Kun elämässä on liian pienet ympyrät, lopulta käy köpelösti. Sitä kiertää liian pientä kehää, maahan jää vain omat jäljet. Mietit ja pohdiskelet joka kierroksella samoja asioita. Onnistut ehkä jättämään välillä yhden ongelman taaksesi, vain kompastuaksesi siihen seuraavalla kierroksella uudelleen. Lopulta kehässä olet vain sinä ja kaikki sinne raahaamasi moska.
Tamppasin kesäkuun alun ympyrää, pää sumussa, jalat tervassa. Vaikka pääni on iso, se on sisältä pieni. Se yksinkertaisesti tuli täyteen, enkä löytänyt toimivaa kuona-aineksen poistoaukkoa.
En syytä kaikilta osin päätäni, ei se osannut odottaa tällaista. Se toimi aivan mainiosti vielä viime vuonna. Se muisti asioita ja räpäytteli silmiä juuri oikeilla hetkillä, kääntyi aina mukanani menosuuntaan.
Liian paljon kerralla siis, varmaankin. Suojasin päätä talvella pakkasilta ja kesällä hirvikärpäsiltä, mutta en osannut suojata sitä elämän liian isoilta, kerralla sisään vyöryviltä ongelmilta.
Reitti sumusta oli lopulta yksinkertainen, noidankehään piti saada joku muukin. Jonkun toisen pää ja sen tuoreet ajatukset. Perhe, puhelu enolle, reissu Helsinkiin, pakkaslokero täynnä Pure Applea. Juhannus.
Kokossa voi polttaa puutavaran lisäksi ajatuksia. Erilaiset pettymykset, huolet ja vitutukset palavat kuumasti ja pitkään. Suru ei pala, mutta kun kipinät nousivat korkealle, isälle asti, huomasin että se vähenee.
Mieli on pitkästä aikaa suurin piirtein tasapainossa. Vaikka pää tuntui täydeltä, se oli vain täynnä vääriä asioita, jotka tarttuivat kiinni kipeästi kuin lego jalkapohjaan. Oli myös vain myönnettävä, että minun hommani on tällä hetkellä kirjoittaminen, muut työt saavat nyt hetken odottaa. Asian myöntäminen avasi samalla myös uuden odottamattoman oven. Aloitin toisen kirjan, joka etenee sopuisasti Ketun kanssa. Ei kehää, vaan vierekkäin.
tiistai 28. kesäkuuta 2016
maanantai 20. kesäkuuta 2016
Tuomio
Punaiset valot. En huomaa jarruttaa ajoissa. Valun yli risteyksen, osittain suojatien päälle. Mansikkakuosisessa villapaidassa tietä ylittävä pyöreäkehoinen vanhus tuomitsee minut ankarasti katseellaan. Ansaitusti, ei Skoda kuulu suojatielle. Loppuun käytetty lyhytmuisti pelastaa minut, kun vanhus armahtaa nopeasti ja jatkaa vaappuvaa kulkuaan kohti Kelan ulko-ovia.
Ajatus on jumissa, olisi pitänyt lähteä bussilla. Idiootti, ei tuomiolle lähdetä omalla autolla. Kaarran tiukasti oikealle ja laskeudun pitkän rampin alas parkkiluolaan. Loputon jono Volvoja ja kaupunkiajoon suunniteltuja maastureita.
Laskeudun vielä kerroksen alaspäin ja löydän vapaan paikan taaimmaisesta nurkasta. Seinään kiinnitetty yksityisen lääkäriaseman mainos kehottaa sopivasti miehiä käymään säännöllisesti tutkituttamassa eturauhasensa. Syöpä kannattaa havaita ajoissa.
Parkkihalli on hämärä, ajatukseni hämärämpiä. Mieli tekisi jäädä tähän, maanpinnan alapuolelle. Piiloon. Vastahakoisesti astun hissiin, jonka lattian joku laitapuolen kulkija on merkannut omakseen. Kusihissi kulkee hitaasti ylöspäin, kohti valoa. Vanha virtsa takertuu kengänpohjaan. Muistutan itseäni polttamaan tennarit kun pääsen kotiin. Harmi, olivat mukavat jalassa.
En muista lyhyestä kävelymatkasta autolta mitään. Mieli harhailee, mutta löydän perille. Ovi on lukossa. Muistan kuitenkin hoitajalta puhelimessa saamani ohjeet: paina neljännen kerroksen nappia, niin avaamme oven. En halua painaa. Voisin vain unohtaa koko homman ja sanoa, etten päässyt sisään.
Takanani vilisee Hämeenkatu, edessäni on pilvisen päivän viilentämä kiviseinä. Vilkaisen vielä kerran olkani ylitse huolettomana kulkevia tuntemattomia. Välissämme oleva raja on pieni, mutta suunnaton.
Etsin seinään upotetun napin. Jossakin ylhäällä neljännessä kerroksessa tuuttaava ääni valehtelee hoitajille, että joku haluaa sisään. Kai ne kuitenkin tietävät, että tuutti valehtelee. Ei tänne kukaan halua.
Tällä kertaa hissi on nopea ja virtsaton. En osaa ajatella muuta kuin lääkärin tulevia sanoja. Onkohan se joutunut sanomaan sen useastikin? Osaako se sanoa sen nätisti, jotenkin hellästi? Vastaanottovirkailija on ainakin nätti, nimikyltissä lukee Jaana. Onkohan sillä joku, joka on sille hellä. Toivottavasti.
Miksi aina ihmistä odotutetaan. Pyydetään istumaan virttyneelle tuolille ja lukemaan vuosisadan vanhoja kuvalehtiä, joissa Aira Samulinilla oli vielä omat hampaat. Tai kuinka joku Hannele on sisustanut kotinsa luovasti valkoisella. Tekisi mieli pomppia tahmeankeltaiset kengänjäljet Hannelen valkoiselle Landskrona-moduulisohvalle.
Vastaanottovirkailija hymyilee ohi kulkiessaan. En ymmärrä mikä sitä hymyilyttää. Tietääkö se mihin olen menossa? Pitäisi mieluummin kädestä kiinni.
Jokaisen aika tulee joskus, minun aikani on nyt. Lääkärin ovi aukeaa ja kuulen nimeni lausuttavan. Etsin vielä katseellani Jaanaa. Haluan sittenkin viedä sen hymyn mukanani, lämmittämään kalseaa huonetta, pehmittämään metallisten tutkimuslaitteiden iskuja. Jaana ei huomaa, joudun astumaan huoneeseen yksin.
Minua pyydetään asettumaan makuulle tutkimuspöydälle ja rentoutumaan. Yritän ajatella itseni muualle, paikkaan jossa kaikki on hyvin ja kala syö myös keskipäivällä. Näsijärvi kelluttelee minut aalloillaan laguuniin, jonka rannalla paistuu paras mahdollinen liha ja Saludin kokki ojentaa pippurikastikkeensa reseptin.
Tunnen lääkärin repivät kädet ja pienten laitteiden kalinan, kun ne kiskaisevat minut raa´asti todellisuuteen. Nyt se tulee. Tuomio. Päässä kohisee, eikä se ole Näsijärvi. Sano se nätisti, hiljaa.
-Sulla on kuule vanhassa maitohampaassa reikä. Täytyy porata.
-Voi vittu.
Ajatus on jumissa, olisi pitänyt lähteä bussilla. Idiootti, ei tuomiolle lähdetä omalla autolla. Kaarran tiukasti oikealle ja laskeudun pitkän rampin alas parkkiluolaan. Loputon jono Volvoja ja kaupunkiajoon suunniteltuja maastureita.
Laskeudun vielä kerroksen alaspäin ja löydän vapaan paikan taaimmaisesta nurkasta. Seinään kiinnitetty yksityisen lääkäriaseman mainos kehottaa sopivasti miehiä käymään säännöllisesti tutkituttamassa eturauhasensa. Syöpä kannattaa havaita ajoissa.
Parkkihalli on hämärä, ajatukseni hämärämpiä. Mieli tekisi jäädä tähän, maanpinnan alapuolelle. Piiloon. Vastahakoisesti astun hissiin, jonka lattian joku laitapuolen kulkija on merkannut omakseen. Kusihissi kulkee hitaasti ylöspäin, kohti valoa. Vanha virtsa takertuu kengänpohjaan. Muistutan itseäni polttamaan tennarit kun pääsen kotiin. Harmi, olivat mukavat jalassa.
En muista lyhyestä kävelymatkasta autolta mitään. Mieli harhailee, mutta löydän perille. Ovi on lukossa. Muistan kuitenkin hoitajalta puhelimessa saamani ohjeet: paina neljännen kerroksen nappia, niin avaamme oven. En halua painaa. Voisin vain unohtaa koko homman ja sanoa, etten päässyt sisään.
Takanani vilisee Hämeenkatu, edessäni on pilvisen päivän viilentämä kiviseinä. Vilkaisen vielä kerran olkani ylitse huolettomana kulkevia tuntemattomia. Välissämme oleva raja on pieni, mutta suunnaton.
Etsin seinään upotetun napin. Jossakin ylhäällä neljännessä kerroksessa tuuttaava ääni valehtelee hoitajille, että joku haluaa sisään. Kai ne kuitenkin tietävät, että tuutti valehtelee. Ei tänne kukaan halua.
Tällä kertaa hissi on nopea ja virtsaton. En osaa ajatella muuta kuin lääkärin tulevia sanoja. Onkohan se joutunut sanomaan sen useastikin? Osaako se sanoa sen nätisti, jotenkin hellästi? Vastaanottovirkailija on ainakin nätti, nimikyltissä lukee Jaana. Onkohan sillä joku, joka on sille hellä. Toivottavasti.
Miksi aina ihmistä odotutetaan. Pyydetään istumaan virttyneelle tuolille ja lukemaan vuosisadan vanhoja kuvalehtiä, joissa Aira Samulinilla oli vielä omat hampaat. Tai kuinka joku Hannele on sisustanut kotinsa luovasti valkoisella. Tekisi mieli pomppia tahmeankeltaiset kengänjäljet Hannelen valkoiselle Landskrona-moduulisohvalle.
Vastaanottovirkailija hymyilee ohi kulkiessaan. En ymmärrä mikä sitä hymyilyttää. Tietääkö se mihin olen menossa? Pitäisi mieluummin kädestä kiinni.
Jokaisen aika tulee joskus, minun aikani on nyt. Lääkärin ovi aukeaa ja kuulen nimeni lausuttavan. Etsin vielä katseellani Jaanaa. Haluan sittenkin viedä sen hymyn mukanani, lämmittämään kalseaa huonetta, pehmittämään metallisten tutkimuslaitteiden iskuja. Jaana ei huomaa, joudun astumaan huoneeseen yksin.
Minua pyydetään asettumaan makuulle tutkimuspöydälle ja rentoutumaan. Yritän ajatella itseni muualle, paikkaan jossa kaikki on hyvin ja kala syö myös keskipäivällä. Näsijärvi kelluttelee minut aalloillaan laguuniin, jonka rannalla paistuu paras mahdollinen liha ja Saludin kokki ojentaa pippurikastikkeensa reseptin.
Tunnen lääkärin repivät kädet ja pienten laitteiden kalinan, kun ne kiskaisevat minut raa´asti todellisuuteen. Nyt se tulee. Tuomio. Päässä kohisee, eikä se ole Näsijärvi. Sano se nätisti, hiljaa.
-Sulla on kuule vanhassa maitohampaassa reikä. Täytyy porata.
-Voi vittu.
lauantai 4. kesäkuuta 2016
Kevään juhlaa
Katselin tänään, kun ihmisen pennut lauloivat ja tanssivat. Ne laskettiin lavalle pieninä ryhminä, kuin sorsanpoikaset ensiuinnilleen. Opettaja seisoi lavan edessä ja kuiskaili suojateilleen viime hetken ohjeita. Muista liikuttaa jalkojasi, Ellinoora. Keiju liikkuu keveästi, Ahti. Pyöri triangelin tahtiin Simeoni, triangelin tahtiin.
Niille oli jaettu myös erinäköisiä soittopelejä. Putkeen kun puhalsi niin kuului matalasti tuut, toisesta sai lyömällä ulos rytmikkään pumin. Triangelivastuu oli valtava. Soittimen heleä ääni kantaa kauniisti, mutta liian tiheä kilauttelu pyörittää Simeonin taustalavasteisiin.
Aluksi sekamelskalta näyttänyt asetelma pysyi hyvin kasassa ja lopulta kaikilla näytti sittenkin olevan oikea paikkansa. Tuuttaukset, kilahdukset ja nokkapillien vinkunat löysivät ilmasta toisensa ja pyörähtivät kohti yleisöä kauniina sävelinä. Ahti tamppasi kuin kuumilla kiuaskivillä, ei jokaisen keijun tarvitse olla kepeä. Pienet virheet kuuluvat asiaan, kun pienimmäiset esiintyvät.
Yleisössä niiskutetaan. Siitepölyä silmäkulmassa, vastataan pikkuveljelle, joka ihmettelee äidin oudosti punottavia silmiä. Nenäliinat keräävät kyyneleitä, jotka ovat täynnä ylpeyttä omasta jälkikasvusta, mutta myös kipeänsuolaisia muistoja omasta eletystä elämästä. Muistoja ajalta, kun itse jännitimme lavalla ja etsimme katseellamme yleisöstä isiä ja äitiä. Muistan, kun heittelin kopasta lehtiä menninkäisten jalkoihin, ja kuinka pieni lava kasvoi suureksi ja tärkeäksi kuin koko elämä.
Seurasin kaksi juhlaa yhteen soittoon. Pienimmäiset juhlivat ensimmäisen luokan päättymistä, suurimmat saivat painaa päähänsä valkoisen lakin. Ylioppilaille on varmasti vaikea keksiä uutta ja tuoretta puhetta. Niissä puhutaan lähes aina samoista asioista, kuinka koko maailma on nyt heille avoinna. Kuinka omat siivet ovat nyt täysikasvuiset, kuinkahan pitkälle ne kantavat.
Siivet kyllä kantavat, jos tiedät yhtään mihin niillä lentää. Myös minä sain kauan sitten luvatut siivet selkääni, mutta ne varmaankin asennettiin jotenkin väärin. Tai sitten sain ne liian aikaisin, en tiennyt mihin suuntaan pitäisi lähteä. Liidin lyhyesti ja rumasti. Vailla suuntavaistoa, sulattomat ruodot selässä, liian pienet. Ei koppakuoriaiselle voi kiinnittää leppäkertun siipiä. Hetken se surisee ja katoaa kivikkoon.
Puhe oli silti onnistunut, selvästi mietitty. Puhuja onnistui väistämään kliseisimmät miinat, sen laatimiseen oli käytetty aikaa. Toivottavasti juhlan sankarit osasivat pysähtyä sitä kuuntelemaan, ehkä jopa poimimaan sanojen seasta jotakin oikeasti käyttökelpoista. Eivät kaikki kuitenkaan ole valmiita liitoon, lakki ei tee lentokykyiseksi. Eteenpäin voi myös astua varovasti, painaa rauhassa jälkensä maahan. Raskas, harkittu askel voi jättää suurenkin jäljen, joka toimii suuntaviittana yläpuolella lentävälle.
Niille oli jaettu myös erinäköisiä soittopelejä. Putkeen kun puhalsi niin kuului matalasti tuut, toisesta sai lyömällä ulos rytmikkään pumin. Triangelivastuu oli valtava. Soittimen heleä ääni kantaa kauniisti, mutta liian tiheä kilauttelu pyörittää Simeonin taustalavasteisiin.
Aluksi sekamelskalta näyttänyt asetelma pysyi hyvin kasassa ja lopulta kaikilla näytti sittenkin olevan oikea paikkansa. Tuuttaukset, kilahdukset ja nokkapillien vinkunat löysivät ilmasta toisensa ja pyörähtivät kohti yleisöä kauniina sävelinä. Ahti tamppasi kuin kuumilla kiuaskivillä, ei jokaisen keijun tarvitse olla kepeä. Pienet virheet kuuluvat asiaan, kun pienimmäiset esiintyvät.
Yleisössä niiskutetaan. Siitepölyä silmäkulmassa, vastataan pikkuveljelle, joka ihmettelee äidin oudosti punottavia silmiä. Nenäliinat keräävät kyyneleitä, jotka ovat täynnä ylpeyttä omasta jälkikasvusta, mutta myös kipeänsuolaisia muistoja omasta eletystä elämästä. Muistoja ajalta, kun itse jännitimme lavalla ja etsimme katseellamme yleisöstä isiä ja äitiä. Muistan, kun heittelin kopasta lehtiä menninkäisten jalkoihin, ja kuinka pieni lava kasvoi suureksi ja tärkeäksi kuin koko elämä.
Seurasin kaksi juhlaa yhteen soittoon. Pienimmäiset juhlivat ensimmäisen luokan päättymistä, suurimmat saivat painaa päähänsä valkoisen lakin. Ylioppilaille on varmasti vaikea keksiä uutta ja tuoretta puhetta. Niissä puhutaan lähes aina samoista asioista, kuinka koko maailma on nyt heille avoinna. Kuinka omat siivet ovat nyt täysikasvuiset, kuinkahan pitkälle ne kantavat.
Siivet kyllä kantavat, jos tiedät yhtään mihin niillä lentää. Myös minä sain kauan sitten luvatut siivet selkääni, mutta ne varmaankin asennettiin jotenkin väärin. Tai sitten sain ne liian aikaisin, en tiennyt mihin suuntaan pitäisi lähteä. Liidin lyhyesti ja rumasti. Vailla suuntavaistoa, sulattomat ruodot selässä, liian pienet. Ei koppakuoriaiselle voi kiinnittää leppäkertun siipiä. Hetken se surisee ja katoaa kivikkoon.
Puhe oli silti onnistunut, selvästi mietitty. Puhuja onnistui väistämään kliseisimmät miinat, sen laatimiseen oli käytetty aikaa. Toivottavasti juhlan sankarit osasivat pysähtyä sitä kuuntelemaan, ehkä jopa poimimaan sanojen seasta jotakin oikeasti käyttökelpoista. Eivät kaikki kuitenkaan ole valmiita liitoon, lakki ei tee lentokykyiseksi. Eteenpäin voi myös astua varovasti, painaa rauhassa jälkensä maahan. Raskas, harkittu askel voi jättää suurenkin jäljen, joka toimii suuntaviittana yläpuolella lentävälle.
perjantai 3. kesäkuuta 2016
Sumu
Jalat ovat kiinni mustassa, tahmeassa tervassa, enkä pääse irti. Yritän nostaa jalkojani, kävellä pois, mutta olen liian tiukassa otteessa. En huomannut sitä ajoissa, silloin kuin pystyin vielä liikkumaan ja lähestyvä sumu näytti olevan vielä turvallisen kaukana. Nyt musta liima on noussut polviin saakka, kiskoen yhä syvemmälle, myrkyttäen jo ajatuksia. Ympärilläni on tyhjää, sankassa sumussa en saa tartuttua mihinkään, eikä kukaan kiskaise minua pois tervahaudasta. Yritän pysyä pystyssä, mutta jokin sumussa yllyttää minua kaatumaan. Jos kaadun, huomaako kukaan minun puuttuvan?
Kulunut viikko on ollut hankala, kuin seisoisi itsesyytösten tervassa. Väkisinkin mietin, onko tässä mitään järkeä. Muut ympärilläni lähtevät töihinsä elättääkseen itsensä, perheensä. He odottavat innolla kesälomaa ja valittavat ansaitusti raskaista päivistään. Nolottaa, enkä kehtaa kertoa mitä minä teen. Minä istun milloin missäkin ja kirjoitan kirjaa, jota tuskin kukaan tulee lukemaan. Täytän tuottamattoman päiväni etsimällä tietoa asioista, joista ei ole oikean arjen kanssa mitään todellista hyötyä. Kuin omat ongelmani olisivat tekaistuja, vailla oikeaa merkitystä. Kaikki tämä turha vaivannäkö, rahahuolet ja pelko tulevaisuudesta, joka on peittymässä sumuun
Tiesin toki alusta lähtien, että helppoa tämä ei tule olemaan. Nyt, mielen heikolla hetkellä, iskut sumun keskeltä tuntuvat lamauttavilta, enkä pysty niitä torjumaan. Rahaa ei tule mistään, koska virkamies lähetti karenssikirjeen työttömyyskorvauksesta. No, ansaittu karenssihan tämä tietysti on, Suomessa ei työpaikalta ilman rankaisua lähdetä, vaikka kuinka huonosti asiat olisivat. Olen vastuussa omista valinnoistani, mutta silti hentoisen naiivi ääni päässäni toivoi, että näissä päätöksissä voisi käyttää harkintaa. Vanha sanontani pessimistin pettymyksistä ei näköjään pitänyt paikkaansa.
Sumussa on aukko. Näen sen aina silloin tällöin, kun oikein yritän. Tarvitsisin vain jotakin kovaa jalkojeni alle, jotakin mistä ponnistaa, mutta seison tyhjän päällä. Toivottavasti löydän jalansijani, en ole valmis kaatumaan.
Kulunut viikko on ollut hankala, kuin seisoisi itsesyytösten tervassa. Väkisinkin mietin, onko tässä mitään järkeä. Muut ympärilläni lähtevät töihinsä elättääkseen itsensä, perheensä. He odottavat innolla kesälomaa ja valittavat ansaitusti raskaista päivistään. Nolottaa, enkä kehtaa kertoa mitä minä teen. Minä istun milloin missäkin ja kirjoitan kirjaa, jota tuskin kukaan tulee lukemaan. Täytän tuottamattoman päiväni etsimällä tietoa asioista, joista ei ole oikean arjen kanssa mitään todellista hyötyä. Kuin omat ongelmani olisivat tekaistuja, vailla oikeaa merkitystä. Kaikki tämä turha vaivannäkö, rahahuolet ja pelko tulevaisuudesta, joka on peittymässä sumuun
Tiesin toki alusta lähtien, että helppoa tämä ei tule olemaan. Nyt, mielen heikolla hetkellä, iskut sumun keskeltä tuntuvat lamauttavilta, enkä pysty niitä torjumaan. Rahaa ei tule mistään, koska virkamies lähetti karenssikirjeen työttömyyskorvauksesta. No, ansaittu karenssihan tämä tietysti on, Suomessa ei työpaikalta ilman rankaisua lähdetä, vaikka kuinka huonosti asiat olisivat. Olen vastuussa omista valinnoistani, mutta silti hentoisen naiivi ääni päässäni toivoi, että näissä päätöksissä voisi käyttää harkintaa. Vanha sanontani pessimistin pettymyksistä ei näköjään pitänyt paikkaansa.
Sumussa on aukko. Näen sen aina silloin tällöin, kun oikein yritän. Tarvitsisin vain jotakin kovaa jalkojeni alle, jotakin mistä ponnistaa, mutta seison tyhjän päällä. Toivottavasti löydän jalansijani, en ole valmis kaatumaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)