perjantai 30. joulukuuta 2016

Nuhathunderi

Ketun korjauskierros on lyhyellä joululevolla, joten keskityin viikonloppuretkellä Kurussa muihin elukoihin. Tavoitteena oli tosiaankin vain rentoutua ja alan kokeneena veteraanina hoidinkin homman onnistuneesti maaliin.
Vesisateinen viikko muuttui juuri sopivasti pikkupakkaseksi ja köykäisessä lumisateessa tehty kävelyretki pimeässä metsässä oli kersoille elämys. Seitsemiseen asti emme lähteneet, ei kyllä ollut tarvettakaan, riittävästi aitoa luontoa löytyi aivan isäntäperheen takapihalta.
Päivällä tutkimme majavien patoja ja ihmettelimme talttahampaiden leikkuuvoimaa. Lumisade oli myös tallentanut puiden ympäröimälle peltopläntille erilaisten eläinten yöllisen kokouksen jäljet, joista mieleenpainuvimmat kuuluivat mäyrälle.
Parasta olivat kuitenkin talvehtivien suopursunlehtien sulattaminen nyrkin sisällä. Kädet tuoksuivat kesälle pitkälle mustaan yöhön.

Jouluviikko toi taloon kuusipuun ja tämän oksille värikkäät pallot. Tilaamani kinkku oli kaksi kiloa pienempi kuin piti, mutta pikkuiseksi joulupöydän herkuksi suunnittelemani poropaisti paisuikin sitten useampikiloiseksi palluraksi kallista, ilmakuivattua lihaa, jota todennäköisesti ripotellaan erilaisten ruokien ja aamumyslin terästeeksi vielä maaliskuussa.

Itse juhla meni hyvin, mutta jotenkin kaikki on vaisumpaa vuosi vuodelta, kun joulun tunnelma tuntuu olevan aina vain vaikeampi tavoittaa, enkä oikein tiedä mistä sitä pitäisi kurotella. Lapsuuden jouluja on tietysti turha yrittää löytää, mutta löytyisi nyt edes jotakin, pienikin tunne siitä, että päivässä on muutakin erityistä kuin imelletty perunalaatikko.
Yritin etsiä tunnelmaa jouluradiosta, mutta korviin tarttui vain Last Christmas, joka soi niin tiheästi, että lopulta teki vain mieli mennä kuumaan suihkuun ja täyttää korvat vedellä. Etsin sinappihunnun alta, mutta siellä oli vain possu. Etsin ulkoa ja sytytin roihut komeaan muodostelmaan etupihalle, kunnes kaatosade hukutti liekkien lisäksi haaveeni joulumielestä.  

Käymme aina aattona Kalevankankaan hautausmaalla seuraamassa sankaripatsaan kunniavartion vahdinvaihtoa, ja sytytän kynttilän mummolleni. Tänä vuonna mukana oli kynttilä myös isälleni.
Nimikyltin näkeminen riipaisi kipeämmin kuin osasin ennakoida, vaikka olin osannut varautua vaikeaan hetkeen. Kymmensenttinen laatta, johon oli kirjoitettu vainajan nimi ja elinvuodet, siinä kaikki mitä ihmisestä jäi jäljelle muille nähtäväksi.
Missä luki tarina miehestä, joka rakensi talon, jos niin lupasi? Missä oli kertomus isästä, joka vei poikansa nukkumaan jättihyppyjäniksellä niin korkeilla loikilla, että pää puhkoi pilviä. Missä oli kirjoitus isästä, joka rakensi liukumäet, takapihan tenniskentän tai osasi kaiken mihin vain päätti ryhtyä?
No, eihän nimilaattaan elämä mahdu, ainoastaan nimi ja kaksi päivämäärää, jotka eivät näytä oikein miltään, mutta joiden välissä tapahtui kaikki.

Jouluaattona tytär oli nuhakuumeessa, joka vei pieneltä juhlijalta voimat. Otin surkean sairastajan viereeni nukkumaan, mutta kun yöllä heräsimme kasvotusten ymmärsin tehneeni virheen. Muutaman päivän päästä iskikin raivotautinen flunssa, joka jatkuu edelleen.
Yritin taudista huolimatta kirjoittaa hieman, mutta teksti oli kuin suttuinen aivastus, niljahteleva niistos paperilla, joka kannattaa vain varovaisesti taittaa mytyksi ja toivoa, ettei se enää kerran ulostauduttuaan palaa.

Tällä hetkellä poika suunnittelee jo uudenvuoden viettoa ja selailee rakettimainoksia samanlaisella innolla kuin itse aikoinani tutkin paperinkeräyslaatikosta löytämääni Jallua. Taivaalle pitäisi jysäyttää sadalla eurolla sähinää, räksettä ja poksuntaa, vaikka samat äänet saisi kuulla poskionteloistani ilmaiseksikin.
Säälittäviä tikkusia nämä nykyajan ilotulitteet. Ennen iso kiinalainen oli raavas pötkö voimaa, nykyään se näyttää joltakin, minkä jokin leppäkertun kokoinen piiperö on ohimennen pusertanut ja jättänyt huolettomasti rallatellen tienposkeen. Turbothunderiksi itseään kehtaa kutsua tötterö, joka ei saisi lommolle edes maitotölkkiä, saatika lennättäisi postilaatikkoa tien reunasta pihan puolelle. Perhonen lupaa nousta 20 metrin korkeuteen kirkkaasti loistaen, mutta muistan viime vuodelta jokaisen nousseen vain navan korkeudelle, säristen kohti kuin kipinöivä kimalainen.
Minulla oli kersana sellaisia thundereita, että jos kädessä sattui posahtamaan niin kättä ei tarvinnut enää murehtia. Erityisesti mieleen jäi käsikranaatin näköinen ja kokoinen pikimusta möhkäle, jonka tulilanka oli sormen paksuinen. Sen kun sujautti sopivaan paikkaan niin pian paikasta oli jäljellä vain ruudille haiseva savukiekura sekä karkuun juosseiden kakaroiden jalanjäljet suttuisessa hangessa.

Joka vuosi hämmästelen, että sormeni ovat tallella. 

torstai 15. joulukuuta 2016

Metsän kutsu

Taivaalta sataa sitä epämääräistä tuhjua, joka ei ole oikein mitään ennen auton tuulilasia. Ensin voi kyllä ilman kiireen tuntua leijailla harmittoman näköisenä useammankin kilometrin, mutta lasin pinnalle pitääkin sitten narskahtaa jäähän heti ensi kosketuksesta. Kaveriporukoissa liikkuvat nämäkin, iskevät auton nähdessään kuin lokkiparvi ranskanperunaan ja hyydyttävät pyyhkimensulat hyödyttömiksi. Annan lumikuurolle erävoiton ja siirryn sisätiloihin.

Sattumoisin kahvila on sama, jossa viime helmikuussa mietin kirjan kirjoittamista. Ajatus tuntui typerältä, nololtakin, joten pidin asian visusti omana tietonani. Kirjoittamispäätökseen liittyi silloin tietenkin suurempiakin asioita, joten lopulta päätin kertoa asiasta jollekin - itselleni.
Kyllä. Kuljin kotonani ympäri olohuonetta ja puhuin itsekseni. Mitään yllättävää keskustelussa ei tullut esiin, koska tiesinkin jo mistä aion jutustella. Jotenkin piti vain saada testattua, että onko idea erilainen ääneen lausuttuna, ajatuksilla kun on joskus tapana tukkeutua, kun niitä liikaa hauduttelee.
Testimenetelmäni vaikutti ehkä mielenterveyspotilaan päivärutiinilta, mutta olin sittenkin oikeassa. Ajatus kirkastui, kun se muuttui ääneksi.

Tarina alkaa paikasta, jossa istuskelen, tai siis sen ulkopuolelta, ketuille ei ole järjestetty pöytiintarjoilua. Karu parkkialue hampurilaisravintolan ympärillä, autoja ja ihmisiä, kirkkaat valot, joiden tehtävänä on voittaa yö.
Rakennuksen alle pieni eläin mahtuu piiloon kaikkea muuta paitsi yksinäisyyttä, ja pian koti muuttuukin vankilaksi, kun kettu näkee kaiken, mutta kukaan ei näe sitä.
Kettu kaipaa johonkin, paikkaan jossa kevättä voisi myös koskettaa, eikä vain nuuhkia etäältä. Se haluaisi nukkua tähtien kanssa ja kerrankin kuulla niiden hiljaisuuden. Tuuli kutsuu sitä mukaansa, mutta vain unissaan se löytää rohkeuden nousta sen matkaan. Lopulta se herää aina samassa kohdassa, metsän reunassa.
Tästä ideasta kehkeytyikin lopulta sivukaupalla seikkailua, jolle on ilmottautunut jo innokkaita testilukijoita. Kummitytön kannattaakin jo varautua omaan urakkaansa, muita varten kerään edelleen rohkeutta.

Viikonloppuna teemme retken metsään ketun esimerkin mukaisesti ja matkaamme Kuruun, jossa päätavoitteena taitaa olla rentoutuminen. Sepä onkin yksi lempipuuhistani, joten ajattelin rupatella mukavia, kuumentaa itseni puukiukaan pehmeässä puhkeessa ja etsiä lasten kanssa vaikka eläinten jälkiä. Kävelyetäisyydellä onkin sopivasti majavien pato, jonne on vielä retki tekemättä.
Lähellä sijaitsee myös Seitsemisen kansallispuisto, jossa olisi mukava piipahtaa makkaran ja sinapin kanssa. Ehkä sinappitahrojen lisäksi mukaan tarttuu myös muutama komea maisema, jotka voisin vielä ujuttaa kirjan sivuille.

Sade hellittää vasta useamman kahvikupillisen jälkeen. Kerralla täyteen leimatusta kahvikortista ymmärrän viimein juoneeni liian paljon ja liian myöhään iltapäivällä, mutta muistiinpanoja tehdessä ajantaju taas hukkui.
Kaksikin kuppia kahvia närästää nykyään jo hieman, kolme nostaa kynsitulet kurkkuun, mutta kuusi sytyttää jo sellaisen infernon, ettei Rennie-paketissa riitä pastilleja sen sammuttamiseen. Santsikupit olivat kyllä edullisia, maksankin virheestäni kalliisti vasta tulevana yönä.

Kirjoittelen ylös muutamia yksityiskohtia lähialueen puistosta, keväisin pirteänä virtaavasta purosta ja sen yli kulkevasta puisesta sillasta. Sillan alla on pieni syvennys, johon mahtuu juuri sopivasti kaksi pikkuista eläintä, yllättävät ystävykset yksinäisten maailmassa.
Etsin vaistomaisesti lumesta pieniä käpälän jälkiä, mutta eihän kettu täällä enää ole. Se makasi tällä paikalla viime keväänä, ymmärsi viimein jotakin tärkeää, nosti kuononsa kohti tuulta ja uskalsi.

Yritän vielä vähän piirrellä maisemaa, mutta en osaa. Piirrän kuuset edelleen samalla tavalla kuin ala-asteella, kaunis puro on kuin heisimato. Aiemmin raapustamani kettukin näyttää aivan hauelta, jolla on koiran pää ja kampelan silmät.
Hmm, pilkkikausi onkin jo muutaman kunnon pakkasyön päässä.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Kalaa, kukkoa ja kättelyä

Molemmille lapsilleni Ketun perusjuoni on ollut alusta asti selvä. Poika totesikin edellisellä testilukukierroksella, että tyhmää kun kaikki kerrotaan jo liian varhain. Olen saanut jo monia hyviä kommentteja, mutta tuo taisi olla kesällä yksi ratkaisevimmista.
Huomasin kirjoittaneeni juonen todellakin liian helpoksi, mutta helppous osoittautuikin lopulta juuri sopivaksi hämäykseksi. Onnistuin siis puijaamaan molempia. Ilmiselvän taakse on hyvä piilottaa yllätyksiä.

Jännä juttu tämä loppusilottelu. Päätin pikkuisen vielä hioa Ketun viimeisiä sivuja, tasoitella pahimpia särmiä. Lopulta en muuta löytänytkään kuin teräviä kulmia ja väkäsiä tikkuja, joita olin luullut kirjaimiksi. On tietysti hyvä, että löydän itsekin nämä korjattavat asiat, mutta joskushan on tultava valmista. Kuinka paljon pitää hioa, että tikut lopulta tylstyvät?

Onneksi päiviin on mahtunut muutakin kuin loputonta oikolukua. Keskustori täyttyi Suomen kunniaksi ihmisistä ja taivas ilotulitteista. En tiedä säästeltiinkö suurimpia paukkuja jo ensi vuoden juhlaan, mutta sähikäiset tuntuivat tällä kertaa vain savuttavan.
Ennen Tampereen itsenäisyysjuhlassa Hämeenkatu suljettiin liikenteeltä ja pääsimme kävelemään poliisiautojen välistä keskelle tietä. Miestä korkeammat tervapadat savuttivat ja tuoksuivat tunnelmalle. Isä otti karvareuhkansa käteen Maamme-laulun ajaksi ja läpsäisi mustilla nahkarukkasillaan minua pipoon jos en huomannut tehdä samaa. Juuri ennen ilotulitusta keskustorin valot sammutettiin.
Nykyään tervapadat on korvattu jotenkin keinotekoisen tuntuisilla kaasuliekeillä, jotka vain sihisevät persoonattomasti. Tosin tänä vuonna niitäkään ei näkynyt lainkaan, autotkin kulkivat siinä missä meidän piti. Keskustori oli täynnä myyntikojuja, eikä Frenckellin aukion valomestari löytänyt tulituksen ajaksi oikeaa valokatkaisijaa.
Isä ei ollut enää pipoani läpsimässä, mutta pääsin jatkamaan perinnettä oman poikani hattuun. Mieli teki tehdä sama muutamalle muullekin.

En edelleenkään ole kranttu, valitin vain aiheesta. Taas

Vaimo oli jälleen yhdistänyt onnistuneesti kalan ja kukon, perinne alkoi joskus kun itse olin pieni. Silloin tosin isäni valmistamalle kalakukolle kerääntyi puoli sukua, tänä vuonna paikalla oli meidän lisäksi äitini.
Katselimme televisiosta ihmisten kättelyä ja yritimme löytää jonosta tuttuja naamoja. Toistensa päälle puhuvat selostajat onnistuivat paremmin. Itse tunnistin muutaman laulajan, urheilijan sekä Jaana Pelkosen, jonka muut tunsivat Euroviisuista tai kansanedustajan työstään. Minä näin vain Tiltin juontajan, jolla oli vatsan pyöreydestä päätellen toukka moottorissa.

Erehdyin käymään vanhalla työpaikallani, tai tarkemmin varmaankin siellä missä entiset työkaverini nykyään työskentelevät. Ei olisi kannattanut, ainakaan näin jouluaikaan, kun kaikki tuntuivat intoilevan tulevista pikkujoulujuhlista ja suunnitelmistaan.
Näin sen saman yhteishengen, jossa joskus olin mukana ja minullakin oli merkitystä. Huomasin, että vaikka kuinka pidänkin kirjoittamisesta on tämä melko yksinäistä puuhaa, enkä oikein kuulu mihinkään tällä hetkellä. Seison itseni kanssa nykyhetkessä, mieleni palaillessa menneeseen, enkä osaa katsoa tämän hetken ohi tulevaan. Olisi varmaankin nimittäin hyvä ajatella tätä vain välivaiheena, joka johtaa minutkin taas johonkin, paikkaan jossa on minun lisäkseni myös muita. Nyt puhelen päivisin vain itsekseni ja alan selvästikin kyllästyä juttuseuraani.

Sain samaan aikaan myös yllättävän puhelinsoiton eräältä vielä vanhemmalta työkaveriltani, jota en ole nähnyt vuosiin. Vaihdoimme pikaiset kuulumiset molempien nykytilanteista, mutta soittaja palasi nopeasti muistelemaan vanhoja, kun teimme yhdessä raskasta kolmivuorotyötä, mutta porukkamme oli mitä parhain. Tämänkin työpaikan jätin taakseni ajat sitten, mutta ihmiset nappasin mukaani. Soittaja tuntui tehneen samoin.

Huomasin siis ilokseni, etten ole ainoa, joka miettii menneitä. Ehkä tämä pimeä vuodenaika on muillekin samanlaista. Kun ei näe eteensä niin on katsottava taaksepäin.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Valmista

Se oli muistaakseeni maaliskuu, kun ensimmäisen kerran istuin aivan tosissani kirjoittamaan Kettua. Pää paisui ideoista, joita sitten pursotin muistivihkooni sitä mukaa kun uusia pulpahteli esiin. Ensimmäisiä vihkoon päätyneitä asioita oli eräs irtovitsi, jolle nauroin usein ja ilmavasti. Tällä viikolla kirjoitin sen itse tarinaan, sen paikka olikin lopulta aivan viimeisillä sivuilla.

Kettu on viimeinkin valmis. Tunne on yhtä aikaa iloinen, helpottunut ja haikea. Kirjan kirjoittaminen kesti melkein kahdeksan kuukautta, tosin sekaan mahtuu ainakin kaksi sanatonta kuukauttakin, kun hautajaisten jälkeen maailma oli hetken musta. En muista miten ihmeessä luulin pystyväni kirjoittamaan huumorilla höystettyä kepeää seikkailua, kun ajatus olisi tarvinnut valoa, mutta silmät eivät sitä löytäneet. Jossakin vaiheessa onneksi ymmärsin pitää taukoa, kun ketun askel oli liian raskas lastenkirjaan.

Käsikirjoitus muuttui matkan varrella isostikin, mutta väittäisin, että aina parempaan suuntaan. Perusajatus kuitenkin piti ensimmäiseltä sivulta viimeiselle, väliin vain ilmestyi aina hieman lisää väriä, kun uudet ideat piti sovitella paikoilleen. Edelleen lopussa on kohtaus, jolle täytyy vielä rakentaa perusta alkusivuille. Lisäksi tarvitsen hahmoille parikymmentä nimeä, joita en vielä jaksanut pysähtyä miettimään.
Jossakin vaiheessa taistelin myös kahden erilaisen lopetuksen välillä pitkäänkin, eikä tarina edennyt loogisesti mihinkään suuntaan. Valitsin lopulta kuitenkin toisen, ja ainakin tällä hetkellä luulen osuneeni oikeaan. Ihmeellisesti eräs mitättömältä tuntunut kohtaus puolivälissä kirjaa sopikin loppuratkaisuissa kaiken yhdistäväksi palaseksi.

Valmiita sivuja on 300, hyviä (minun mittapuullani) ehkä puolet siitä. En ole uskaltanut edes kurkistaa ensimmäistä sataa sivua, teksti on taatusti kuivaa kuin rasiallinen riisikakkuja. Sisko sanoi rehellisesti, ettei edes jaksanut lukea alkua, mutta riisikakun voisi ottaa. Niissäkin taitaa olla siis enemmän makua.

Pikakorjasin loppupäästä suurimmat kirjoitusvirheet ja istutin kersat lukemaan. Kommentit auttoivat taas uskomaan itseensä, tekstistä tykättiin. Samalla kuitenkin vahvistui alun ongelma, minulla on käsissäni kuin kaksi eri kirjaa, joista se parempi alkaa jostakin sivulta 150.
Korjauksiin taitaa siis kulua enemmän kuin suunnittelemani kuukausi, riippuen kuinka laajasti päädyn alkua muokkaamaan. Jostakin syystä tiedän kuitenkin onnistuvani siinä. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun en epäile itseäni ja näen ympärilläni valoa myös pimeässä.