tiistai 31. lokakuuta 2017

Ajaton

Rannan lehtipuut riisuutuivat veneeseeni. Päälle satoi ensin vettä, joka jäätyi, suli ja jälleen uudelleen jäätyessään jauhoi lehdet, oksat ja vesikirppujen raadot pirullisen jähmeäksi puuroksi. Keitoksen kruunasi vielä raavas kerros lunta, jonka alla suttu muhi tiiviiksi massaksi. Hakkasimme ja lapioimme pojan kanssa veneen tyhjäksi ja soudimme toppatakit piukeina saareen. 

Olo oli outo, olimmehan käyneet viimeksi mökillä elokuun puolivälissä, juuri ennen koulun ja työni alkamista. Kiersimme tilukset kertaalleen ympäri ja katselimme hetken itätuulessa riehuvaa Näsijärveä, jonka aalloilta olivat allit kadonneet. Puhurit lähentelivät välillä myrskylukemia, kun tuuli heitti kasvoillemme kaiken märän ja kylmän mitä pilvistä ja järven pinnasta irtosi. Pensaissa räpsähteli vielä parvi pikkulintuja, jotka kuin vimmatun kiireen vallassa etsivät jotakin. Lopulta nekin päättivät hylätä saaren ja syöksyivät myötätuuleen ilman lupausta paluusta. 
  
Inhoamani viimeinen mökkikäynti on tänä vuonna nopea. Purimme pikaisesti trampan, joka oli melkein jo muuttunut osaksi luontoa. Pirtissä lukaisimme mökkipäiväkirjaa, jonka kesäisissä teksteissä helteiden kaipuu oli kova. Sivut olivat täynnä merkintöjä grillauksesta, korttipeleistä, saunan kuumuudesta ja pitkien iltojen kalaretkistä. Vaikka helteet jäivätkin vain haaveiksi päiväkirjan sivuille, oli kesä silti täynnä valoa, aikaa ja tyyniä iltoja. 

Olen odottanut ajan ja jaksamisen paluuta nyt yli kaksi kuukautta. Aluksi ajattelin, että uusi työ vie mehut vain hetken, mutta nyt on kai pakko todeta, että en löydä aikaa enkä riittävän vireää mieltä kirjoittamiseen. 
Vanha virsi, mutta lauletaanhan niitä kirkoissa ja kappeleissakin ihan vapaaehtoisesti, joten valitetaanpa taas. Aamuvuorot kuluvat edelleen horteessa, eikä yksi vapaapäivä riitä, kun muutakin puuhaa olisi. Yövuorot sujuvat jotenkin, vaikka uni on päivällä katkonaista ja pää on sumea kuin huputettu majakka, enkä löydä konstia valon sytyttämiseen. Joskus yövuorojen jälkeen oli sentään 4-6 päivää vapaata, tässä työssä vain yksi, eikä se riitä edes puolittaiseen toipumiseen. 

Ensimmäisenä jäi blogin päivitys, koska en osaa kirjoittaa nopeasti edes lyhyttä tekstiä. Hion ja vatkaan sanoja kuin teinipoika mikrolämmintä sukkaa, vaikka kai tällaisen raapaleen saisi taitavampi käsityöläinen laukaistua kasaan nopeamminkin. Pohdinkin siis vakavasti blogin deletoimista. Pelottavasti se vain tuntuu lopulliselta luovuttamiselta. 
Kävijöitä sivullani on kuitenkin jostakin syystä riittänyt enemmän kuin minulla on sukulaisia, joten ilmeisesti tuntemattomiakin on suttujani lukenut. Istuin siis parinakin yönä sormi delete-napilla ja silmät kävijätilastoissa, enkä onneksi osannut päättää mitä tehdä.  

Vaikeuksien kautta voittoon? No, en osaa tätä ongelmaa ratkaista, joten tällä hetkellä voin vain antautua ja nostan kädet pystyyn. Kirjoittaminen on yhtä jäässä kuin talviteloille kääntämäni vene. Me molemmat annamme vain ajan kulua ja sallimme lumen sataa. Odotamme, että asiat muuttuisivat, että hankalan tilanteen ja lauseen lopuksi tulisi se mutta, joka muuttaisi tilanteen taas paremmaksi. 
Aina asiat eivät kuitenkaan pääty muttiin, ne vain päättyvät. Pelkäänkin, että annan periksi, poistan tekstini, lunta sataa liian paksulti, eikä muttaa koskaan tule.     

  




maanantai 9. lokakuuta 2017

Narttuskoda

Skodani on narttu. Klo 4.50 moottoritie on tyhjä täältä Tijuanaan, mutta siitä huolimatta olo on kuin kiima-aikaisella malamuutilla koirapuistossa. Aina nimittäin löytyy se yksi kiilusilmäinen vouhko, joka kaikesta tyhjästä tilasta ja sopivasta ylinopeudesta huolimatta kiihdyttää perääni kuin puutteessa pidetty spanieli ja tulppaa kuononsa pakoputkeeni. 
Ohi ei jostakin syystä voi mennä, mutta ei myöskään hieman jättäytyä. Aamuyön mustassa sateessa etenemme siis kahden auton minijonossa parinkymmenen kilometrin matkan. Mieli tekisi jarruttaa, mutta pelkään takana läähättävän vain nousevan päälleni ja häpäisevän autoni koskemattomuuden tavalla, jota kasko ei korvaa. 

Kuuloelimiin oikein asennetut korvatulpat eristävät tehtaan taukoamattoman pauhannan pelkäksi avaruuden taustakohinaksi ja imevät kovimmista desibeli-iskuista tehot. Samalla ne kuitenkin saavat oman mutinankin kuulostamaan puolihuudolta, aivan kuin ajatuskin saisi äänen. Tätä eivät kaikkein kokeneimmatkaan korvatulppakeskustelijat tunnu ymmärtävän. 
Viime viikolla kävin useita keskusteluja muutaman työkaverin kanssa, jotka eivät kymmenestäkään mitä-huudosta ymmärtäneet korottaa puheäänensä voimakkuutta pupinaa korkeammalle. Lopulta vain kyllästyin ja yritin kasvojen ilmeistä ja viiksien värähtelystä päätellä millaisessa keskustelussa olin mukana.
Hymyilin siis, kun toinen hymyili. Nyökyttelin kovasti, katselin alas ja ympäri, korjailin suojalaseja kuin niissä olisi sitkeä tahra tai sankavinouma. Punoin päätäni huomatessani toisen närkästyneen ilmeen. Ihan vain kuitenkin kevyesti, kuin coriolisvoiman keinuttamana, etten ottaisi liian vahvasti kantaa. Enhän tiennyt oliko toinen harkitsemassa hirttoköyden hankkimista vai oliko eväsleipään vain eksynyt suolainen kurkku. Lopulta kummallakaan ei varmasti ollut aavistustakaan mitä juuri tuli puhutuksi, joten toivoin vain aiheen olleen miellyttävä. 

Uuden kirjan pohjatyö edistyy hitaasti, mutta verkkaisesti. Päätin tosiaan rakentaa homman järjestelmällisemmin kuin Ketun kanssa, joten viimeiset viikot olen rakennellut tulevia tapahtumia tiiviisti paperille. 
Hahmojen luonteenpiirteet ja ominaisuudet, tapahtumapaikat ja niiden historia, haluan kaiken olevan minulle mahdollisimman tuttua ja aitoa, joten lopulta kun pääsen kirjoittamaan, se tuntuu kuin päiväkirjaa raapustaisi. Juupa juu. 
Toinen vaihtoehto on, että vetkuttelen. Minusta nimittäin tuntuu, etten enää saa aikaiseksi mitään niin isoa kuin Kettu oli, että mahdollisuuteni meni jo. Ja minunhan pitäisi onnistua vieläpä paremmin, saada kaivattu rytmiikka asettumaan napakasti oikean kokoisiin liiveihin. Työstän siis pohjasuunnitelmaa ja runkoa huolella ja hitaasti ja ikuisesti, koska en uskalla aloittaa itse kirjoittamista.
Eniten mietin kirjan kohderyhmää. Haluaisin kirjoittaa aikuismaisen tarinan, johon mahtuu rosoa, verta ja rakkautta. Pelkään kuitenkin tyylini karkaavan huomaamatta kettumaiseen suuntaan ja kohti hassunkurisia eläinhahmoja, jotka laukovat lapsellisia kommentteja parrakkaista naamoista.
Sanaakaan en siis vielä ole saanut kirjoitettua, mutta huolissani olen jo monestakin asiasta. Idiootti.  

Viime viikon vapaapäivä oli eilen. Kuljetin tyttären kavereineen Ideaparkiin ja toivotin hyvää shoppailua. Ilmeisesti tyttö on kuitenkin tullut isäänsä, koska jo muutaman tunnin kuluttua puhelin pirisi hakutoiveen merkiksi. 
Jossakin vaiheessa päivää kyllästyin hämärään ja räpläsin toiveikkaana sälekaihtimet auki. Tulos oli jotenkin päinvastainen kuin tarkoitettu, kun ulkoa vyöryvä synkkyys hiipi valaisimista huolimatta sisälle ja asettui varjoiksi olohuoneen nurkkiin. Vastaiskuna nakutin alakerran jokaisen valokytkimen yläasentoon, tilkitsin verhot takaisin umpeen ja yritin olla kuulematta ulkona vellovaa kaatosadetta. Kyllä syksy parempi on kuin talvi, mietin, ja kuuntelin kuinka vettyneet varikset rykivät ikkunan takana.    



maanantai 2. lokakuuta 2017

Ilmaan piirretty pihvi

Hiekkaranta on mykkä ja hylätty. Harva asia on karumpi kuin uimaranta, josta kesä on jo poistunut, mutta sen jäljet ovat vielä heikosti nähtävissä. 
Rantatuolien raatoja, puoliksi kumoon jyrätty pukukoppi ja klorofyllin hylkäämiä lehtiä. Lysyyn tallottu puhallettava kelluke, sininen muoviämpäri kuin kiiressä vesirajaan viskattuna. Jostakin luin, että hylätyissä paikoissa menneisyyden äänet kaikuvat vielä pitkään. Ilmeisesti kaikukin on nämä rannat jo jättänyt. Ranta on nyt tuulen reviiriä, eikä se tunnu pitävän meistä. 

Olemme pojan kanssa perillä Yyterissä hyvissä ajoin klo 12. Onneksi meillä ei ole aikaa haikailla kadotettua kesää. Olemme tulleet etsimään kolikoita, joten otamme vastaan sen vähän mitä meille tarjotaan. Kaikki 7 astetta merellistä viimaa, tihkumaisen sateen ja loputtomiin pehmeää hiekkaa. 
Harmillisesti koko päivän piippailun jälkeen taskun pohjalla kilisee vain vienosti. Eurokolikot sentään vielä kiiltävät, venäläinen laatu näkyy uusissakin kolikoissa oudosti ruosteena. 

Porin keskusta on illalla yllättävän viriilissä tilassa. Halvan madallussarjan läpikäynyt teinibemari kurnuttaa särkyvää bassoaan tunnista toiseen ja kiertää ydinkeskustassa pientä ympyrää kuin luuppiin jumiutunut paarma. Jossakin vaiheessa säveletön möyry alkaa jo kyllästyttää ja mieli tekee tunkea paarman sisälle asettuneiden jannujen lippikset bemarin pakosarjaan. 

Löydämme ruokapaikan Rossosta. Puolustaudun sillä, että muut paikat olivat täynnä. 
Listan pihviannokset kiinnostavat, ja juuri sopivasti kylkeemme riennähtääkin nuukahtaneen hallin ulkonäöllä sivallettu nuori mies, jonka rinnuskyltin nimi on Toni
- Hei! halli kiekaisee. Voisinko tuoda jotakin juotavaa.
- Iso cokis, kiitos. 
- Pepsi varmaan käy? Entä pojalle?
-Iso Sprite. 
- Seven Up varmaan käy. Onkos löytynyt vielä mitään syötävää. 
Juu, vastaan, pippuripossu kiinnostaisi. Minkä kokoinen pihvi annokseen kuuluu?
- Noh. Vaikea kuvailla, mutta varmaan joku tällainen, Toni tuskastuu ja piirtää ilmaan pihvin kokoisen kiekuran. 3D-mallinnus ilmatilassa on kuitenkin aina ollut suuri heikkouteni, joten pyydän pihvistä ihan konkreettista grammatietoa. Toni vaihtaa kasvojensa värin kalpeasta kiirastuleen, lupaa ottaa asiasta selvää ja katoaa pitkäksi aikaa samaan aika-avaruusjatkumon säröön, josta eteemme muljahtikin. 
Luoksemme palattuaan tämä unelma-ammattinsa selvästi löytänyt ilma-animaattori pudottaa ensin muistivihkonsa ja heti perään lyijykynänsä ja toteaa, ettei tänään oikein suju. Kohteliaasti olen samaa mieltä ja tilaan pastaa. Poika valitsee katkarapuvoileivän ja pihviannoksen. Lopuksi toteamme juomien olleen erinomaisia. 

Vietämme yön hotellissa. Samassa rakennuksessa on myös omistusasuntoja ja ilmeisesti puukenkäisten sorkkaeläinten muuttopäivä. Nopeista jalkaliikkeistä päätellen yläpuolellemme on vauhkoontunut kokonainen ryhmä Riverdance-tanssiryhmän iltaenergisiä jäseniä, joista jokaisella on raahattavanaan metallijalkaisia kirstuja, ruokailuryhmiä tai jakkieläimiä. Lopulta klo 2 kyllästyn mekkalaan ja kysäisen respasta korvatulppia. Ystävällinen yöpäivystäjä lupaa etsiä minulle sellaiset. 
Tulppia odotellessani notkun hotellin käytävällä, kun hissistä kipsuttaa niin ällistyttävän tiukkaan minihameseen ängetty puuma, että päättelen naisen päätyneen hameena toimivaan hedelmäpussiinsa jotenkin alipaineistuksen avulla. Rouva on ilmeisesti yrittänyt nuorentaa itsensä vankalla meikillä. Huolellinen pohjatyö näköjään palkitsee kokeneen huoltomaalaajan, sillä telaajalla on saaliinaan nuorehko mies. Päättelen nuorukaisen näköaistin toimivuuden rajoitetuksi, mutta onneksi en usko silmillä olevan merkitystä tulevassa raatelussa.  
Suureksi ilokseni korvatulppani saapuvat seuraavalla hissikyydillä. Juuri sopivasti peittämään sekä yläkerran muuttokolinat että naapurihuoneen säälimättömän teurastuksen jurskeen. 

Toinen kaivuupäivä on varattu vanhemmille aarteille. Muita yhtäläisyyksiä yöllä kohtaamani nuoren miehen kanssa ei ole. Saamme luvan tonkia peltoa keskiaikaisen kirkon lähettyviltä, mutta vanhin kolikkomme on lopulta vain vuodelta 1825. Poika löytää vuoden 1866 pennin, joka on kaksi vuotta liian nuori. 1864 vuoden kolikolla olisimme jo rikastuneet. 
Kurkistelemme vielä silkasta mielenkiinnosta itse kirkkoa, mutta väsy on jo päässyt jäseniin eikä se koskaan saavu yksin. Vilu seuraakin taas välittömästi perässä, joten sanomme Ulvilalle hyvästit.   


Matka kotiin on hiljainen. Lokakuu syö valon yllättävänkin nopeasti ja lopulta kotipihaan päästyämme on jo pilkkopimeää. Poika rientää pesemään kolikoita puhtaaksi ja minä ihmettelen vielä hetken raikasta ilmaa. Tuuli tuoksuu märille lehdille ja vilu tulee taas nopeasti. Kesä on jo kaukana.