Erakko

Palasin Facebookiin. Hetkiseksi. Onhan se ihan mukava perusidea olla mukana siellä missä kaverisikin. Festareilla. Saleissa ja areenoilla, harjuilla ja laitamilla. Miksi siis jälleen kyllästyin?

Sosiaalisessa mediassa pätee sama hikisääntö kuin sulkapallossa. Mitä parempi olet sitä raskaammaksi peli käy. Kuvia ja ilmeitä kuuluisi tallentaa palveluun tiheästi, vauhkoonnuttaa katseleva kaveriparvi sarjalla kömpelyyksiä tai pysäytettyjä nuotioita. Kauneutta niiltä, joiden kasvot sen sallivat. Yhtäläisesti pitäisi tykätä ABC:n keitinperunoista ja raukean arkisesta tuokiosta tasavärisen pellon nilkkaheinässä, tai reagoida tilanteeseen nähden liian pontevasti tuntevalla emojilla.

Sanoakin pitäisi jotakin, hiljaisuus on yhteisössä myrkkyä. Silloin olet vain mykkänä kyyläävä syylä, joka liikahtaa ainoastaan bikinikuville, mutta mukana olisi roikuttava, sillä mykkä on parempi kuin näkymätön. 

Pitäisi liittää itsensä veneisiin ja vainioille, osaksi kaikkeutta, jossa kansa on yhtä ja taustalla bändi. Sormille valuva pehmis. Ojentaja ja hauis. Lomille lompsis. Parasta olisi jos kuviin osuisi jokin täysin naurettava sattumus, esimerkiksi hiisi tai vihreiden kiukku-Iiris. No, kunnioitus sille kenelle kunnioitus kuuluu. Hiidet eivät aikanaan olleet naurun asia. 

Raskaita ovat siis laiskalle pallopelit sekä somekansan peukkumereen heittäytyminen. Ehkäpä Facebook oli pitkän tauon jälkeen myös jonkinlainen yritys olla siellä missä on paljon porukkaa. 

Tämä uudenlainen hiljaisuus ja tyhjiötäkin tyhjemmät hetket ovat pelottavan nopeasti muuttamassa minua erakoksi. Tai palauttamassa minua sellaiseksi, finni-ikäisenä olin ujo ja yksin. Omasta ja partani mielestä olen muutosprosessissa ehkä puolivälissä. Lasten ja Smirren vierailut onneksi pysäyttävät muodonmuutokseni hetkeksi.

Tulisipa talkoot ja yhteinen moi, sillä mikään ei yhdistä niinkuin jaetut haravat ja makkaran grillattu pinta. 

Mitä tapahtuu vastavalmistuneelle erakolle? Ollaanko sitä sitten loppuun saakka, ärrinä pehmeän keskellä? Entä voiko erakko elpyä? Laudat ikkunoista ja ulos, ihan rannalle asti missä ihmiset tanssivat vesirajassa ja kampittavat lapsia. Missä valo pilkkoo parran ja vesi liottaa laastarit varpaista. Sitä kai kaikki kuitenkin lopulta haluavat. Päästä sinne missä joku tykkää.  

Kotona katselen uuden taloyhtiöni vaimeata elämää, ja mietin Iiris Suomelaa, jonka sukunimen loppuosa on harmillisesti sukupuolittunut. 
Mitähän tuumii naapurin veteraani, joka vaahdottaa peltiä kosketuksella jonka vain uusi tyttöystävä tai Primera on ansainnut. Mitä niin merkittävää tai salarakkaita on haudattu nuorekkaan rouvan kukkapenkkiin, että sinne pitää päivittäin kurkistaa. Ei kuopsuta, ei kaiva, mutta katseella möyhää, ja sama kotiin palatessa. 

Minkälainen merkintä minusta olisi kirjattu viranomaisten mustiin kansioihin, jos olisin napannut kodin turvajärjestelmiä ovellani kaupitellutta neitokaista poninhännästä ja taluttanut kahviseuraksi. Raottanut sälkkäreistä valoa sen verran, että toisemme näemme ja siniset silmät, ja aurinko kultaa pullasta sokerin. En osta, mutta puhu. Leikitään, että seuraksi tulit. Sano sinä jotain, sillä minä olen sanat jo unohtanut.