sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Key West

Meressä ihminen on mitätön. Kellun Atlantin valtameren sylissä, eikä se varmasti edes huomaa minun olevan siinä. Selkäni takana on meren suunnaton nielu, joka halutessaan voisi kahmaista minut syvyyksiinsä yhdellä villiintyneen aaltonsa pyörähdyksellä. 
Villeys ja vaara on tästä pulikoinnista kuitenkin kaukana. Allani vettä on vain varpaideni kärkiin, Miami Beachin valkoiselle rantahiekalle vain muutama keinahdus. Aamu-uinti Atlantissa on elämys miehelle, jonka mielestä Koljonselkäkin on loputon. 

Reitti Key Westiin kulkee aivan valtameren kosteassa kainalossa. Pitkiä siltoja, vihamielisen näköisiä rämeikköjä, jotka varmasti kätkevät varjoihinsa alleja ja gaattoreita. Samanlaisina toistuvia hökkelikyliä ja kalastusvälinekauppoja, welcome-centereitä, jotka kutistuvat ja ränsistyvät matkan edetessä. Olemme seudulla, jota hurrikaanit säännöllisesti kurittavat.
Ajoittain meri on niin lähellä, että luulen yltäväni sen levottomana matkaavaan pintaan avoimesta ikkunasta. Viritän siis Mazdan äänentoistojärjestelmään Vini Vicin, roikotan kättäni ikkunasta ja yritän tunnistaa kaloja selkäeviä tunnustelemalla. 
Mazda cx-9 on raavas auto, mutta amerikkalaisten suosimien mallien rinnalla kuin paarma puluparvessa. Avolavat, maasturit ja Mustangit näyttäisivät olevan suosiossa. Litraiset koneet ovat täällä vain silmät vetistävä vitsi.

Ruokapaikaksemme valikoituu S.S Wreck and Galley Grill. Palvelu on hyvää, naistarjoilijan hiki runsas ja lätäkkömäinen. Opin nopeasti, että ruoka-annokset ovat todella suuria. En tiedä minkänäköisestä ja -kokoisesta linnusta alkuruuaksi tilaamani kanatikkuset on sahattu irti, mutta hienostuneiden makuanturoideni herättelyyn tarkoitettujen drontinkoipien jälkeen vatsa narahtaa jo kiitollisena. 
Listalla on varmasti kymmeniä erilaisin tavoin kypsytettyjä meren asukkeja mahi-mahista myskirapuihin, mutta poimin silti pääruuakseni pihvin. Omituiset massan mittayksiköt kuitenkin hämäävät nälkäistä ruokalistan tutkijaa, joten pöytään vinssattu lihapatja aiheuttaa sekä ihastusta että ihmetystä.
Fiksusti jälkikäteen suoritettu googlaus paljastaa pihvin painoksi 500g. Kun lisukkeet painavat toisen puolikkaan, cokiksella on mittaa 0,75l, pienellä kahvilla 0,5l ja Key lime pie muhkea kuin syntymäpäiväkakku, on painoa koko aterialla jo muutama kilo. 
Ehkä lava-autot on täällä tarkoitettu kotiinviemisten kuljettamiseen. 

Ensimmäisen illan Key Westissä vietämme keskustassa. Spring breakin jälkimainingeissa rationaalisen ajattelukykynsä kadottanut tarjoilijatar kysäisee juomatilauksemme yhteydessä henkkareita. En tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä, koska samaan aikaan kun vakuutan vuosirenkaideni lukumäärässä pahasti sivuun sahannutta juomankuljettajaa omasta täysikäisyydestäni, muistan jälleen kipeästi olevani nelikymppinen.
Siis nauran ja kiroan yhtäaikaa, mutta ei palmun alla pitkään jaksa kiristellä. Miltäköhän perkele kuulostaa amerikkalaiseen korvaan? Miksi meitä on luultu homoiksi jo useamman kerran?
Miksi otsani kihelmöi?

Kaukana kuukin on kummajainen, sirppi ala-asentoon keikahtanut. Valokuvaan omituisen muotoisen kuun useaan kertaan ja ihastelen sadan muun ihmisen kanssa auringonlaskua. Enemmän tosin hämmästelen suosionosoituksia, jotka lähitähtemme sai kadottuaan näkyvistä.
Aika mieto oli värien näytös aplodeihin nähden. Kuinkahan taputtaisivat, jos istuisivat saunan jälkeen rantakalliolla, kuikan huutaessa usvan läpi kiimaa ja kaihoa? Näsijärven ottaessa lyhyen yön vastaan tyynenä, varovasti, laskevan auringon sytyttäessä hentoiset pilvet punaisiin liekkeihin? Jaahas. Taidan ikävöidä kesää ja mökkiä. 

Ilmeisesti maaliskuu ei ole turistikuukausi, sillä rannoilla on tilaa, nähtävyydet jonoista vapaat. Harmillisesti Leila´s Latin Food-koju jää hukkaan, eikä jostakin syystä kuuluisa Wendy´s maistu latteuksia tuhdimmalle.
Metsästän tuliaisia kersoille, manaattiaiheista korua vaimolle, tasaista rusketusta nahkani pinnoitteeksi. Muuten värikarttani tummuukin halutusti, mutta juuri ennen reissua parturoidussa hiusrajassani kihelmöinyt hiillos roihahtaa lopulta täyteen liekkiin, kun aurinko pureutuu valkoiseen ihoon kuin hehkuva rauta ja kärventää sen kireäksi kaarnaksi. Muutaman päivän ajan vatkaan otsaan kattilallisen Aloe veraa, Nutradermiä, Hydrocortisonia, Ambre Solairea ja jotakin paikallista vihreää hilloa, joka rauhoittamisen sijaan kirvelee, ja lopulta uuden ihon kypsyessä mietin, onko sekin jo syntyessään 40-vuotias. 

Opin Ernest Hemingwayn tarinan, tutustun Fort Zachary Taylor Historic State Parkin tylsyyteen ja viereisen uimarannan äkkisyvään. Vaalea pohjahiekka katoaa kuudennella askeleella ja yhtäkkiä vettä polkevien jalkojen alla on pelkkää mustaa pimeyttä ja varmasti jotakin lieromaista väijyssä. 
Rannat ovat hyvin hoidettuja ja todella siistejä. En nähnyt yhtäkään rikottua pulloa, roskia tai ruttuun astuttuja kaljatölkkejä. Ehkä kaikki se surullisenkuuluisa muovijäte kelluu Tyynessämeressä tai Amanda Aholan metamorfoosia läpikäyvässä kehossa, jossa hiilipohjainen muutetaan polymeereiksi.  

Torstaina sanon Key Westille oudon haikeat hyvästit. Ehkä lopullisuus kaihertaa, tiedän, että en palaa. Mazda hirnahtaa paluumatkalle Miamiin, jossa on aika pureutua koko reissun ytimeen ja niihin kolmeen päivään, joista olen varoitellut maksaani jo usean kuukauden ajan. Kohteena Bayfront Park, Downtown Miami, Ultra Music Festival. 



keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Hellästi lujaa

Kolmet sortsit, uimasortsit, sandaalit. Silmälasit, aurinkolasit, välkkylasit. Vaatteita, joissa on lyhyet hihat ja ohuelti kangasta. Erilaisia voiteita ja mikstuuroita ikääntyvän kehoni lubrikoimiseksi. 
Vanhaksi tulemisen kunniaksi hankittu Miamin reissu muuttui vihdoinkin todeksi. Klo 6 maanantaiaamuna Espoon aikaa narautin jalkaani uudet kesäkenkäni, heitin pojalta lainaksi saamani Dumle-repun selkääni ja lipsuttelin lumikenttien yli kohti lentokenttää ja maailman ääriä. 

Osaan soutaa, savustaa kalan ja nollata modeemin, mutta en osaa toimia lentokentällä. Mietin kenelle pitää vilauttaa passia, kenelle matkalippua, ja samaan aikaan etsin katseellani sitä karskia miestä, jolla on kumihanskat ja kylmät sormet. Suunnitelmani olikin pysytellä aivan kokeneen matkakumppanini potkurivirrassa, mutta ilmeisesti kokemus tuo mukanaan myös vauhtia ja tehokkaamman moottorin, joten huomasin pian jääväni airoineni rannalle. Epätoivoissani tarjosin lippu-passi-yhdistelmääni kaikille vähänkään halukkaille, riisuin vyöni pyydettäessä ja pian istuinkin jo koneessa. Kohti ääretöntä ja sen yli, olisi Buzz Lightyear aikanaan tokaissut.

Ensimmäinen kone kiihtyi kuin turboahdettu kiisla. Voiman tunne oli vaikuttava ja toikin heti mieleeni oman Skodani ja moottoritien rampin. Kiisla ulosti minut Frankfurtiin, jossa jälleen kovin moni halusi tutustua epäonnistuneeseen passikuvaani. 
Seuraavaksi minut lastattiin kerrostalon kokoiseen lentämisvälineeseen, joka suureksi hämmästyksekseni todellakin pysyi ilmassa. Kyyti tämän jättiläisen sisuskaluissa oli tasaista, saksalaiset lentoemot tehokkaita ja ruoka niljakasta. Perse ja koko pakariston lähiympäristö kyllä puutui kymmenen tunnin istumisesta niin pahasti, että pelkäsin tuntoaistin jättäneen alakertani pysyvästi. Vapaaehtoista testihierojaa ei löytynyt, joten lohdutin itseäni tieteellä. Jos NASA etsii elämän jälkiä Titanista niin en voi menettää luottamusta omien vehkeideni suhteen, kyllä lopussa kiitos vielä seisoo. 

Amerikassa tehokkuus tuntui vaihtuvan tyhmyyteen, kun kerrostalollinen ihmisiä ohjattiin sekavilla kylteillä pariin jonoon, jotka mielivaltaiselta vaikuttaneen lippusiimaleikkimisen innostamina sekoittuivat ja yhtyivät toisiinsa kuin nykyaikaisen realitysarjan osallistujat. Lopulta usean valokuvan ja lyhyen haastattelun jälkeen ammatinvalintaansa kyrpiintynyt virkailija murahti ok, wellcome to America. 

Ensimmäinen hotellimme sijaitsi aivan Miami Beachin kyljessä, johon saimme kyydin hip hopia fanittavalta taksimieheltä. Kamat huoneeseen, pitkät housut laukun pohjalle ja askeleet kohti merta. 

Oli ilta, mutta valoa riitti, lämpöä vielä enemmän. Rannalle astuttiin lyhyestä kasvien ja kukkien reunustamasta sisäänkäynnistä, jossa tuoksui kaikki se minkä talvi täällä tappaa. Kuljetin kättäni korkeissa heinissä, riisuin sandaalit ja astuin pehmeälle hiekalle. Hetki, johon palaan ajatuksissani yhä uudelleen.  
Kotona kesä saapuu vähitellen jos aina niinkään vauhdikkaasti. Lumet sulavat, vihreä lisääntyy, ensimmäinen keltainen puskee läpi roudasta luopuvan maan. Miamissa otin yhden askeleen ja saavuin kesän keskelle, tähtiportista toiselle planeetalle. 
Tutut lokit, jotka syksyllä kadotin. Kaikki ne tuoksut ja äänet, jotka olin jo unohtanut, pikkulintujen kimeä tiititys, rantautuvien aaltojen pauhu. Silitin palmua, Atlantti minua. Ilma oli lämmin ja pehmeä ja sulatti tämän Pohjolan kalpean manaatin yhdellä aistien ylilatauksella.
Kesä iski minua hellästi lujaa. Olin perillä.