Huomasin kirjoittaneeni juonen todellakin liian helpoksi, mutta helppous osoittautuikin lopulta juuri sopivaksi hämäykseksi. Onnistuin siis puijaamaan molempia. Ilmiselvän taakse on hyvä piilottaa yllätyksiä.
Jännä juttu tämä loppusilottelu. Päätin pikkuisen vielä hioa Ketun viimeisiä sivuja, tasoitella pahimpia särmiä. Lopulta en muuta löytänytkään kuin teräviä kulmia ja väkäsiä tikkuja, joita olin luullut kirjaimiksi. On tietysti hyvä, että löydän itsekin nämä korjattavat asiat, mutta joskushan on tultava valmista. Kuinka paljon pitää hioa, että tikut lopulta tylstyvät?
Onneksi päiviin on mahtunut muutakin kuin loputonta oikolukua. Keskustori täyttyi Suomen kunniaksi ihmisistä ja taivas ilotulitteista. En tiedä säästeltiinkö suurimpia paukkuja jo ensi vuoden juhlaan, mutta sähikäiset tuntuivat tällä kertaa vain savuttavan.
Ennen Tampereen itsenäisyysjuhlassa Hämeenkatu suljettiin liikenteeltä ja pääsimme kävelemään poliisiautojen välistä keskelle tietä. Miestä korkeammat tervapadat savuttivat ja tuoksuivat tunnelmalle. Isä otti karvareuhkansa käteen Maamme-laulun ajaksi ja läpsäisi mustilla nahkarukkasillaan minua pipoon jos en huomannut tehdä samaa. Juuri ennen ilotulitusta keskustorin valot sammutettiin.
Nykyään tervapadat on korvattu jotenkin keinotekoisen tuntuisilla kaasuliekeillä, jotka vain sihisevät persoonattomasti. Tosin tänä vuonna niitäkään ei näkynyt lainkaan, autotkin kulkivat siinä missä meidän piti. Keskustori oli täynnä myyntikojuja, eikä Frenckellin aukion valomestari löytänyt tulituksen ajaksi oikeaa valokatkaisijaa.
Isä ei ollut enää pipoani läpsimässä, mutta pääsin jatkamaan perinnettä oman poikani hattuun. Mieli teki tehdä sama muutamalle muullekin.
En edelleenkään ole kranttu, valitin vain aiheesta. Taas
Vaimo oli jälleen yhdistänyt onnistuneesti kalan ja kukon, perinne alkoi joskus kun itse olin pieni. Silloin tosin isäni valmistamalle kalakukolle kerääntyi puoli sukua, tänä vuonna paikalla oli meidän lisäksi äitini.
Katselimme televisiosta ihmisten kättelyä ja yritimme löytää jonosta tuttuja naamoja. Toistensa päälle puhuvat selostajat onnistuivat paremmin. Itse tunnistin muutaman laulajan, urheilijan sekä Jaana Pelkosen, jonka muut tunsivat Euroviisuista tai kansanedustajan työstään. Minä näin vain Tiltin juontajan, jolla oli vatsan pyöreydestä päätellen toukka moottorissa.
Erehdyin käymään vanhalla työpaikallani, tai tarkemmin varmaankin siellä missä entiset työkaverini nykyään työskentelevät. Ei olisi kannattanut, ainakaan näin jouluaikaan, kun kaikki tuntuivat intoilevan tulevista pikkujoulujuhlista ja suunnitelmistaan.
Näin sen saman yhteishengen, jossa joskus olin mukana ja minullakin oli merkitystä. Huomasin, että vaikka kuinka pidänkin kirjoittamisesta on tämä melko yksinäistä puuhaa, enkä oikein kuulu mihinkään tällä hetkellä. Seison itseni kanssa nykyhetkessä, mieleni palaillessa menneeseen, enkä osaa katsoa tämän hetken ohi tulevaan. Olisi varmaankin nimittäin hyvä ajatella tätä vain välivaiheena, joka johtaa minutkin taas johonkin, paikkaan jossa on minun lisäkseni myös muita. Nyt puhelen päivisin vain itsekseni ja alan selvästikin kyllästyä juttuseuraani.
Sain samaan aikaan myös yllättävän puhelinsoiton eräältä vielä vanhemmalta työkaveriltani, jota en ole nähnyt vuosiin. Vaihdoimme pikaiset kuulumiset molempien nykytilanteista, mutta soittaja palasi nopeasti muistelemaan vanhoja, kun teimme yhdessä raskasta kolmivuorotyötä, mutta porukkamme oli mitä parhain. Tämänkin työpaikan jätin taakseni ajat sitten, mutta ihmiset nappasin mukaani. Soittaja tuntui tehneen samoin.
Huomasin siis ilokseni, etten ole ainoa, joka miettii menneitä. Ehkä tämä pimeä vuodenaika on muillekin samanlaista. Kun ei näe eteensä niin on katsottava taaksepäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti