Maan alta

Minä olen nyt. 

Kumpareen laella, juuri kynnetyn maisemapellon reunamilla. Ihmettelen pilveä, joka vyöryy vastatuuleen kuin muodoton aalto ja uhittelee räntäsateella, jota västäräkitkin väistävät. Kengät tirsuvat mutaan, mietin mitä sen alla, minä niiden päällä. En minä ihmeitä ole saanut aikaan, samaa kuin muut, joista ei paljoa puhuta jälkeenpäin, olen illalla astuttu jälki, joka aamuun mennessä on poissa. Pitäisikö seistä korkeana, jättää niin syvä askel, että muut tietävät minun olleen? 

Puut huojuvat, pilvet antavat periksi ja pian maa on valkoinen. 

Joku toinen oli tässä aikaisemmin. 

Omalla vuorollaan hetken ihmetteli ja touhusi. Käänsi peltoa, taputti hevostaan, pelkäsi räntäsadetta. Perkeleen savikkomaa ja katkotut äkeenpiikit. Pullava nainen tuvan ikkunassa, kipakka, mutta pehmeä parhaista paikoista. 

Ehkä sittenkin nuori mies. 

Heinätöissä, selkä hiessä, katse Alman vihreissä silmissä. Olisikohan maailmassa muutakin kuin kaski ja koukkuaura? Vielä olisi aikaa sen etsimiseen, en yksin lähde, mutta ehkä Almakin. Ei sitä ole luotu tähän saviselle tilkulle, hukkaan menee liian pienessä. Katsooko se, sillä on silmissä niin paljon, minäkin? 

Konekivääripesäkkeessä sotilas. 

Toivoo, että menisi ohi, pelkää menevän läpi. Älä satu kuitenkaan, loppuisi mieluummin niin, etten huomaa. Mitäköhän mietin, jos ehdin? Toivottavasti en ehdi. 

Ajassa en pääse taaksepäin, mutta alaspäin voin kaivautua. Siellä ne ovat, ajan nujertamat esineet. Kaivan esiin sepän takomia nauloja, äkeen rautaisia piikkejä, puukon terän. Poika löytää vanhan pistoolin, jonka piippu on katkennut, lisää nauloja. Puun sisässäkin on jotakin, luoti tai kranaatin sirpale, mutta metsuriksi en rupea. 

Tällä paikalla oli joskus peltoa ja rinteessä tölli. Ohikulkeva papparainen kertoo metsäsaarekkeen sisällissodan aikaisista poteroista ja konekivääripesäkkeistä. Saareketta on tutkittu ennenkin, saaliina taisi tuolloin olla kassillinen kranaattien sirpaleita. 

Löytämäni esineet eivät ole kummoisia, mutta enemmän taitaakin kiehtoa tarina tavaroiden taustalla. Enkä minä tiedä mitä 1800-luvun lopun maanviljelijä ajatteli, vielä vähemmän osaan asettua sotilaan saappaisiin. Sen kuitenkin tiedän, että ei tainnut seppä nauloja takoessaan arvata, kuinka 150 vuotta myöhemmin joku höynä ostaa metallinpaljastimen, kaivaa möhkäleiseksi ruostuneen naulan pellosta ja ilahtuu näkemästään. 

  

   

Karvaton Mauri

Kyllä kaveri voi olla karvatonkin. Tällä kertaa perheeni on vauhkoontunut lemmikeistä. Kissa, rotat ja ilmeisesti huonekasvien mukana kämppäämme teleporttautuneet miniatyyrikärpäset eivät riitä. Lisää tarvitaan. Keskusteluissa on ollut mukana kaikki kuoriaisista kilpikonniin, mutta lopulta voiton taitaa viedä karvattomat kalat.  

Kaloihin voisin minäkin suostua. Hyviä puolia löytyy runsaasti ilman sen syvempiä sukelluksia alan kirjallisuuteen. 

Olen ollut veden kanssa tekemisissä ennenkin, joten luonnollisen elinympäristön rakentaminen lienee helppoa. Olen kokenut kalankäsittelijä ja sujuva savustaja. Parhaimpina kesinä tyhjensin katiskasta kerralla kokonaisia parvia, enkä havainnut minkäänlaisia allergiaoireita. 

Vastuullinen lemmikinomistaja ottaa silti huomioon myös huonot puolet. Terveet kalat ovat eläväisiä, kosteita ja kirkasvärisiä. Kaikki kuitenkin muuttuu liian kuivassa huoneilmassa, joten hyppijät ja taskukalat naheutuvat vaarallisen sukkelasti. Karvattomuus tietysti häiritsee myös paijaamista, koska vastasuomuun silittäminen on jo suomustamista. 

Ikävä kyllä kaloilta puuttuvat myös silmäluomet. Huolettomia kun ovat, asia ei tunnu vaivaavan niitä itseään. Lemmikinomistajana haluaisin kuitenkin tietää koska ne katsovat ja koska ovat unessa. 

Tytär ehdotti myös frettiä, joten etsin nopeasti hyvät perustelut ehdottomalle kieltäytymiselleni. Fretit ovat liian vilkkaita, purevaisia ja käyttävät peräreikäänsä milloin ja mihin vain. Osa saadaan ehkä opetettua sisäsiisteiksi, mutta mattopaskojen kohdalla olen ehdoton. En pidä niistä. 

Frettien kouluttaminen on lukemani mukaan vaikempaa kuin kissojen, joten hommahan on täysin mahdotonta. Useamman vuoden harjoittelun jälkeen vaimoni kissa osaa jo lajityypillisesti levittää pölyä sekä vaihtaa sijaintiaan eri huoneiden välillä. Uimavesien lämmettyä voisin tehdä kenttäkokeen ja verrata lajin pinnanalaisia toimintoja kaloihin. 

Lemmikkikeskustelu sai tietenkin alkunsa koirista. Mainioita otuksia, mutta vaativat paljon. Lenkitykset, koulutus, kaikki se pallojen heittely. Oppivat kyllä sisäsiisteiksi, joten kiekuroita ei tarvitsisi keräillä lattioilta kovin pitkään. Ei se ulkokakkojen keräys kuitenkaan ole sen loistokkaampaa. Pian Ransu jo niiaa apiloissa ja minä lintujen sijaan tarkkailen puserruksen tulosta. Reikäinen hedelmäpussi kourassa toivon tietysti kiinteää, mutta tiedän saavani vetisen. 

Koirista pääsimme jostakin syystä kilpikonniin. Kilpinen kuulostaa helpolta lemmikiltä, jonka lasket liikkeelle huhtikuussa ja nostat juhannuksena jälleen syliin maton toisesta reunasta. Tosiasiassa kilpikonnat tarvitsevat UV-valaistusta, kuivaa, kosteaa ja lämpöä. Lattialla ne vain altistuisivat vedolle ja imurin suulakkeille. 

Lintuja en hyväksy, sillä mielestäni on suurta julmuutta kahlita niitä maahan ja multaan. Linnut kuuluvat korkealle, polkujen yläpuolelle. 

Hämähäkkejä en halua, koska ne voi polttaa vain kerran. 

Jostakin syystä pidän kanoista. Jos asuisimme maalla, ottaisin heti selvää pitävätkö ne myös minusta. Nandut ovat jo liian isoja ja dronttien saatavuudessa on puutteita. 

En välitä siileistä, joita puetaan söpöihin hepeneisiin ja valokuvataan kuin ihmislapsia tivoleissa ja paraateissa. 

Kattavan tutkimustyöni perusteella kelpuutan siis akvaarion. Valitsin itselleni jo nimikkokalankin, matomaisen Siaminpiikkisilmän, jolle annan nimeksi Mauri. Uskon, että tulemme Maurin kanssa hyvin toimeen. Se on kaikkiruokainen, helppohoitoinen eikä se kiusaa muita. Maurista voisivat monet ihmisetkin ottaa mallia. 

Kangastuksia

Kaksi viikkoa uskoin, kolmannella vielä toivoin ja neljännellä luovutin. Kuukausi sitten lähetin Ketun eteenpäin kustantamoille. Muutaman viikon ajan jokainen puhelu tuntemattomasta numerosta sai veren kiehahtamaan, kunnes veri odotetusti hyytyi. 

Olen lueskellut esikoiskirjailijoiden haastatteluja, joissa toistuu aina sama kuvio. Parhaille soitettiin hyvinkin nopeasti, muut saivat myöhemmin hylkäyskirjeen postitse. On tullut aika myöntää, että kuulun kirjeporukkaan. Kettu ei vain ollut riittävän hyvä. 

Olen nyt vuoden haistellut tuulia, haronut sammalia ja miettinyt eläinten aivoituksia. Olen kulkenut eteenpäin pelkän vaiston varassa, yrittänyt nähdä vastarannalle, vuosien toiselle puolen ja ketun lailla toivonut osaavani pysähtyä perillä. Toivottavasti tämä ei ole perillä, sillä täällä ei ole mitään. 

Jotenkin tuntuu, että muutaman vuoden välein olen tässä samassa tilanteessa, kun joudun miettimään kaiken alusta. Alan jo hieman väsähtää.

Onko kyse sitten vain huonoista valinnoista? Päätänkö pieleen? Näenkö tulevaisuuden jotenkin kieroutuneesti, mahdollisuuksia siellä missä niitä ei oikeasti ole? Jahtaanko kangastuksia, vain väreitä hiekassa? 

Muutaman kerran olen ollut melkein perillä. Kaksi hyvää työpaikkaa, kaksi armotonta yhteistoimintamenettelyä. Vaikeahan niistä on itseään syyttää, otan kontolleni vain viimeisimmän. Olisiko vain pitänyt nöyrtyä ja alistua, kiertää ovelta ovelle myyntisalkku kourassa, toivoen ettei kukaan avaa?  

Ehkä kuitenkin on liian aikaista synkistyä, on liian varhaista sanoa, että tämäkin päätös oli väärä. Tässä iässä sitä tietysti toivoo, että asiat olisivat jo ratkenneet. Mieluiten jo silloin kauan sitten uravalintojen äärellä. 

Eilen jätin työhakemuksen mielenkiintoiseen paikkaan, toivottavasti lisää samanlaisia ilmaantuu. Pirkanmaan tilanne on kuitenkin äärimmäisen hankala, kun saman työpaikan kimppuun hyökkää muutama tuhat muutakin. 

Ehkä seuraavaksi ulkoistan päätöksentekoni. Jättäydyn omasta elämästäni ulkopuoliseksi ja annan jonkun viisaamman tehdä päätökset puolestani. Sitten vain heittäydyn kyytiin ja nautin hyvistä tuloksista. Katson kuinka palaset asettuvat kohdilleen, kuinka kangastus ei katoa.  

Suppalahna

Miksi edes lähdin? Ehkä se oli taas se jokavuotinen keväisen päivän nostattama vimma, joka sai minut luulemaan, että pystyn tähän? Viikonlopun kylpytakkikännien ja Beardon podcastin aikaansaama villi tunne jaloissa, jotka tulkitsivat kutisevan humalan haluksi juosta? Kimmoisa uni menneiltä vuosilta, kun valkoisiin Leviksiin sujautettu pakaristoni käänsi paritteluhaluisten naaraiden katseita? 

Ehkä kaikki nuo kolme sittenkin yhdessä. Syyllä ei kai lopulta ole väliä. Pääasia, että vihdoin olen taas tässä. Minä, Kauppi ja riittävän pitkä soittolista. 

Alku sujuu yllättävän hyvin. Hiekkainen metsäpolku kurvaa kohti Näsijärven rantaa. Syvemmällä metsässä raakkuu yksinäinen varis, loiva alamäki kannustaa lisäämään vauhtia. Huohotan jo muutaman mäennyppylän jälkeen, mutta niin hillitysti, että vastaantulijoiden kohdalla pystyn peittämään ähinän vaivattomasti. Tunnen itseni jälleen urheilijaksi, olinhan juuri Tapparan pelissäkin. 

Polku kiertelee ja kaartelee metsän reunassa. Olen laskeskellut taivaltaneeni jo useamman kilometrin, joten voin hyvillä mielin pysähtyä venyttelemään. Talvella kipeytynyt polvi on pysynyt toistaiseksi kasassa, mutta tekniikka pettää. Sports Tracker näyttää vain kolmasosaa kulkemastani matkasta. Ilmeisesti yhteys pätkii suurten kuusten katveessa ja laite kirjaa vain joka kolmannen kuljetun kilometrin.  

Muistelen Lehväslaihon kirjoista kaukopartiomiesten kävelyvinkkejä. Pitkä, pehmeä ja joustava askel, joka lähtee liikkeelle öljytystä lantiosta. En tiedä mistä omani lähtee, mutta kovin nopeasti se pääsee perille. Lantiosta puuttuu öljy, enkä usko aamupalaleivän Oivariinin olevan sopiva korvike.  

Askeleeni on liian lyhyt eikä vauhti kasva, vaikka kuinka töpötän. Olen kaikkea muuta kuin ihailemani varma-askelinen kaukopartiomies. Olen lähikauppamies, keikkuva kanki, joka saapuu jäykkänä, kolisee ja poistuu, Suffelisuinen pingviini parkatakissa. 

Näsijärven rannasta alkaa pitkä nousu, joka karistaa nopeasti turhat luuloni peruskunnon pysyvyydestä. Pääsen mäkeä ehkä kolmasosan, kunnes minun on pysähdyttävä. Kuulen takaa askeleita ja päätän jatkaa mäen ylös asti, olisihan noloa pysähtyä jo alkumäestä. 

Pääsen puoliväliin, kunnes saavun hapettomaan tilaan, harvinaiseen metsän ilmakuoppaan. Haukon ilmaa kuin hukkuva, enkä millään saa happea sisääni riittävästi. Ilma on täynnä havunneulasia, jotka pistelevät keuhkoissa. Jonkinlainen räyhähenki tunkee polttavaa hiilihankoa pohkeisiini, hukkaan suuntavaiston ja kiemurran kuin vauhkoontunut kampiakseli. 

Jotenkin pääsen lopulta mäen päälle. Oksettaa. Suuhun nousee polttavia vatsahappoja ja puolikas Weetabixi. Otan tukea puusta ja sumussa muistan syöneeni Weetabixeja viimeksi ala-asteikäisenä. Hengitys vinkuu ja pihisee, jokainen reikä naamassa vuotaa hallitsemattomasti. Onneksi perä ei vuoda, vaikka äänet ovat rumia. 

Tajunnan rajamailla möhkin kuin laukeamaisillaan oleva hirvi, mutta metsä kätkee minut. Takanani kulkeneet koiranulkoiluttajat katosivat onneksi pienemmille poluille. Varis nauraa ja kutsuu puullisen kavereitaan katsomaan, kun liian kireään huppariin puristettu pingviini tekee kuolemaa. 

Pettymys mäen päällä on kova, kun totuus iskee. Sports Tracker oli sittenkin oikeassa, olen taivaltanut vasta mitättömän lyhyen matkan. Enhän minä ole edes pingviini. Olen veturi vailla raiteita. Olen vompatti ilman vomia, vuotava patti metsän kyljessä. Karikkeeseen viskattu lahna, joka luuli voivansa uida hiekassa, kunnes happi loppui. Rapakuntoinen myhkyrä, joka jossakin vaiheessa lakkasi hoitamasta itseään, vajosi suppaan ja unohti itsensä. 

Jatkan lopulta lenkkini loppuun, oikoteitä käyttämällä. Tiedän sortuneeni aloittelijan virheeseen. Lähdin liikkeelle liian toiveikkaasti ja annoin alamäen huijata minut hurmokseen. Valitsin ensimmäiselle lenkille reittini miehelle, joka joskus oli.

Miksi siis lähdin? Ehkä vain kyllästyin olemaan kala, joka ei saa henkeä, suppalahna, joka väsyi makaamiseen. Kyllä minä tiesin tuon mäen tyrmäävän minut. Minun piti vain todella tuntea se, jotta näkisin taas itseni sellaisena kuin oikeasti nykyään olen. 

Enkä minä mitään ihmeitä odota, ei muutama lenkki mitään muuta. Omituista oli kuitenkin se, että tuon mäen päällä olin hetken enemmän kuin vain olemassa. Nousinhan kuitenkin vihdoin ylös ja yritin.