Key West

Meressä ihminen on mitätön. Kellun Atlantin valtameren sylissä, eikä se varmasti edes huomaa minun olevan siinä. Selkäni takana on meren suunnaton nielu, joka halutessaan voisi kahmaista minut syvyyksiinsä yhdellä villiintyneen aaltonsa pyörähdyksellä. 

Villeys ja vaara on tästä pulikoinnista kuitenkin kaukana. Allani vettä on vain varpaideni kärkiin, Miami Beachin valkoiselle rantahiekalle vain muutama keinahdus. Aamu-uinti Atlantissa on elämys miehelle, jonka mielestä Koljonselkäkin on loputon. 

Reitti Key Westiin kulkee aivan valtameren kosteassa kainalossa. Pitkiä siltoja, vihamielisen näköisiä rämeikköjä, jotka varmasti kätkevät varjoihinsa alleja ja gaattoreita. Samanlaisina toistuvia hökkelikyliä ja kalastusvälinekauppoja, welcome-centereitä, jotka kutistuvat ja ränsistyvät matkan edetessä. Olemme seudulla, jota hurrikaanit säännöllisesti kurittavat.

Ajoittain meri on niin lähellä, että luulen yltäväni sen levottomana matkaavaan pintaan avoimesta ikkunasta. Viritän siis Mazdan äänentoistojärjestelmään Vini Vicin, roikotan kättäni ikkunasta ja yritän tunnistaa kaloja selkäeviä tunnustelemalla. 

Mazda cx-9 on raavas auto, mutta amerikkalaisten suosimien mallien rinnalla kuin paarma puluparvessa. Avolavat, maasturit ja Mustangit näyttäisivät olevan suosiossa. Litraiset koneet ovat täällä vain silmät vetistävä vitsi.

Ruokapaikaksemme valikoituu S.S Wreck and Galley Grill. Palvelu on hyvää, naistarjoilijan hiki runsas ja lätäkkömäinen. Opin nopeasti, että ruoka-annokset ovat todella suuria. En tiedä minkänäköisestä ja -kokoisesta linnusta alkuruuaksi tilaamani kanatikkuset on sahattu irti, mutta hienostuneiden makuanturoideni herättelyyn tarkoitettujen drontinkoipien jälkeen vatsa narahtaa jo kiitollisena. 

Listalla on varmasti kymmeniä erilaisin tavoin kypsytettyjä meren asukkeja mahi-mahista myskirapuihin, mutta poimin silti pääruuakseni pihvin. Omituiset massan mittayksiköt kuitenkin hämäävät nälkäistä ruokalistan tutkijaa, joten pöytään vinssattu lihapatja aiheuttaa sekä ihastusta että ihmetystä.

Fiksusti jälkikäteen suoritettu googlaus paljastaa pihvin painoksi 500g. Kun lisukkeet painavat toisen puolikkaan, cokiksella on mittaa 0,75l, pienellä kahvilla 0,5l ja Key lime pie muhkea kuin syntymäpäiväkakku, on painoa koko aterialla jo muutama kilo. 

Ehkä lava-autot on täällä tarkoitettu kotiinviemisten kuljettamiseen. 

Ensimmäisen illan Key Westissä vietämme keskustassa. Spring breakin jälkimainingeissa rationaalisen ajattelukykynsä kadottanut tarjoilijatar kysäisee juomatilauksemme yhteydessä henkkareita. En tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä, koska samaan aikaan kun vakuutan vuosirenkaideni lukumäärässä pahasti sivuun sahannutta juomankuljettajaa omasta täysikäisyydestäni, muistan jälleen kipeästi olevani nelikymppinen.

Siis nauran ja kiroan yhtäaikaa, mutta ei palmun alla pitkään jaksa kiristellä. Miltäköhän perkele kuulostaa amerikkalaiseen korvaan? Miksi meitä on luultu homoiksi jo useamman kerran?

Miksi otsani kihelmöi?

Kaukana kuukin on kummajainen, sirppi ala-asentoon keikahtanut. Valokuvaan omituisen muotoisen kuun useaan kertaan ja ihastelen sadan muun ihmisen kanssa auringonlaskua. Enemmän tosin hämmästelen suosionosoituksia, jotka lähitähtemme sai kadottuaan näkyvistä.

Aika mieto oli värien näytös aplodeihin nähden. Kuinkahan taputtaisivat, jos istuisivat saunan jälkeen rantakalliolla, kuikan huutaessa usvan läpi kiimaa ja kaihoa? Näsijärven ottaessa lyhyen yön vastaan tyynenä, varovasti, laskevan auringon sytyttäessä hentoiset pilvet punaisiin liekkeihin? Jaahas. Taidan ikävöidä kesää ja mökkiä. 

Ilmeisesti maaliskuu ei ole turistikuukausi, sillä rannoilla on tilaa, nähtävyydet jonoista vapaat. Harmillisesti Leila´s Latin Food-koju jää hukkaan, eikä jostakin syystä kuuluisa Wendy´s maistu latteuksia tuhdimmalle.

Metsästän tuliaisia kersoille, manaattiaiheista korua vaimolle, tasaista rusketusta nahkani pinnoitteeksi. Muuten värikarttani tummuukin halutusti, mutta juuri ennen reissua parturoidussa hiusrajassani kihelmöinyt hiillos roihahtaa lopulta täyteen liekkiin, kun aurinko pureutuu valkoiseen ihoon kuin hehkuva rauta ja kärventää sen kireäksi kaarnaksi. Muutaman päivän ajan vatkaan otsaan kattilallisen Aloe veraa, Nutradermiä, Hydrocortisonia, Ambre Solairea ja jotakin paikallista vihreää hilloa, joka rauhoittamisen sijaan kirvelee, ja lopulta uuden ihon kypsyessä mietin, onko sekin jo syntyessään 40-vuotias. 

Opin Ernest Hemingwayn tarinan, tutustun Fort Zachary Taylor Historic State Parkin tylsyyteen ja viereisen uimarannan äkkisyvään. Vaalea pohjahiekka katoaa kuudennella askeleella ja yhtäkkiä vettä polkevien jalkojen alla on pelkkää mustaa pimeyttä ja varmasti jotakin lieromaista väijyssä. 

Rannat ovat hyvin hoidettuja ja todella siistejä. En nähnyt yhtäkään rikottua pulloa, roskia tai ruttuun astuttuja kaljatölkkejä. Ehkä kaikki se surullisenkuuluisa muovijäte kelluu Tyynessämeressä tai Amanda Aholan metamorfoosia läpikäyvässä kehossa, jossa hiilipohjainen muutetaan polymeereiksi.  

Torstaina sanon Key Westille oudon haikeat hyvästit. Ehkä lopullisuus kaihertaa, tiedän, että en palaa. Mazda hirnahtaa paluumatkalle Miamiin, jossa on aika pureutua koko reissun ytimeen ja niihin kolmeen päivään, joista olen varoitellut maksaani jo usean kuukauden ajan. Kohteena Bayfront Park, Downtown Miami, Ultra Music Festival.