Katselin tänään, kun ihmisen pennut lauloivat ja tanssivat. Ne laskettiin lavalle pieninä ryhminä, kuin sorsanpoikaset ensiuinnilleen. Opettaja seisoi lavan edessä ja kuiskaili suojateilleen viime hetken ohjeita. Muista liikuttaa jalkojasi, Ellinoora. Keiju liikkuu keveästi, Ahti. Pyöri triangelin tahtiin Simeoni, triangelin tahtiin.
Niille oli jaettu myös erinäköisiä soittopelejä. Putkeen kun puhalsi niin kuului matalasti tuut, toisesta sai lyömällä ulos rytmikkään pumin. Triangelivastuu oli valtava. Soittimen heleä ääni kantaa kauniisti, mutta liian tiheä kilauttelu pyörittää Simeonin taustalavasteisiin.
Aluksi sekamelskalta näyttänyt asetelma pysyi hyvin kasassa ja lopulta kaikilla näytti sittenkin olevan oikea paikkansa. Tuuttaukset, kilahdukset ja nokkapillien vinkunat löysivät ilmasta toisensa ja pyörähtivät kohti yleisöä kauniina sävelinä. Ahti tamppasi kuin kuumilla kiuaskivillä, ei jokaisen keijun tarvitse olla kepeä. Pienet virheet kuuluvat asiaan, kun pienimmäiset esiintyvät.
Yleisössä niiskutetaan. Siitepölyä silmäkulmassa, vastataan pikkuveljelle, joka ihmettelee äidin oudosti punottavia silmiä. Nenäliinat keräävät kyyneleitä, jotka ovat täynnä ylpeyttä omasta jälkikasvusta, mutta myös kipeänsuolaisia muistoja omasta eletystä elämästä. Muistoja ajalta, kun itse jännitimme lavalla ja etsimme katseellamme yleisöstä isiä ja äitiä. Muistan, kun heittelin kopasta lehtiä menninkäisten jalkoihin, ja kuinka pieni lava kasvoi suureksi ja tärkeäksi kuin koko elämä.
Seurasin kaksi juhlaa yhteen soittoon. Pienimmäiset juhlivat ensimmäisen luokan päättymistä, suurimmat saivat painaa päähänsä valkoisen lakin. Ylioppilaille on varmasti vaikea keksiä uutta ja tuoretta puhetta. Niissä puhutaan lähes aina samoista asioista, kuinka koko maailma on nyt heille avoinna. Kuinka omat siivet ovat nyt täysikasvuiset, kuinkahan pitkälle ne kantavat.
Siivet kyllä kantavat, jos tiedät yhtään mihin niillä lentää. Myös minä sain kauan sitten luvatut siivet selkääni, mutta ne varmaankin asennettiin jotenkin väärin. Tai sitten sain ne liian aikaisin, en tiennyt mihin suuntaan pitäisi lähteä. Liidin lyhyesti ja rumasti. Vailla suuntavaistoa, sulattomat ruodot selässä, liian pienet. Ei koppakuoriaiselle voi kiinnittää leppäkertun siipiä. Hetken se surisee ja katoaa kivikkoon.
Puhe oli silti onnistunut, selvästi mietitty. Puhuja onnistui väistämään kliseisimmät miinat, sen laatimiseen oli käytetty aikaa. Toivottavasti juhlan sankarit osasivat pysähtyä sitä kuuntelemaan, ehkä jopa poimimaan sanojen seasta jotakin oikeasti käyttökelpoista. Eivät kaikki kuitenkaan ole valmiita liitoon, lakki ei tee lentokykyiseksi. Eteenpäin voi myös astua varovasti, painaa rauhassa jälkensä maahan. Raskas, harkittu askel voi jättää suurenkin jäljen, joka toimii suuntaviittana yläpuolella lentävälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti