lauantai 3. marraskuuta 2018

Vainajien muistopäivä

Pyhäinpäivä kuuluu poistuneille. Hetkisen vain olemme, kuulemma maasta tulleina, kunnes palaamme tomuksi toisten jalkoihin. Vainajien muistopäivän vietän isäni seurassa ja ihmettelen kuinka avuttomia olemme omien valintojemme kuristaessa. 

Muistan isän hurjat jutut omasta lapsuudestaan, jossa vitsalla oli olennainen osa kasvatuksessa. Kuri ja käytöstavat lyötiin lasten sisään kepein ja nahkavöin. 
Usein isä kertoi saman tarinan, joka selvästi oli nuijittu tavallista syvemmälle. Siinä isä oli kai noin kymmenvuotias kloppi, jota oli käsketty noutaa uusi vitsa rangaistusta varten. Jääräpäinen poikapa hakikin metsästä paksun pölkyn, työnsi puunuijan isänsä käteen ja tokaisi että lyö tuolla niin sattuu enemmän. Huonostihan siinä viisastelussa kävi, mutta niin olisi käynyt muutenkin. 
Vuosien mittaan iho unohti ja arvet tasoittuivat, mutta kyllähän siinä touhussa ihminen pehmennettiin jo varhain. 

Lapsuuteni isä oli sankari, joka osasi kaiken. Tunsi autot, uimurit ja pakosarjat. Hitsasi villaa ja sirkkelöi niin että kipinät sihisivät. Liitti sähköjohtoja ilman valokaarta, kesytti villin puun kauniiksi kuksaksi. Oli aina mielellään mukana touhuissa ja täristi rakentamaansa mäkeä minarit jalassa nilkkaan hakatut naulat niukuen. Räknäsi vain hetken ja rakensi. 

Teini-iästä muistan isän lisääntyneen surumielisyyden. Uuden etäisyyden, jota ei askeleilla kurottu umpeen. Yllättävät halaukset ja muistelut jostakin menneestä tai kauan sitten kadotetusta. Muistan puhumattomuuden ja hiljaisuuden, joka rikkoi korvani. Näsijärvelle tähyävän tyynen miehen, jonka sisällä myrskysi, ja siinä myrskyssä isä huusi. 

Olihan isä monesti säälimätön ja kova. Pirullisen ilkeä. Vihainen. Nykyään yhdistän käytöksen masentuneisuuteen. Luulen, että isä mietti paljon aikaa ja sen liian nopeaa valumista. Vuosia, jotka vain katosivat, mutta jättivät hiukset harmaiksi. Muistoissa isä usein viipyili, kuunteli Kitaroa ja valsseja. Halusi tanssia tähtiin, mutta oli vielä vuosia etuajassa

Myöhemmin ymmärsin, että isä oli susi, jolla oli villat sisäpuolella. Pehmeää ei saanut näyttää, ettei kukaan huomaisi lampaaksi. Sitä se sitten ihmetteli, että mikä siellä sisällä vielä raapii, kun kaikki terävä on ulkopuolella.

Vuosia sitten isä halusi kadota, ja onnistuikin siinä. Ilmeisesti tavoitteena oli päästä vapaaksi jostakin, jonka liian pitkään sumussa suunnistanut tulkitsi vankilaksi. Tässä uudessa vapaudessa elämänmittainen kaveri nousi nyt ylimmäksi ystäväksi, jonka maksa yhä uskollisesti poltti. Aina kuolemasta vähätellen puhunut mies ei enää tunnistanut rajoja, joita ei olisi sopinut koetella, ja näin isä katosi kaatumalla tästä maailmasta.

Nykyään isä on ajatuksissani, eleissäni, opituissa tavoissa, hyvissä ja pahoissa. Isä säilyy tarinoissani, valokuvissa ja muistoissa, joista mieli pyrkii poistamaan ne ikävimmät. Ehkä se meille jäljelle jääneille on helpompaa sillä tavalla.

Tiedän, että ketään ei voi pelastaa vasten tämän omaa tahtoa. Eikä varsinkaan alkoholistia. Entä jos kuitenkin olisin yrittänyt? Olisin vain räknännyt hetken ja rakentanut rauhan. Väkisin. Olisinko lopulta ollut tärkeämpi kuin pullo, voittanut jopa? Olisiko minulla nyt enemmän kuin eloton käikäle metallia Kalevankankaalla, lapsilla ukki, joka opettaisi hiomaan ja sorvaamaan linnun? 

Siellä me unohdetut nimittäin kaikki olimme. Valokuvina olohuoneen pöydällä, isänpäiväkortteina lipaston ylälaatikossa. Ihan lähellä, vain ikuisuus välillämme