Punaiset valot. En huomaa jarruttaa ajoissa. Valun yli risteyksen, osittain suojatien päälle. Mansikkakuosisessa villapaidassa tietä ylittävä pyöreäkehoinen vanhus tuomitsee minut ankarasti katseellaan. Ansaitusti, ei Skoda kuulu suojatielle. Loppuun käytetty lyhytmuisti pelastaa minut, kun vanhus armahtaa nopeasti ja jatkaa vaappuvaa kulkuaan kohti Kelan ulko-ovia.
Ajatus on jumissa, olisi pitänyt lähteä bussilla. Idiootti, ei tuomiolle lähdetä omalla autolla. Kaarran tiukasti oikealle ja laskeudun pitkän rampin alas parkkiluolaan. Loputon jono Volvoja ja kaupunkiajoon suunniteltuja maastureita.
Laskeudun vielä kerroksen alaspäin ja löydän vapaan paikan taaimmaisesta nurkasta. Seinään kiinnitetty yksityisen lääkäriaseman mainos kehottaa sopivasti miehiä käymään säännöllisesti tutkituttamassa eturauhasensa. Syöpä kannattaa havaita ajoissa.
Parkkihalli on hämärä, ajatukseni hämärämpiä. Mieli tekisi jäädä tähän, maanpinnan alapuolelle. Piiloon. Vastahakoisesti astun hissiin, jonka lattian joku laitapuolen kulkija on merkannut omakseen. Kusihissi kulkee hitaasti ylöspäin, kohti valoa. Vanha virtsa takertuu kengänpohjaan. Muistutan itseäni polttamaan tennarit kun pääsen kotiin. Harmi, olivat mukavat jalassa.
En muista lyhyestä kävelymatkasta autolta mitään. Mieli harhailee, mutta löydän perille. Ovi on lukossa. Muistan kuitenkin hoitajalta puhelimessa saamani ohjeet: paina neljännen kerroksen nappia, niin avaamme oven. En halua painaa. Voisin vain unohtaa koko homman ja sanoa, etten päässyt sisään.
Takanani vilisee Hämeenkatu, edessäni on pilvisen päivän viilentämä kiviseinä. Vilkaisen vielä kerran olkani ylitse huolettomana kulkevia tuntemattomia. Välissämme oleva raja on pieni, mutta suunnaton.
Etsin seinään upotetun napin. Jossakin ylhäällä neljännessä kerroksessa tuuttaava ääni valehtelee hoitajille, että joku haluaa sisään. Kai ne kuitenkin tietävät, että tuutti valehtelee. Ei tänne kukaan halua.
Tällä kertaa hissi on nopea ja virtsaton. En osaa ajatella muuta kuin lääkärin tulevia sanoja. Onkohan se joutunut sanomaan sen useastikin? Osaako se sanoa sen nätisti, jotenkin hellästi? Vastaanottovirkailija on ainakin nätti, nimikyltissä lukee Jaana. Onkohan sillä joku, joka on sille hellä. Toivottavasti.
Miksi aina ihmistä odotutetaan. Pyydetään istumaan virttyneelle tuolille ja lukemaan vuosisadan vanhoja kuvalehtiä, joissa Aira Samulinilla oli vielä omat hampaat. Tai kuinka joku Hannele on sisustanut kotinsa luovasti valkoisella. Tekisi mieli pomppia tahmeankeltaiset kengänjäljet Hannelen valkoiselle Landskrona-moduulisohvalle.
Vastaanottovirkailija hymyilee ohi kulkiessaan. En ymmärrä mikä sitä hymyilyttää. Tietääkö se mihin olen menossa? Pitäisi mieluummin kädestä kiinni.
Jokaisen aika tulee joskus, minun aikani on nyt. Lääkärin ovi aukeaa ja kuulen nimeni lausuttavan. Etsin vielä katseellani Jaanaa. Haluan sittenkin viedä sen hymyn mukanani, lämmittämään kalseaa huonetta, pehmittämään metallisten tutkimuslaitteiden iskuja. Jaana ei huomaa, joudun astumaan huoneeseen yksin.
Minua pyydetään asettumaan makuulle tutkimuspöydälle ja rentoutumaan. Yritän ajatella itseni muualle, paikkaan jossa kaikki on hyvin ja kala syö myös keskipäivällä. Näsijärvi kelluttelee minut aalloillaan laguuniin, jonka rannalla paistuu paras mahdollinen liha ja Saludin kokki ojentaa pippurikastikkeensa reseptin.
Tunnen lääkärin repivät kädet ja pienten laitteiden kalinan, kun ne kiskaisevat minut raa´asti todellisuuteen. Nyt se tulee. Tuomio. Päässä kohisee, eikä se ole Näsijärvi. Sano se nätisti, hiljaa.
-Sulla on kuule vanhassa maitohampaassa reikä. Täytyy porata.
-Voi vittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti