä ikinä suoristuu, jos joku työntää väkisin kumoon ja pakottaa olemaan mansikka, kun haluaisit vain olla mustikka?
Viikossa ehtii tapahtua isoja asioita, kun uskaltaa päästää päähänsä muidenkin ajatuksia. Leiri tuntuu avanneen uusia tapoja katsoa maailmaa ja siinä omilla aalloillaan keikkuvia, hyvinkin erilaisia ihmisiä.
Juhlaviikkoihimme on mahtunut paljon. Kippistimme eläkkeelle jäävälle ja toivotimme ansaittua vapautta. Juhlistimme 70-vuotiasta taivalta ja kilautimme toivotuksen runsaista lisävuosista. Halasimme vastavalmistunutta ja nostimme maljat Pommacia uudelle, tosin vielä toukan kokoiselle ihmiselle.
Löysin myös yllättäen samojen ajatusten ja ongelmien kanssa taistelevan toverin, joka vuosi sitten joutui jättämään oman työnsä, mutta uskaltautui sen seurauksena vihdoin seuraamaan omaa unelmaansa. Jos maailmassa on yhtään reiluutta, hän onnistuu yrityksessään ja minä omassani, mustikka saa kasvaa mustikkana ja joku istuttaa sen rääkkä-äänisen tytön korvaan sävelen.
Ei se aika siinä viihtynyt, kaarnan kikkareella. Se lipui taas vaivihkaa eteenpäin ja kellahti kumoon jossakin ulpukoiden reunamilla. Kuinkahan kauan tässä jökötin, paksuna kaislana, joka pitää rillejä myös uidessaan? Vesi velloi ihoni kurtulle, näytin aivan vaaleanahkaiselta rusinalta. Pyysin ajalta armoa, se kuivatti minut vanhukseksi.
Havahdun ajatuksistani, kun lapset huutavat minua takaisin saunaan. Cokis on kuulema jo lämmintä ja vihtoakin pitäisi. Yritin olla osa järveä, mutta kuulun selvästikin kuivalle maalle. Liian paljon lihaa suhteessa evien määrään.
Rantaudun jähmeän viluisena kuin jääkaappiviileä hylje ja istahdan vielä tuokioksi saunan eteen. Saunasta kuuluu reipasta mäiskettä, kun koivunlehdet tanssivat vihdottavien selkänahoissa. Suhautan colatölkkini auki, se on lämmintä.
Iho kuivuu nopeasti laskevan auringon lämmössä ja muutun taas rusinasta rypäleeksi, sheltistä ihmiseksi, vanhasta nuoreksi.
Tällä pienellä pläntillä saarta on kaikki mitä tarvitsen, tähän hetkeen pysäyttäisin ajan jos vain pystyisin. Kippistän lämmintä sihijuomaani kesälle ja edessäni piirtyvälle sielunmaisemalle. Kippistän takanani saunovalle perheelle, joka on minun omani. Kippistän sille, että kaikki on jotenkin hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti