maanantai 18. marraskuuta 2019

Elämän moniottelijat

Moni voisi alkaa moniosaajaksi. Ainakin Eero Lehden mielestä, jonka latvustossa humisee jo myöhäinen syksy. 

Lehti opastaa, että mahdollisesta palkanalennuksesta kärsivät Postin työntekijät voisivat paikata tulevaa rahavajettaan tekemällä kaikkea ja enemmän. Ratkaisu nöyryyttävän pienen palkan tuomiin haasteisiin on niin nerokas, että mikäli Lehti olisi elänyt antiikin Kreikassa, oppikirjat kertoisivat seitsemän sijaan kahdeksasta viisaasta miehestä. 

Lehden ratkaisumallissa sama työntekijä voisi jakaa aamun postit ja vaihtaa sitten sujuvasti paketeista pikkulapsiin. Siellähän ne kuitenkin jo odottavat valmiiksi topattuina pihateillä tai jokeltavat lapaset räässä pientareilla. Helppo ne on siitä kerätä kyytiin. 
Kouluilta ja päiväkodeilta elämän kiertokulku ohjaakin sitten luontevasti vanhusten tykö. Sama työntekijä toimii ikäihmisten lähettinä ja kokkina, annostelee nitrot ja parasetamolit, pistääkin, jos luvat ovat kunnossa tai sitten pari kertaa salaa, leikkaa lumet ja kolaa nurmikot, ihan miten päin tahansa onnistuu. Ränneissä on aina lehtiä ja hylättyjä lintuja, murenevan maailman jätettä joka tukkii ja haisee. 
Päivän päätteeksi lajitellaan sitten seuraavan aamun varhaisjakelun postit ja aloitetaan kierto uudelleen.

Miksi lopettaa tuohon, yö on yllättävän pitkä kun sen ajoissa aloittaa. 

Vanhalla autolla ei saa nykyään ajaa, koska Kiina suunnittelee kasvattavansa hiilivoimalakapasiteettiaan 30:llä prosentilla vuoteen 2030 mennessä, mutta onneksi Tampereen liityntäparkeista on vain keskipitkä kävelymatka keskustaan. Puolikkailla askeleilla ja pintahengityksellä hiilijalanjäljen saa pysymään hyväksyttävällä tasolla koko matkan, mutta lihaa ei saa tehdä mieli. 

Kaupungin keskustassa öinen vastaantulija on usein vain toinen alan ammattilaiseksi tähyävä moniottelija tai humalainen. Jälkimmäisen erottaa jo kaukaa keinumaisesta ja korjausliikkeitä korostavasta askelluksesta, mutta hämärä saattaa aiheuttaa sekaannuksia. Humalaiset ovat yleensä lupsakoita, paitsi vegaanit, mutta onneksi vegaani ilmoittaa vakaumuksestaan jo hyvän matkan päästä. 

Sama työntekijä voi kiskoa liikkeelle paikalleen jämähtäneet, olla tukena ja turvana taksikuskien tapellessa. Varsinkin pikkujouluaikaan lukemattomat eri sukupuolet ja kauriit liikuskelevat avoimin mielin, uusi rakkaus saattaa voida pahoin heti seuraavassa korttelissa.
Varjot myös silottelevat vajaanaamaisen valuvirheet. Silloin sanat ratkaisevat. Runoilijan silkkiset riimit sitovat yksinäiset sydämet yhteen, ihmisestä tulee toiselle oma. Huulet kohtaavat, kohmeiset sormet sivelevät niskaa, kulkevat rohkeasti selkää myöten. Käsi puristaa sitä mitä sydän haluaa, ja pian koko maailma värisee, eikä pimeydellä ole enää merkitystä.  

Kotimatka takaisin taajamaan kulkee muuttuvan maaseudun halki. Matka on pitkä, mutta ajatuksella kun astuu niin arvopohjalla on aikaa kehittyä. Sama työntekijä voi nakuttaa rasteja Kauppiin, kerätä ja kantaa ja mättäästä juoda, kirmata yli oman tarpeen. Voi maata syöttinä, metsät ovat ansoja täynnä, sylittää vaihtolämpöiset vaikeimman yli. Kuun varovaisessa valossa löytäjä saa pitää.
Lehmät kannattaa lypsää pimeässä, jotta nykyajan utarevastaiset eivät pahastu luontokappaleen sopimattomasta koskettelusta. Sama työntekijä höylää aidat ja tuoreet lesket, nostaa elämänpyörästä pudonneet, puhuu vain hyvää hyönteisistä. 


Lopulta pitkä yö taittuu. Kalpea aamu ei tuo moniottelijalle toivoa paremmasta, mutta tässä mallissa elämä lasketaan tuottavuuden ja kannattavuuden mukaan. New York on kaupunki, joka ei koskaan nuku, miksi suomalaisen työntekijän pitäisi. 

torstai 7. marraskuuta 2019

Sisäkalvoista



Perse on rikki. 
Liian innokas lenkkeily vielä liian lihaisalla ruholla kostautui omituisesti. Jo keväällä alkanut jalkakipu johti siihen, että vasen koipireisi pettää alta pistävän kivun ja papattimaisen napsahduksen kera. 

Työpaikkalääkäri kuunteli aikansa, määräsi lihasrelaksantteja ja fysioterapiaa. Kolmiolla koristellut lääkkeet eivät auttaneet, vetivät vain pään delhimäiseen sumuun.

Fysioterapeutti raateli ja taivutteli minua liki ilkosillani asentoihin, joihin olisin teininä toivonut taipuvani, ja seuraavana aamuna olin kipeä paikoista, joihin en kehtaa itsekään silmät auki koskea. Kahden käyntikerran jälkeen totesimme, että mieshän on pinnalta pehmeä, mutta sisältä tiukka kuin vanhapiika. Tämä epäsuhta taas johtaa siihen, että iho kyllä napauttaessa hyllyy, mutta sisäkalvoissa on kasslermaista sitkeyttä. 
Kaikki näyttäisi liittyvän vasempaan pakaraan. Niinpä fyssari määräsi jumppaohjeita ja suositteli hierojaa. 

Neljän hierontakerran jälkeen ei ole tapahtunut muutosta. Vasen pakara touhuaa pelkästään kävellessä aivan omiaan ja jauhaa joka askeleella kuin pähkinöitä murskaisi. Perseestä kireys jatkuukin sitten joka suuntaan, kunnes koko mies liikkuu kanoottimaisella herkkyydellä. 
Hieroja suositteli vielä lopuksi akupunktiota, joka saattaisi vapauttaa pakaran kouristuksenomaisesta kurimuksestaan. Tässä vaiheessa olenkin valmis vaikka shamaanin kainaloon. Ratkaisun keksivälle palkaksi pähkinämurskaa. 

Kaupittelin joskus töikseni rännejä ja erilaisia katolle asennettavia romppeita jopa ovelta ovelle kulkemalla. Ei sopinut minulle, mutta ei tuntunut sopivan myöskään miesrukalle, joka keskiviikkoaamuna työntyi ovikellooni.
Kauppias puhui ilmeisesti jännityksestä nihkeänä niin nopeasti ja kokonaisia lauseita kuin nälkäänsä niellen, etten saanut myyntiesesittelyksi tarkoitetusta hotkimisesta mitään selvää. Välillä näytti kuin sanojen mukana olisi mennyt alas jotakin isompaakin. 
Jossakin vaiheessa tämä salamalausuja kiskaisi esiin kappaleen kiiltävää metallia ja sommitteli kilkatinta oma-alotteisesti oveni väliin sellaisella tarmolla ja pentumaisella ilolla, että hetken mielijohteesta päätin ostaa Smirrelle uuden lelun. 
Poimin ähinän ja pakkasesta huolimatta uuttuvan irtohien seasta lopulta tärkeimmän. Teräskappale oli jonkinlainen apu murtovarkaita vastaan, joita näillä seutuvin on nähty väijyvän. Veneiden perässä ilmeisesti tulevat, vievät ketjut ja pihoilta jalavat, liukuvat ääneti varjoissa pumpulia hupuissaan, taskut täynnä toisten omaa. 

Noh. Työttömäksi jäämisessä on se hyvä puoli, että kieltäytyminen erilaisista myytävistä asioista on helppoa. Kiitin käynnistä ja pahoittelin, että kaikki rahani kuluvat vinkuleluihin ja linnunsiemeniin. Aamun kahvihetkeni meni piloille, mutta onneksi olin kuitenkin saapunut ovelle ehjillä kalsareilla. 

Tänään päädyinkin yllättäen työhaastatteluun. Mielestäni kaikki meni hyvin, mutta toisaalta pidin myös Kuolematonta onnistuneena. 







maanantai 4. marraskuuta 2019

Haudatut

Vaikeita ovat ajat kuolemattomille. 

Laululyriikkakisaan vatkaamani viritelmä ei tuonut minulle pikamenestystä uudella alalla. Finalistit ja voittajat julkaistiin ennen viikonloppua, eikä Kuolemattomassa riittänyt elämää edes pistesijoille. Sanoituksia kisassa oli 419, mukana tietysti laulajia ja ammattimaisia lauluntekijöitä, joten menestykseen olisi tarvittu ihme ja messiaaninen ilmestys 
Toiveikkuudesta on vain hylkäyksen verran nolouteen, ja nyt uusin silmin tarkasteltuna Kuolematon aiheuttaa vain näppylällisiä puistatuksia. Punaisin poskin tartuin siis lapioon ja hautasin Kuolemattoman sille soveliaaseen paikkaan takapihani varjoisimpaan nurkkaan, jonne sattumoisin myös Smirre niiaa. 

Amerikoista kulkutaudin ärhäkkyydellä levinnyt krääsänaamarijuhla kiinnosti taas yhtä paljon kuin Iiris Suomelaa testosteronimessuilla. Velhokansan kulttuuriseen omimiseen syyllistyneet noita-asuiset sokeritoukat eivät onneksi päätyneet ovelleni asti keppostelemaan, sillä yleiseen jakoon tarkoitettuja makeisia minulta löytyy vain pääsiäisenä, enkä usko, että muoviluurankomukulat olisivat innostuneet Smirren riistanapeista.

Pyhäinpäivänä en vieläkään pystynyt käymään isän muistolaatalla Kalevankankaalla. Ei siellä ketään ole. Sen sijaan sytytin kynttilät kotonani, ja katosin päiväksi menneeseen aikaan. 

Lähestyvä joulu tuntuu jo ohimoilla, ja litteä kukkaroni ohenee pelkästä mielikuvasta. Mitättömiä olivat murheet vielä muutama vuosi taaksepäin, kun päänvaivaa aiheuttivat vain joulukuusen korkeus ja kinkun paino. 
Miten joulu tänä vuonna järjestetään? Vietänkö aaton yksin vai lasteni kanssa? Kaadanko kuusen nurkkiini huojumaan vai aloitanko täysin uuden koristeluperinteen mehikasvien kanssa? Kiedon tyräkin kultaan, upotan sukkulentin mirhamiin. Perinteiden turvalliseen joukkoon olisi keksittävä jotakin uutta ja tuoretta, sillä entinen on väistämättä poissa.  

En ole kiinnostunut toisten tuloista tai veroista, mutta yksi otsikko kipeytti silmäni. Kohuissa useaan otteeseen raadellun Attendo Suomen toimitusjohtajan miljoonatienestit paljastivat sen, että kyllä kaltoin kohtelu kannattaa. Uutiset aiheesta ovat kuin jostakin toisesta maasta ja ajasta. Aliravitsemusta, vääriä ja salaa syötettyjä lääkkeitä, osa vanhuksista näki ulkoilmaa kerran vuodessa. 
Ilmeisesti tämä loispistiäisen moraalikäsityksen omaava johtaja on haudannut omantuntonsa sinne takapihan juoksuhautaan niin syvälle ja kauan aikaa sitten, ettei kumpikaan muista enää toista. 
Tule vanha luokseni, mätäne ja kuihdu. Midaan kosketus tekee kärsimyksestäkin kultaa. 




maanantai 28. lokakuuta 2019

Kuolematon

Kuolematon on syntynyt. 

Viikko sitten löysin laululyriikkakilpailun. Sävellyksestä ei tarvinnut huolehtia, kisaan riittivät pelkät laulun muotoon taitetut sanat, joten päätin tarjota omiani. 
Kaamosmasennuksessani meinasin kuitenkin kompastua ennen ensimmäistä kertosäettä. Laulun aiheena oli nimittäin syksy, toiveikkuuden kautta ajateltuna. Mielestäni toiveikkuuden etsiminen pilkkopimeässä kuolemaa tekevien lehtipuiden tuskassa on yhtä mahdotonta kuin tyytyminen yhteen hapankorppuun, joten ensisilmäyksellä totesin kisan sopivan mielentilaani varsin kehnosti.

Päätin kuitenkin tarttua sohjoa sieraimista, sillä heikkolahjaisten on todettu pääsevän jopa pääministeriksi asti, ja sanojen asettaminen sujuvaan jatkumoon on yksi lempipuuhistani. Tavoitteena oli kokonaisen ja tunteita tukistelevan tarinan kertominen lyhyen laulun aikana, mutta en kyllä yhtään tiedä kuinka onnistuin. Lopputulos miellytti itseäni kovastikin, vaikka varsin alakuloinen viritelmä olikin aluksi omituinen sekoitus iskelmää, poppia ja vokaalitrancessa liotettua rappia. Kaikesta huolimatta löysin toiveikkuuden paikasta, josta viimeiseksi sitä osasin etsiä, nimesin luritukseni Kuolemattomaksi, ja jäin odottamaan loisteliasta uraa laululyriikan saralla. 
Päivittäin havahdun tunteeseen, että pitäisi lähteä töihin, vaikka työt päättyivät jo kuukausi sitten. Samalla taas oudosti häpeilen vastata työpaikkakyselyihin, että olen työtön, vaikka itse en taaskaan asiaan voinut vaikuttaa. 
Toivoa pikaisesta uudelleentyöllistymisestä piti yllä haastattelukutsu Ylöjärvellä sijaitsevaan tuotantolaitokseen, mutta paikka täytettiin juuri ennen kuin pääsin epäonnistumaan kättelyssä. Uutta matoa koukkuun, sanovat, mutta pelkään että maa narahtaa jäähän ennen kuin löydän taas oman lieroni.

Lapset ovat osan viikosta minun luonani, osan äidillään. Tyhjinä hetkinä aikaa olisi vaikka laakamatojen laskemiseen, mutta jotakin järkevääkin tekisi mieli puuhastella. Kotelosormisen ketteryydellä viritin siis takapihalleni lintulaudan, joka ruuhkasta pääteltynä tuntuisi olevan yksi Tasanteen suosituimpia nokankoputuspaikkoja. 

Tänäänkin valutin hukkaan kokonaisen tunnin kyttäämällä verhojeni rakosista pikkulintujen tuittuilevaa jengiä. Samalla äksyilin harakoille, jotka makiamaisesti varastavat kaiken löytämänsä, eivätkä edes nokka täynnä toisten siemeniä ymmärrä tekevänsä mitään väärin. Säkättävät vain ryöstön olevan lintulaudan kulttuuriin kuuluvaa lainaamista. 

Pienempien lintujen johtajaksi näyttäisi profiloituvan tanakaksi itsensä nauttinut pikkuvarpunen. Tämä siemensekoitussulttaani hallitsee muita täydellisellä tylyttämisellä, ja varaa koko aarteen seisomalla sen päällä hajareisin ja kirein silmin. 
Tiaisista hömöt ja talit ovat pakotettuja noukkimaan vain maahan pudonneita kuoria ja tähteitä, joita johtaja ei itselleen kelpuuta, tai jotka muuten vain ovat ylenpalttisen omistamisen tanssissa lennelleet. Ja näin pelkästään lintumaailmaa seuraamalla ymmärrän mistä Posti on hankkinut johtamisen toimintamallinsa. 

Lapset ja Smirre tulevat luokseni taas huomenna, tyhjyyteni on onneksi ohimenevää. 









perjantai 4. lokakuuta 2019

Syksy

Syksy on täällä ja henkitoreiset lehdet. Kesä riutuu pois, palaa kirkuen loppuun räikeissä väreissä. Vasten tahtoaan luopuvat lehdistään, eivät tahtoisi antaa, mutta tyhjä on lehmuksen tahto. 
Lauhkeimmat meistä kiertyisivät kiinni runkoon, halaisivat koppisiemenelliselle jaksut, mutta modernina ihmisenä minä suosittelen koivikolle Maria Nordinin puupää-kurssia, josta monet ovat löytäneet avun latva-alueen ongelmiinsa. 

Kuulas on kaunista, värikäs silmien sokeria. Harmi vain, että syksy ei taaskaan saapunut kirkkain mielin. Tällä kertaa vihmoo räntää, ruska samenee ja hukkuu suttuun. Lehtipesäksi naamioitunut lätäkkö on kiinnostunut lenkkaristani, nikkailee, kuiskii, astu minuun kuin mureaan tammaan. 
Sataa räntää, sataa syvälle. Ei taas tätä, ei vielä. 

Smirren lempireitti kulkee nurmialueita myötäillen Näsijärven rantaan. Hellään kesään tottunut pumpuliluoti vain on ihmeissään, kun huuraan kiristynyt nurmi nipistelee anturoita. 
Sorsia majoittanut laituri on nyt autio. Kurkistamme veteen, jossa särki jäähtyy. Mieli ei tee pidemmälle, ajatukseni tekevät lohduttavan mutkan Sardiniaan. 
Puhuri raatelee, kulkee lävitsemme kuin hyinen kulkutauti. Koiran joululahjalistaan kirjataan töppöset ja lämmin takki. Itse tyytyisin matkalahjakorttiin, joku seuraksi ja sylissäni mereen. Lasipohjamökki, lämpöä ja leijuvat rauskut. Ei ole liikoja pyydetty, mutta sukkia saan ja suklaata omiin tarpeisiin. 

Kesä meni ilman suuria päiväkirjamerkintöjä. Loppukesälle suunnittelemani Kreikka vaihtui irtisanomisen myötä haaveeksi toisten joukkoon. Messuilta hankkimani saaristolomaesitteet lensivät aurassa paperinkeräykseen, mökkeily typistyi muutamaan käyntiin ja helteiden toivottomaan odotteluun. 
Aina oli muka jotakin, kiire jostakin, jonnekin. Ensi viikolla tehdään, mennään niin että muistetaan kun lokakuu painaa ja valot sammuvat. 

Enpäs valita, ainakaan enempää. Sateenkin on kai joskus loputtava, valosta otan irti sen vähän mitä jakoon tulee. Tiedossa on mukava retki hieman etelämpään ja lasten syysloman leppoisat päivät. 

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Työtön

Ei lämpö rakeeseen mahdu. Television ilmastoarvuuttelija oli ilmeisesti kopannut kainaloonsa loppuunlivotun sammakon, sillä luvattu käristys muuttui äkisti liiankin vaaleapaahtoiseksi. Suomalaiseen makuun hyytynyt keli tirskui niskaamme vetenä, rakeina ja vilustuneina muistoina heinäkuisista päivistä.  

Ilmeisesti muiden kaupunkilaisten ja kansainvälisten vieraiden mielestä kesä oli jo ohi. Hämeenpuiston ruokakojuilla käyskenteli vain hyppysellinen ihmisiä, joiden nenät kävivät enemmän kuin suut. 
Yksi syy pieniruokaisuuteen saattoi olla se, että suolainen lätty maksoi 14 euroa, vaikka letussa oli vähemmän rojua kuin Loirin laminaatilla. Kunnon jäätelöäkin olisi tehnyt mieli, mutta huura kihersi jo paidan alla. Hieman jäi mietityttämään mässäilyfiestan ajankohta. Miltä paikalla olisikaan näyttänyt loma-aikaan. Lasten kanssa totesimme kesän päättyneen tähän viimeiseen tapahtumaan

Nyt on aikaa vaikka tyhjyyteen katsoisi. Viimeinen tynkäyövuoroni kului lähinnä ihmettelyssä, että siinäkö se kaksi vuotta sitten tosiaan vierähti. 
Ei kätellyt pomo, ei kiittänyt kelloin eikä kultaisin helyin. Eivät soineet torvet eikä ylevät huudot, ei soitettu perään että hyvin teit, ota osake.
Kamat kaapista, halaukset ja heipat, nähdään eli ei, ja sysimustan yön läpi kotiin. Mitä jäi käteen, kun tyhjiltä näyttävät?

No, yhdessä työhaastattelun tapaisessa jo käväisin, mutta ilmeisesti käväisyksi jäi. Loppuvuosi siis kulunee kirjainten parissa, on tullut aika katsoa osaanko sittenkään kirjoittaa. 





lauantai 7. syyskuuta 2019

Heipoista hyvästeiksi

Aamukampani on jo kuin kaljuuntuville valmistettu. Tikku siellä, toinen täällä, aukkoja enemmän kuin De Wallenin alueella. Niinhän siinä nimittäin siis lopulta kävi, että työt päättyvät muutaman viikon päästä.

Onneksi arvoisan toimitusjohtajamme spekulalla leukaan revitty hymy ei ohene eikä palkkiovirta tyrehdy. Aluksi uuden ajan menestysjohtajana pidetty päällikkömme jähmettyi tehtaan miljoonavoittojen hieman hiipuessa samanlaiseksi kuin kaikki muutkin kirjainrajoitteiset ongelmanratkojakollegansa. Tiukan paikan tullen olalla keikkuvasta Louis Vuittonin uhkailupussista löytyvät aina vain ne tutut kirjaimet y ja t. 

Niinhän homma toimii kyllä muuallakin. Postin toimitusjohtajan palkkiot ovat jo sitä luokkaa, että pelkät verkkopankkitunnuksetkin painavat korttipakan verran. Lisää tietenkin pitäisi saada, joulukin tulossa ja possulle huntu. Toistaiseksi Malisen alaiset saavat vielä työstään palkkaa, mutta eiköhän se epäkohta ole paikallisesti sovittavissa. Orjatyöstä irtisanoutuvista pitääkin sitten huolta juuri tällaisia laiskureita varten kehitetty aktiivimalli. 

Samaa tähtipölyköyttä vetävät pelottelevat meitä johtajakadolla. Palkkojen ja palkkioiden laskiessa parhaat osaajamme kuulemma pakenevat ulkomaille asti yhteistoimintamenettelemään.
Onko paras osaaja muka se, jonka aikana alamäkeen mennään niin lujaa, että pulkasta irtoaa pohja, eikä alamaisten alennetuilla palkoilla saa hankittua paikka-aineksia edes liukuriksi asti? Saisiko sellainen johtaja silloin vapaasti lähteäkin? Sen sijaan, että jaetaan työntekijöille verokortit, tai lähetetään Rinteen oppien mukaisesti kurkistelemaan tyttäriä ikkunoista, kerätään kaikki osaamattomat ja ylipalkitut toimitusjohtajat parijonoon, istutetaan Turun funikulaariin ja katsotaan kuinka ikkunat huurtuvat idealamppujen olemattomassa tuikkeessa. 

Viime päivät töissä ovat olleet jo lähinnä heippojen jättöä, mikä tuntuu harmittavan jo enemmän kuin itse töiden loppuminen. Muutaman ihmisen olisin halunnut napata mukaani, viedä tuohon lähelle Näsijärven rantaan ja odottaa kun syksy tuo hämärän ja keltaiset illat. Heipoista kasvaa aina niin helposti hyvästit. 







lauantai 10. elokuuta 2019

Poompiloo ja akko

Järvensivun yö ja kaksi hedelmällistä alapäätä. Kuusi minuuttia suttaista keikutusta, huokaus ja hellintä. Kipinä syttyy joskus herkästi, kun olosuhteet ovat elämälle suotuisat. Tuosta kipinöinnistä on kulunut nyt 18 vuotta. 

Aikuiseksi en poikaa vielä suostu kutsumaan, mutta täysikäisyyden olen pakotettuna myöntänyt. Liian lähellä on vielä aika, kun kädessä oli poompiloo ja akko, kieli päristi puuautoihin voiman, jonka kaulaan ripustettu kuolalappu keräsi talteen. Ruskovillan kestovaipat pyöristivät takapuolen niin, että pullava kroppa oli kuin punaisiin sukkahousuihin pörähtäneellä kimalaisella. 

Tässä iässä aika rullaa ruutia renkaissaan. Siinä vauhdissa tietyt ajanjaksot lähihistoriassa hämärtyvät, ja yksittäiset tapahtumat tuntuvat hukkuneen jonnekin, mistä nousevat vain kaivamalla ja usein hieman erilaisina. Vuosien pinoutuessa sitä pelkääkin jo unohtaneensa, mutta onneksi se on vain pintaa joka pyyhkiytyy, pölyä menneistä päivistä. Puhallus vain, ja poika pyörähtää takaisin papanaksi, joka rauhassa katsoi, ja antoi maailman hosua ympärillään. 

18-vuotias. Muistan kyllä, vaikka korvieni ylle on satanut harmaata. Se on aikaa, kun vanhemmat eivät enää kyttää tekemisiäsi, mutta ovat silti apuna kun arki kamppaa. Elämässä on tilaa ja uutta vapautta ja pilvet vielä puhdasta hopeaa, aikaa vaikka huomisen tuhlaisikin. Keho on karvansa kasvattanut, kaikki putket ja pumppaimet suurin piirtein siellä missä pitäisikin. Vehkeet omat ja tutut, lainattavissa. Ajatukset tiukasti tulevassa. Ajokortti, ylioppilaskirjoitukset, armeija. Naiset, joilla on kaulalla vaniljaa ja hiuksissa mansikkaa sekä ihmeellinen kyky sotkea tuoksuherkän aistit. 

Hetken pelkäsin, ettemme saa poikaa kasvatettua hengissä täysikäiseksi. Pää keräsi kuhmuja kuin sokeiden konttaamossa, puukkoa terästä kiinni ja silmäkulma edellä kohti hyllyn kulmaa. Jos tontilla oli kuoppa, niin pieni jalka pujahti sen perukoille yhtä varmasti kuin itse myyrä olisi tossunkärkeä ohjannut. 

Taaperosta asti poika on ollut kiltti ja päästänyt meidät siten helpolla. Kasvatuksella on tietysti ollut oma osansa, mutta ei ihmiseen ominaisuuksia istuteta. Utelias luonne on aina löytänyt taikaa tavanomaisesta. Herkät korvat kärsivät kovista äänistä, hyvä sydän kaltoin kohtelusta. 

Älä kadota näin pitkään säilynyttä leikkimielisyyttäsi, vaan hukkaa sinä vihdoinkin se pintakovuus ja Miettisen suvun miesten tekaistu tiukkuus. Murra se synkkyyden lamauttava kirous, joka kiertää perintönä veressämme ja vain odottaa mustimpia hetkiäsi. Tunne vahvasti luvan kanssa, älä piilota tai patoa, me aikaisemmat olemme sitä jo yrittäneet. Kuuntele vanhempiesi neuvoja, mutta tee niin kuin itse tekisit, sillä elämä on omasi. 
Seikkaile ja iloitse. Rakasta, sillä se on parasta mitä meillä on. 







lauantai 3. elokuuta 2019

Määräaikainen

Helle laski Näsijärven pintaan lämmön ja kankealanteisen vieraslajin. Kesäloman viimeiset päivät ja tunnit vietin mökillä. Tai siis järvessä. 

Loman loputtua päivät ovat taas sitä perusarkea. 12 tunnin työ- ja yövuorot sotkevat päivä- ja unirytmin niin rivakalla otteella, että pintakalana pyrstöily alkaa tuntua jo karkaavalta muistolta. Samalla sain jo kipeän muistutuksen siitä, mitä tulen töiden loputtua kaipaamaan. 

Keväällä päätin olla hermoilematta määräaikaisen työsopimukseni syksyisestä päätepisteestä. Tomerasti poljin siis koko huolenaiheen ajatusteni takamaille. Attendon vaippahuollon tilanneet vanhukset kuitenkin tietävät, että minkä alleen laskee, sen edestään löytää. Niinpä liian pikaisesti pintahautaan lakaistu huoli palasi heti ensimmäisenä työpäivänä. Töitä on nykyisellä sopimuksella jäljellä nyt alle kaksi kuukautta. 

Mitä sitten syksystä eteenpäin jos työt taas loppuvat? Aika on kuulemma rahaa. Hyväksyykö pankki jos annan heille maanantait ja yhden myöhäisiltapäivän? CV:n voisi tietysti taas päivittää uusilla ansioilla ja uroteoilla, mutta parin vuoden tehdastyö on nopeasti tallennettu. Kuinka kirjata ”karttava luonne” niin, että se kuulostaa hyvältä? 

Hieman huolestuneena olen seuraillut työpaikkailmoituksia, joissa hakusanoina toistuvat iloinen, reipas, ahkera ja tarvittaessa töihin kutsuttava. Aina pääsee osaksi hyvää tiimiä, jossa yhdessä tekevät ja yksin lähtevät, ripeät kädet purkittavat enemmän. Lue paperista vain, kyllä ihmiset sähköä tarvitsevat ja rajattomasti dataa. 
Kuka palkkaisi jo aavistuksen kankeaksi käyristyneen, jolla ajatus silti käy ja silmien takana palava kaipuu? Joka pärjää yksin, vaikka kaipaa toista, lomista kysyisin vielä. Hetikö alan vai omilla hanskoilla?
Uuden edessä todennäköisesti siis taas, helvetti sentään. 

Miten siis tehdä sutusta kultaa, kerätä kokemuslisää käväisemällä? 
No. Lopulta tarpeeni ovat kuitenkin hyvin perinteisiä, tarvitsenhan vain ruokaa, rikkauksia ja keksittyä osaamista. Aikuisfantasian kannattajana mieleen juolahtaa tietysti ensimmäisenä erilaiset mytologiat ja liioittelun lehtevä ilo. Menestykseeni riittää siis vain Dagdan pata, Odinin Draupnir ja al-Taeen mielikuvitus. Jos oikein kultaisesti käy, saatan olla jo yhden sepityksen päässä sopeutumisrahasta. 


Voihan olla, että huonoista ennusteista huolimatta työsopimustani jatketaan. Silti huoli painaa kuin pesty varallisuus. Olo onkin välillä kuin kahlevangilla, kasvoni niin huolesta puutuneet että hymyynkin tarvitaan pinsettiote, enkä yhtään tiedä mistä rahani tulevat. Yhtäkkiä ymmärrän Sofia Belorfia oikein hyvin

torstai 11. heinäkuuta 2019

Erakko

Palasin Facebookiin. Hetkiseksi. Onhan se ihan mukava perusidea olla mukana siellä missä kaverisikin. Festareilla. Saleissa ja areenoilla, harjuilla ja laitamilla. Miksi siis jälleen kyllästyin?

Sosiaalisessa mediassa pätee sama hikisääntö kuin sulkapallossa. Mitä parempi olet sitä raskaammaksi peli käy. Kuvia ja ilmeitä kuuluisi tallentaa palveluun tiheästi, vauhkoonnuttaa katseleva kaveriparvi sarjalla kömpelyyksiä tai pysäytettyjä nuotioita. Kauneutta niiltä, joiden kasvot sen sallivat. Yhtäläisesti pitäisi tykätä ABC:n keitinperunoista ja raukean arkisesta tuokiosta tasavärisen pellon nilkkaheinässä, tai reagoida tilanteeseen nähden liian pontevasti tuntevalla emojilla.

Sanoakin pitäisi jotakin, hiljaisuus on yhteisössä myrkkyä. Silloin olet vain mykkänä kyyläävä syylä, joka liikahtaa ainoastaan bikinikuville, mutta mukana olisi roikuttava, sillä mykkä on parempi kuin näkymätön. 
Pitäisi liittää itsensä veneisiin ja vainioille, osaksi kaikkeutta, jossa kansa on yhtä ja taustalla bändi. Sormille valuva pehmis. Ojentaja ja hauis. Lomille lompsis. Parasta olisi jos kuviin osuisi jokin täysin naurettava sattumus, esimerkiksi hiisi tai vihreiden kiukku-Iiris. No, kunnioitus sille kenelle kunnioitus kuuluu. Hiidet eivät aikanaan olleet naurun asia. 

Raskaita ovat siis laiskalle pallopelit sekä somekansan peukkumereen heittäytyminen. Ehkäpä Facebook oli pitkän tauon jälkeen myös jonkinlainen yritys olla siellä missä on paljon porukkaa. 

Tämä uudenlainen hiljaisuus ja tyhjiötäkin tyhjemmät hetket ovat pelottavan nopeasti muuttamassa minua erakoksi. Tai palauttamassa minua sellaiseksi, finni-ikäisenä olin ujo ja yksin. Omasta ja partani mielestä olen muutosprosessissa ehkä puolivälissä. Lasten ja Smirren vierailut onneksi pysäyttävät muodonmuutokseni hetkeksi.
Tulisipa talkoot ja yhteinen moi, sillä mikään ei yhdistä niinkuin jaetut haravat ja makkaran grillattu pinta. 

Mitä tapahtuu vastavalmistuneelle erakolle? Ollaanko sitä sitten loppuun saakka, ärrinä pehmeän keskellä? Entä voiko erakko elpyä? Laudat ikkunoista ja ulos, ihan rannalle asti missä ihmiset tanssivat vesirajassa ja kampittavat lapsia. Missä valo pilkkoo parran ja vesi liottaa laastarit varpaista. Sitä kai kaikki kuitenkin lopulta haluavat. Päästä sinne missä joku tykkää.  

Kotona katselen uuden taloyhtiöni vaimeata elämää, ja mietin Iiris Suomelaa, jonka sukunimen loppuosa on harmillisesti sukupuolittunut. 
Mitähän tuumii naapurin veteraani, joka vaahdottaa peltiä kosketuksella jonka vain uusi tyttöystävä tai Primera on ansainnut. Mitä niin merkittävää tai salarakkaita on haudattu nuorekkaan rouvan kukkapenkkiin, että sinne pitää päivittäin kurkistaa. Ei kuopsuta, ei kaiva, mutta katseella möyhää, ja sama kotiin palatessa. 

Minkälainen merkintä minusta olisi kirjattu viranomaisten mustiin kansioihin, jos olisin napannut kodin turvajärjestelmiä ovellani kaupitellutta neitokaista poninhännästä ja taluttanut kahviseuraksi. Raottanut sälkkäreistä valoa sen verran, että toisemme näemme ja siniset silmät, ja aurinko kultaa pullasta sokerin. En osta, mutta puhu. Leikitään, että seuraksi tulit. Sano sinä jotain, sillä minä olen sanat jo unohtanut. 

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Jäätelö ja avain

Suomen kesä. Se koleahko aika vuodesta, kun lämpötila kohoaa pysyvästi yli 15:een asteeseen, ja Rosanna Kulju kihnuttaa rakennustyömaiden ympärillä. Lämpötilasääntö ei tosin päde iltaisin, öisin tai keskipäivän molemmin puolin. Ikävä kyllä myös uusi käristyskupoli ja erilaiset ennusteet Eurooppaa tuhkaksi korventavan superhelteen lipaisuista hyytyivät siihen povaamaani Jäämeren jähmeään röyhyyn. 

Keho ei tykkää kylmästä eikä kihti kosteasta, joten halu matkata lipaisun luokse kasvaa. Rahahan ei huhujen mukaan tee onnelliseksi, mutta kernaasti kyyristelisin elooni pettyneenä bungalowissa paikassa, jossa hameet ovat kaislaa ja jää on tuttua vain drinkkien sekaan puristettuna. Pitkän ja epätoisen tutkinnan jälkeen oli kuitenkin pakko todeta, että raha ei tule riittämään kuin Näsijärven kylmään kieleen. 

Vesi liukastuttaa rantakivet ja pesee pennusta liian uhon. Mökin avaralla nurmella hallitsemattomista energiapurkauksista nauttinut Smirre töhötti liian lähelle järven pintaa ja totesi, että söpöydellä on varjopuolensa. Emoltaan perittyjen karvatöppösten pitokyky on nimittäin märällä kivellä olematon, joten villapallo liukui vesikuplaan kuin saippuaan astuneena. Pörheän pehmoinen turkki menetti vedessä pehmeytensä, ja pian rannalle nyppäistiinkin surkea ruoto, jonka uusi ulkomuoto muistutti enemmänkin rapua. 
No, huolehtivaisen emännän lämmin syli ja sitkopullan lähimuisti auttoivat nopeasti, ja pian elukka juoksikin taas lempipuuhaansa kalliolle nuolemaan vesilintujen jätöksiä. 

Ohuempi olemukseni johdattaa minua joskus myös paikkoihin, joissa olen käynyt viimeksi 10-15 vuotta sitten. Tällä kertaa suuntasin jälkikasvun kanssa Särkänniemeen, jonne päätin ostaa myös itselleni rannekkeen. Mahtuisinhan taas satavarmasti ja ilman noloja tilanteita jokaiseen tontille pystytettyyn hyrrään ja propelliin. 
Jälkiviisauden hehkussa on helppo lämmitellä, mutta ehkä mahani muljahtaessa ensimmäisen kerran olisi myllytys ollut syytä lopettaa. Sen sijaan täytin itseni noutopöydän glutamaattipullilla, pippuripossulla sekä yllättävän mausteisilla öljyä liruvilla kasviksilla, huuhdoin sekasotkun sisääni kuplavedellä, ja sekoitin kaiken laitteessa, joka liikkuu moottoritienopeuksilla ylösalaisin. 
Kyydin jälkeen vatsa turposi neitseellisesti kuin Marialla muinoin. Oudosti tunsinkin välillemme muodostuvan hauraan, mutta historiallisen siteen. Aivan kuin kaksi ajan erottamaa lääketieteellistä ihmettä, jotka molemmat tekivät vääriä päätöksiä ja paisuivat erilaisista syistä. Toinen raotti viinipäissään lannevaatettaan väärälle beduiinille, toinen kieppui ja söi. 

Tässä vaiheessa kesää ja lomaa pää on täynnä ideoita erilaisista puuhista lasten kanssa, ja ajatus laukkaa ilmeisesti jopa öisin. Aamulla sain kännykkään unissani asettamani muistutuksen, jossa luki vain ytimekkäästi ”jäätelö ja avain”. Aion noudattaa omaa neuvoani läpi kesän. 









tiistai 25. kesäkuuta 2019

Kesäjuhlat

Julistan kesän avatuksi!

Lomalle johdattaneista työpaikan kesäjuhlista on jo useampi päivä, ja kaikista vodkaspraiteista huolimatta jotain jäi mieleenkin. 

Vauhdikkaan mielikuvituksen omaavana miehenä onnistuin hyvissä ajoin ennen juhlia lietsomaan illalle hurjat odotukset. Aivan alkuun muutama kippis helteisellä terassilla. Kaikilla huoleton olo ja varjopaikka. Sutjakkaasti polveilevissa keskusteluissa mainittaisiin nimeni yhteydessä ainakin sanat kevytkenkäinen, todennäköisesti sekä tehdastyöstipendi. 
Siirtyminen itse juhlapaikalle tapahtuisi pitkin kunniakujaa, jossa kesämielelle vauhkoontunut tuuli aiheuttaisi höyhenenkevyisiin kukkamekkoihin pukeutuneille naisille puolivallatonta kikatusta. Baareja olisi riittävästi, juotavaa yli tarpeen. Kaikki suosikki-ihmiseni ohjattaisiin kanssani samaan pöytään, jonka heti tunnistaisimme omaksemme erilaisista lihavartaista. 

Vuosisadan bileiksi turvonnut iltama rikkoisi vähintäänkin äänivallin sekä nykyisen aikajanan. Uudessa tulevaisuudessani olisin kuuluisa kirjailija, joka olisi ihmisten keskuudessa hyvinkin pidetty ja jalo. Nykyinen työni olisi menestykseni myötä käynyt tarpeettomaksi, mutta muutamia työkavereita näkisin säännöllisesti lounailla ja maisemapaikoilla. Siellä sitten muistelisimme iltaa, joka muutti kaiken, ja söisimme siinä samalla tuhdisti, mutta kuitenkin kohtuuhintaan. 

Totuus oli mielikuvitusta tylsempää. Aluksi seurasin juoksupunkin lailla muutamaa ihmistä, jotka jostakin syystä antoivat sen tapahtua. Ruoka oli suomalaisittain maustettua, muussissa hidastustöyssyjä. Hetken päästä en enää osannut asettua oikein mihinkään, enkä kyennyt minkäänlaiseen normaaliin keskusteluun. 
Tutustuin nimittäin erääseenkin mukavaan mieheen, jonka kanssa käänsin puheen kanootteihin. Syytä en muista. Pilkkasin myös tämän herrasmiehen katkennutta sormea. 
Erään naisen kanssa juttelin lyhyesti työpisteistä, kun päätin kysäistä pitääkö hän ravuista. Ei syömämielessä, vaan ihan muuten vain, seurana. Muistan myös menestyksekkään juttuni muunsukupuolisista tiedemiehistä. Tämän jälkeen taisin jäädä yksin

En tiedä pitivätkö kanssani keskustelua yrittäneet juttujani pilkkaamisena, mutta nopeasti kävi selväksi, että suurimman osan ajasta nojailin pöytiin aivan itsekseni. Etukäteislaukkani hiipuikin oudolle tyhjäkäynnille, jossa muut tuntuivat menevän ja minä vain katsoin. En osannut asettua sinne minne olisin päässyt, enkä päässyt sinne minne olisin halunnut. 

Firma kyllä yritti kaikkensa. Juhlakansalle jaettiin muutama elektroninen drinkkilippu sekä ontot muoviputket rytmikästä yhteisleikkiä varten. Mätänä syntyneestä rytmikapulaideasta puuttui vain Ti-Ti Nalle, Riitta ja tarhaikäinen yleisö. 
Niko Kivelä huusi ja meuhkasi kuin kiputilassa, eikä sopivaa lääkettä tuntunut löytyvän. Irina lauleskeli yhteen putkeen kaikki toivotut hittinsä ja heti tämän jälkeen muitakin kappaleita. Kahdennentoista drinkin kohdalla vihdoinkin ymmärsin ennakko-odotukseni mahdottomiksi ja vaapuin taksijonoon. 

No. Lopulta en kuitenkaan palannut kotiin tyhjin käsin. Alkuillasta minulle lausuttiin kauneimmat sanat, jotka olen vähään aikaan kuullut. Siinä minulle toivottiin potkuja, jotta saisin jälleen tehdä sitä ainoaa asiaa, jonka jotenkin osaan. Sanoista nolosti liikuttuneena leikkasin kotona televisiolaatikon takakannen irti, piirsin siihen vuoren, sekä sen haljenneesta sydämestä astuvan pojan. Uusi kirja ja sen liian moninaisiksi paisuneet koukerot selventykööt mindmapin avulla

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Tuli, meni, on

Loma meni.
Arvoisan työnantajani määräämät pakkolomat puraisivat tilipussia ensimmäisen kerran muutama viikko sitten. Pontevaa voittoa osoittanut tuloslaskelma ei kuulemma riittänyt, joten laihuuteen syylliset työntekijät päätettiin marssittaa koteihinsa seuraamaan leskenlehtien kasvua. 

Loma on.
Lyhyen työjakson jälkeen nautin jälleen uudesta vapaasta. Kun lomautuksiin yhdistää jo ansaitut kesälomajaksot, niin kevät ja tuleva kesä näyttää tällä hetkellä oikein miellyttävältä.  
Ylimääräisten vapaiden ansiosta viimeinenkin banaanilaatikko on nyt purettu, jätesäkeistä löytyi vaatehuoneeni vähäinen sisältö ja ulkovaraston työkaluhyllytkin täytetty erilaisilla nirkistimillä. Asunto näyttää siis jo asumiskelpoiselta. 

Loma on tulossa. 
Varsinainen kesäloma alkaa juhannuksesta. Lomaa vauhditetaan vielä ylimääräisellä lomautusviikolla, joten kaikkien aikojen kesäloma on jo aivan nurkan ja Jäämereltä varmuudella saapuvan rintaman takana. 

Koira tuli. 
Smirreksi kutsuttu vauhtipallo on oppinut jo elämiseen vaadittavat perustaidot. Suulla tutustutaan kiviin, kukkiin ja kuoriaisiin sekä nipsitään varpaat pikkuruisille rei'ille. Myöhemmin, kun kaikki paitsi rahalla hankitut makupalat on nielaistu, lyhyen suolituksen päätteeksi lopputulema lirutetaan matoille ja laminaatin rakosiin. 
Motoriset taidot ovat vielä kenoon huovutetun karvanopan tasolla. Nopan kylkiin luontoäidin tökkäämät tikut toimivat vain ajoittain tassujen tavoin, joten keinahteleva kulku näyttää kuin lainelaudalla kävelisi. Samalla rypäleen kokoinen suu valuttaa nurmen ja kukkasten värikästä sekamelskaa, silmät pyörivät kuin teinillä tissibaarissa ja takapää haluaisi jo jatkaa matkaa kesken istumisen. Uni saattaa myös tulla täysin kesken liikesarjan, joten levolle käydään vaikka vuokko suussa. 

Kilot meni. 
Hieman yli vuosi sitten päätin lopettaa pullistelun. Vehnän, sokerin ja rasvan hedelmällisestä liitosta kehittynyt vatsakumpu ympärysihroineen pieneni niin, että puntarista puuttuu nyt yli 40kg. Joskus menneestä on vaikea luopua, mutta ihraa ei ole vielä tullut ikävä.  
Lääkärikin innostui muodonmuutoksestani ja kesken kolesteroliylistyksen päätti napata pilkkeen silmäkulmaansa. Kuulemma miehellä laihtuminen näkyy myös alakerrassa siten, että jokaista hukattua kymppikiloa kohden aisa pitenee yhdellä sentillä. Voiko työterveyslääkäriä reklamoida?

Jotakin on tulossa. 
Tällä hetkellä tiedän tulevaisuudesta vain sen, että juhannuksena mökillä sataa. Asuntoni kaipaa mattoja, tauluja, torkkupeiton sekä lasteni tuomaa ääntä ja elämää. Ehkä sitä sitten ajan kanssa oppii kutsumaan myös kodiksi. 

Muuton yhteydessä hävitin vaatekaapistani jokaisen teltan ja toripeiton, joita vielä hetki sitten kutsuin paidoiksi. Jäljelle jäi kasa nukkaisia sukkia sekä lähinnä Obelixille sopivia kalsareita. Lääkärin lupaus lisäsenteistä mielessäni päätin toiveikkaana uusia ensimmäisenä alusvaatteet. Kalsarit kokoa S, sepalus XL. 





keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Ostoksilla

Rautakaupan perinteiseen palvelualttiuteen perehtynyt myyjä on varustettu tietyillä ominaisuuksilla. Hyllymäinen olemus on hyvä. Saumavaahtoa ja mutteripusseja imitoiva iho jo alalle kuuluvaa evoluutiota. 
Mikäli putkia tahi muuta mutkaista tuotetta etsivä asiakas naamioitumisestasi huolimatta erottaa sinut, vikkelät jalat ja varjoja löytävä luonne voi vielä pelastaa liian avoimeen maastoon ajautuneen asiakaspalvelijan. Terhakka loikka hyllytysjakkaralta, tarkastusluukkujen kohdalta tonttikaivoille, lyhyt lymy savupeltien alla ja kiukaiden välistä vapauteen. 
Rassitulpan lisäksi tarvitsin vuodesohvan. Suosituimmat syntyvät ruotsalaisilla nimillä, mutta tällä kertaa en halunnut tarttua Bråthultia kylkipaloista. Niinpä astelin sorsalla mainostavaan liikkeeseen, jossa suureksi hämmästyksekseni olikin jättimäiset alennuskampanjat aivan kaikesta. Liian pitkään ostopäätöstä pantattuani myyjä kehotti pikaiseen päätökseen, ettei vain tarjoukset ehtisi loppumaan. Yhdessä nauroimme hauskalle tokaisulle. 

Viikonloppuna ystäväpiirini tuplaantuu, kun taloon astelee Smirre. Neljällä töppöjalalla varustettu mini-Ransu on tyttären ikiaikainen haave, joka sopii tähän uuteen elämäntilanteeseen kuin viiksirivi kuonon kylkeen. 
Hoitovastuu painaa, mutta helpolla muistisäännöllä pääsen turvalliseen alkuun. Pidä koira aina ulkona kytkettynä, älä syötä sille Suffeleita, äläkä tilaa trimmausta Näkkäläjärveltä. 

Ikääntyvän koneistoni kokonaisvaltainen huoltonollaus on lauantaina. Tavoitteena kiristyneiden hermoratojen pehmeytys sekä huolten ja murheiden hetkellinen hukutus. Välineet tähän löytyivät lähimmästä Alkosta, jossa henkilökunta kyllä hyllytti, mutta ei kameleontoitunut pullojen sekaan. 
Ehkä se on se kilinä, joka piristää. Yritetään. 







perjantai 3. toukokuuta 2019

Luopumisten kevät


Inhoan talvea. Edelleen. Kylmässä on aina pimeää ja pimeässä liian hiljaista, eikä siinä hiljaisuudessa kukaan sano titi, ei tyy. Pakkanen jättää meille vain mustan ja harmaan sekä tuohon haaleaan värikarttaan sopivat paksut linnut, vaikka niidenkin siivet kantaisivat helposti lämpimän lähelle.    

Kevät tuo aina uuden alun. Väkisinkin, mikäli entinen ei ymmärrä väistyä. Silloin vanha ja uusi ajautuvat hetkeksi päällekkäin, kuten aitoa rakkautta esittelevässä Temptation Island-Suomessakin on tapana. Tällä hetkellä tosin kaikki tietävät, ettei sellainen väkisin puskettu liitos kestä kuin muutaman minuutin. Pian jäljellä onkin vain nolouden terhakka puna ja tahmeat sormet. 

Uusi alku ei aina pörähdä käyntiin halutusti. Susanna Kosken vaalimariskoolissa kolisivat vain vanhat Mariannet, kun tämä Game of Thronesista tutun Yön Kuninkaan astetta viileämpi sisar hukkasi empatiakykynsä ja heti perään kannattajansa. 
Siniset taas kalpenivat ja kutistuivat kuin roudan kuristamat kivekset, eikä sellaisesta käsittelystä jää jäljelle kuin räkäpäitä ja tyhjiä laukauksia. 

Vanhasta saattaa olla vaikea luopua, mutta milläs roikut, kun sormilla ei saa ajasta otetta. Sen oppi kipeästi myös Hussein al-Taee, joka hukkasi ehkä eniten. 
Al-Taee kirjoitti ajatuksensa tekstiksi, mutta ei omaksi harmikseen tunnistanut siitä enää riittävän nopeasti itseään. Peilissäkin vastaan tiuski tuntemattomaksi jäänyt kirjailija.
Lopulta liian myöhään laukaistu ja vilpittömäksi sanailtu anteeksipyyntökin hukkui takatalven armottomaan kuritukseen. Vilpitön on nimittäin vaikea olla, kun muut näkevät enää vain haastattelujen edetessä pinokkiomaiset mittasuhteet saaneen nenän. 

Uusien asioiden kynnyksellä horjuvia lohdutetaan erilaisilla latteuksilla. Kun yhden oven sulkee takanaan, niin uusi ovi avautuu. Tuhkasta noustaan kuin Feeniks-lintu. Pohjalta ei pääse kuin ylöspäin. Uusi on aina parempi (Barney Stinson).
Phah, huutaisivat drontit! Aina pääsee myös syvemmälle sukupuuton suossa, uudet ovet avautuvat ehkä Sentolla, kun käteen on puristunut yksi Exec. 

Lopputalvella minäkin nimittäin laskin kaiken entisen käsistäni. Hangelle pudotin, ja katsoin kuinka tuuli vei. Onneksi muistojen kanssa aikakin on aseeton.