torstai 20. helmikuuta 2020

Ohimenevää

Se oli penkkaripäivä. Pitkästä aikaa sellainen kylmä pakkashetki, jolloin tarhojen pihoihin sijoitetut metallitolpat muuttuvat ansoiksi kieli edellä kulkeville. Pujottelin Metson viereen parkkiin Tampereen seitsemänsadan tietyömaan halki. Silloin näin sen ensimmäisen kerran. Matalalla, mutta kuitenkin. Killitin hölmistyneenä suoraan kohti, silmistä valuva vesi jäätyi hileeksi ripsiin

 Hämeenpuisto valikoitui penkkariajojen tapahtumapaikaksi, koska perinteiset paikat on ratikan kunniaksi murennettu mannerlaattoihin saakka. Poika koteloitui juuri dinosauruksen sisään Särkänniemen parkkipaikalla, kun jotakin jo unohtamaani käväisi poskillani. Kosketus oli vielä niin varovainen, että pienikin tuulenvire sai epäilemään tapahtunutta. Hurrasin pojalle, keräsin 2,6 kg penkkarikarkkeja ja unohdin koko homman. 

Onneksi pää muistaa minkä iho tuntee. Ottaisinkin sinusta vastaan kaiken mitä annetaan. Edes ne lyhyimmät hetket, oltaisiin vain, ei kerrota muille. Mitään ei tarvitsisi sanoa, jos edes näkisin. Pilvien pienistä rakosista, metsän takaa, kadun toiselta puolen. Kädestä kiinni, päiväksi ja yöksi, hiukset silmiltä niin routa sulaa. Lämmitä piha jossa minulla on nyt grilli. Kaiken riisun kun lähemmäs käyt, mökillä sitten, juhannuksena. 

Aurinko lämmitti ensimmäisen kerran puoleen vuoteen. Poskipäissä käväisi, mutta syvemmälle pääsi. Lyhyestä valonhetkestä innostuneena muistin kevään ja kesän ja pirtin natisevat lankut. Helmikuussa on typerää miettiä kevättä, pettymyksiä on varmasti luvassa, mutta siitä huolimatta kävin läpi vanhat loma- ja mökkikuvat. Jämähdin tietysti Sardinian Algheroon ja Stintinon uimarannalle, mutta varsinkin Key Westiin ja sen erilaisille kaduille. Tampereeseen tottuneelle paikka oli niin unohtumaton, että haluaisin esitellä sen lapsille. Paljon on asioita, jotka olisi vain pakko unohtaa

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Palasia

Uusi kirjani on kuluva talvi. Ensin odottelen jotakin tapahtuvaksi, lopulta rysähtää, mutta kahden päivän päästä koko kertynyt hanki vettyy ja lorisee unohduksiin. 

Odotin tekstini aloittamista kuin ensimmäistä pakkasyötä. Olosuhteet olivat kohdillaan, taivas kirkas ja ajatus pilvetön. Kyllä se sieltä tulisi kun tiukasti tuijottaisin, lukisin hieman, niin kirjaimet saapuisivat. Siitä hetkestä on nyt kolme kuukautta. 
Olen sykähdellyt samaan tahtiin päättämättömän talven kanssa. Ensimmäisten lumipyryjen aikaan pääsuunnitelma tuiskahti paperille, hahmot saivat nimiä ja pisamia hassuihin paikkoihin. Päätin ajan ja paikan, elävät ja kuolevat, kunnes seuraavilla vesisateilla kumitin koko moskan ja päätin uudelleen. Naurettavaa nyhjäystä. 

Tarina tuntuu aina liian vähäiseltä, vaikka siitä saisi pojan mukaan sivuja jo vuosiksi eteenpäin. Lisäideoita kyllä syntyy tiuhemmin kuin uusia suomalaisia, ja niitä tulokkaita sitten yritän liimailla jo olemassaolevaan tarinan aihioon. Tälläkin hetkellä mietin vain tulevia kiemuroita, jotka sijoittuisivat ehkä sivuille 200-300, enkä uskalla edetä itse alun kirjoittamisessa. Kyllähän nyt on pakkasta, mutta loska siitä kuitenkin tulee. 

Päätin kirjoittaa tarinaa osissa. Puserran tekstiksi niitä palasia, jotka ovat päässäni selviä ja valmiita. Pari lausetta pohjaksi, sivullinen takaumia ja kaksi tulevaa. Kaiken väliin roteva ennustus ja hilpeä vitsi, yksi rakkaudenkaipuinen impi tuijottamaan nuotioon. 
No eihän siitäkään mitään valmista tullut. Palapelimaisuus tuntui vain sekoittavan ajatuksia entisestään, kuin kasaisi Ikean hyllykköä, joka edistyessään saa sohvamaisia piirteitä. Millä hemmetillä näitä isompia kokonaisuuksia oikein hallitaan? 

Päätin palata alkulähteille katsomaan auttaisiko Kettu metsään eksynyttä. Ei minulla ollut vastaavia ongelmia Metsän kutsun kanssa. Ainakaan tässä mittakaavassa. Elämäänsä tyytymätön elukka piti saatella perille, ujuttaa väliin seikkailua ja jännitystä, pelleillä samalla hauskojen eläinten kanssa, ja tehdä se kaikki rikkaalla kielellä, joka miellyttäisi itseäni. 
Vanhat blogitekstini kuitenkin paljastavat, että aika on kullittanut muistoja. Ketun kanssa oli välillä suuriakin ongelmia, joiden kanssa painin viikkotolkulla. Kirjoitin, kummasin ja kirjoitin uudelleen, kunnes lopulta pääsin perille ja olin tyytyväinen. 


Jotenkin olen odottanut, että teksti syntyisi helpommin. Ilman pakkoa ja puserrusta, suorana jatkumona Ketusta. Itsestään tulisi illan kanssa, asettuisi paperille kauniisti ja selkeiksi sanoiksi ja minä katselisin sivusta, paahtaisin maissia ja nöppisin sokeria. No, ei edellisestä tarinasta ole mitään hyötyä tämän seuraavan kanssa. Alusta se on aloitettava, upotettava itsensä tarinan sisälle, päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi. Muistan sen olleen raskasta, mutta palkitsevaa, tarinan uskottavuuden kannalta pakollista. Jos minä elän sen, niin muutkin pystyvät aikanaan samaan