lauantai 23. joulukuuta 2017

Sonny, Rico ja minä



Miten yksi lumisade voi nykyään sotkea koko kaupungin, täyttää moottoriteiden rampit rekoilla ja keskustan linja-autoilla, luiruttaa pikkuautot perinteisten ajolinjojen ulkopuolelle? Pelkällä kotimatkalla töistä laskin neljä autoa, jotka lepäsivät kokka kohti kuraojaa yrittäessään olla off road, ja yhden, joka oli luovuttanut kokonaan ja nostanut anturat kohti avaruutta. Suuntavilkku kyllä nilkutti edelleen kohti metsää, joten matka taisi sittenkin olla vielä kesken. 

Tiet ovat peruspyrytyksenkin jäljiltä joko paksua lumipuuroa tai täynnä teräväreunaisia tankkiesteitä, joiden päällä ajaminen paukuttaa nastat renkaista ja takahampaista. Tampereen halu olla eurooppalainen kaupunki katukahviloineen ja suline teineen ei onnistu näillä leveysasteilla. Taivas laskee alleen lunta, vettä, jäätä sekä näiden rähmäisiä yhdistelmiä niin paljon, että hylätyt tiekarhut olisivat edelleen tarpeellisempia kuin promenadiksi kutsutulta kadulta keimailtu Espresso Con Panna.  

Astelen loskalutakosta toiseen. Muutama vuosi taaksepäin Lidlin torstaitarjouspäivänä hankitut talvikengät painavat kuin mastodontin nilkat ja hiostavat ja jäätävät samanaikaisesti, joten varpaat istuvat keulahytissään kuin iglussa lauteilla. Roskalaatikoilla potkin edelliseltä kävijältä pudonneen biopussukan sisällön syrjemmälle, raaputan kannelle kaadetut kaurapuuronjämät sivuun ja huokaisen itseni kauas. Sandaalit painuvat väkisin kuumaan, paksuun hiekkaan ja katse etsii vesirajaa kahlattavaksi. Toinen käteni on kiinni karheassa palmupuussa, toinen drinkkilasissa. Meri tuoksuu lähellä, kesä kulkee pehmeästi iholla, olen siellä missä aurinko. 

Potkimani banaaninkuoret ovat lennähtäneet jäiselle uralle keskelle pihatietä. Olen pelannut riittävästi Mario Kartia tietääkseni miten siinä käy, joten kerään kuoret nöyränä talteen ja jatkan matkaani postilaatikolle. Pienikin kosteus ja pakkanen hyydyttävät postilaatikon lukon, jonka kieli tarraa kiinni yhtä tiukasti kuin Hakkarainen Räsäsen hiuksiin. 
Yritän lämmittää lukkopesää käsilläni ja killitän otsa hiessä suoraan kohti aurinkoa, joka pakottaa minut siirtymään hetkeksi varjoon. Viime kesä ei ruskettanut, vaikka jatkuvasti satoi, joten pohjarusketuksesta ei ole täällä apua. 

Olen vielä mielikuvien ja Googlen kuvahaun varassa, mutta onneksi Ultra Music Festivaleilta on kattava materiaali Youtubessa. Yritän kuvitella oman naamani muiden juhlijoiden joukkoon, omat lättäjalkani Miami Beachin hiekkaan, mutta vaikeata on. Kokemukseni matkailusta on mitätön, Miamista tiedän Sonnyn, Ricon ja vauhkot flamingot

Pitkän laiturin nokassa raukeana seisoskeleva lokki katsoo minua kuin vanhaa tuttua, ehkä sekin lensi tänne kun Riihikari jäätyi. Istahdan sopivan etäisyyden päähän linnusta, lasken jalat rauhalliseen veteen ja annan Key Westin kuumuuden sulattaa roudan ajatuksistani. Nyökkään hyväksyvästi onnellisen näköiselle lokille. Ymmärrän kyllä jos et halua palata. 


















keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Aktiivinen mallivalitus

Luvattu työpaikkojen massaluonti epäonnistui. Luvut ja puheet olivat kyllä komeita, mutta kun komeus vuosien mittaan rapistui todellisuudeksi, tarvitaan nyt syyllinen. Samasta paikasta se jälleen löytyi kuin ennenkin, köyhien joukosta.  

Mitenköhän minun ja perheeni olisi käynyt, jos aktiivimalli olisi lanseerattu yli kolmen vuoden työttömyysputkeni aikana, tilanteessa, johon minulla ei ollut vaikutusmahdollisuuksia? Pienikin  rahallinen rankaisu äärimmäisen tiukassa taloudellisessa ja henkisesti musertavassa elämänvaiheessa olisi ollut se viimeinen vastoinkäyminen. Veikkaan, että pelottavan monelle käy juurikin niin, että pian suo on jo liian syvä ylös nousemiseen, kun tuhdiksi paisuneet luottokorttisaldotkin kiskovat syvyyksiin. 

Miten pärjäävät ne tuhannet muut saman kokeneet, jotka eivät kelpaa töihin, kun siivoojan paikatkaan eivät aukea? Ne henkisesti nujerretut, jotka vuosienkin ajan hakevat mitä tahansa työtä, vaikka yhdestäkään ei vastata, ja jotka sillä kaikkein vaikeimmalla hetkellä kuulevat television pukumieheltä, että se on vain sinun oma syysi, työtön.  

Ymmärrän aktiivimallin lähtökohdat, eli ne ideologisesti työttömät, jotka elävät kummallisenkin normaalia eloa. En vain ymmärrä sitä jo ala-asteelta tuttua rankaisumallia, jossa yhden häiritessä opetusta kaikki jäävät jälkkään. 
Minun onkin äärimmäisen vaikea lohduttaa tytärtäni, johon tuo tyyli epäreilusti iskee, että kyllä se myöhemmin helpottaa kun siitä hieman kasvat, kun samaan aikaan valtion ylin johto vetää jalkaansa niin suuret saappaat, että alle musertuu jokainen väärällä hetkellä kompastunut. 


sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Jaarlit, vasallit ja tubettaja

”Suomessa tuetaan paskaa läppämusiikkia”, kiekaisi Isac Elliot ja marssi Keskustorin itsenäisyyspäiväjuhlan esiintymislavalle toivoen tuon samaisen tuen jatkuvan vielä hetken. 
No, kyllähän teinitytöt tukivat. Elliot nyppi pinseteillä itsensä ylä-ääniin ja ehdotti olevansa liikaa mussa kii. Olin torialueen toisessa päädyssä, mutta silti nopeasti samaa mieltä. 

Keskustorille oli kerääntynyt ennätysmäärä ihmisiä, ehkä jopa melkein yhtä paljon kuin alpakka-areenalle. Paukut vain olivat ihmeen pieniä, vaikka hienosti musiikin tahtiin välkkyivätkin. Ne suurimmat jäivät kuitenkin puuttumaan, ne jotka tuntuvat sisuskaluissa asti ja jotka aukeavat yllesi kuin monivärinen tuliverho kaamean jysähdyksen repimänä. Olisivat nyt ampuneet koko varaston kurkihirsiä myöten taivaalle ja valelleet alapilvet hillotulla butaanilla, sillä tämän suurempaa juhlan aihetta ei aivan hetkeen tule. 

Perinteiden mukaisesti katselimme myös, kuinka tärkeät ihmiset kerääntyvät saman katon alle ja sopuisasti yhteen jonoon.
Farkkuasu, nahkaa ja punainen liinavaate, jonka etumus oli kuin pursutettujen ruusukkeiden viljelyspalsta. Päälleastuttuja laahuksia, joiden laskokset keräävät varmasti jokaisen ruokajonossa pudonneen klementiinin ja koipireiden. Mielestäni vihreä sopii vain Kermitin ylle. 

Monia en tuntenut, vain muutaman urheilijan ja Jaana Pelkosen. Uunokin kättelyjonossa vilahti. Kävely näytti tekevän kipeää, eikä tukemassa ollut enää Sörsselssöniä tai Härski Hartikaista, ei Elisabethiä eikä appiukkoa. 
Niin vierivät vuodet ja kivut niveliin. Varma merkki omasta ikääntymisestään on myös se, kun huomaat, että jaarlien, vasallien ja erilaisten toiminnanjohtajien sekaan on ilmestynyt keltaiseksi värjätty kalju ja ruusukasveihin kuuluva Youtube-videoija. 

Kuluvalla viikolla näin auringon. Ei se lämmittänyt, mutta on siis kuitenkin todistetusti edelleen omalla paikallaan korkealla. 
Liian pitkään se on kuitenkin piileskellyt, eikä antanut mitään takuita uudesta ilmestymisestä, joten päätin lähteä itse sen perään, paikkaan, jossa loskaa ei tunneta eikä pimeys pääse pureutumaan ajatuksiin.

Miettinen, maaliskuu ja Miami. Uskomatonta, mutta totta. 















sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Mutakakkuja

On satanut niin paljon, että salakat harkitsevat sadevaatteita. Muistan joskus syksyllä päättäneeni, että pesen auton sitten seuraavalla pidemmällä poutajaksolla. Sade muutti kuukausien mittaan muotoaan pisaroista räntäriekaleiksi, hiutaleiksi ja edelleen takaisin pisaroiksi. Taukoa ei kuitenkaan koskaan tullut, joten nyt Skodan Rio Red - pinnoite on saanut ylleen niin tuhdin mutanaamion, että tekisi mieli heittää kurkunsiivut lyhdyille ja kuoria nuorentunut menopeli taas keväällä esiin.  

Metallinetsintäreissutkin ovat olleet melkoista mutapainia. Pehmeä nurmi tirsuu jalan alla ja pian kenkien pohjat ovat enemmän mömmöissä kuin Mikael Gabriel autonsa ratissa. Parin viikon takainen saldo oli muutama 1800-luvun kolikko, vanhoja luoteja ja vaivihkaa talvikenkien syviin uriin piiloutunut, mutapuristeeksi naamioitunut annos koiran ruuansulatusjärjestelmän läpikäynyttä Hau Hau Championia. 

Täytän kuukauden päästä vuosia enkä voi sille yhtään mitään. Kirota aion ja jurottaa kuin pahka varjossa, mutta karkuun en pääse. Aika ei tarvitse minua kuluakseen ja minä kulun sen mukana vaikka kuinka piilottelisin. Juhlia kai pitäisi, mutta aina tähän aikaan vuodesta ajatuksiani synkistävä pimeys kehottaa vain keräämään riittävän määrän rasvakerrosta ja asettumaan pitkille unille. 

Ehkä laitan Aamulehteen ilmoituksen: En juhli, vaan horrostan. Herättäkää minut kun aurinko taas näyttäytyy ja kaamos on kauaksi ajettu. Avatkaa parvekkeeni ovi vasta, kun kylmän sateen tilalla keinuu lämmin tuuli, kun valo on palannut ja laulu oksille. 
Unta se vain onneksi oli, harmaata utua sinisen taivaan tilalla, mustalta taivaalta putoava ikuinen sade. Pahaa unta, jossa minä täytin 40 vuotta. 
Perhana.