sunnuntai 21. heinäkuuta 2024

DEI-monimuoto

 Ylen rekryteltta pullistelee, kun Talent Suomesta hylätty massa opetteli lukemaan ja perehtyi DEI-kriteerien sanomaan. Työhaastatteluissa onkin nähty enemmän fantasiahahmoja kuin Comic Con Finland pystyy keräämään.

Vihdoinkin työhaastattelu, jossa ilkeämieliset kysymykset osaamisesta loistavat poissaolollaan. Ei täysiä katseita tyhjällä ansioluettelolla. Ei ahdasta tunnelmaa onttojen päiden kohdatessa. Missä näet itsesi viiden vuoden päästä? Miksi olisit hyvä lisä meidän tiimiimme? Ei sillä ole väliä, olen ehkä monimuotoinen!


Olisiko tässä nyt viimeinkin työpaikka, johon elämänkoulu on minua valmistellut? 

Voisiko haastattelijan säkkituoli oikeasti olla se turvallinen tila istahtaa Länsiväylän kovan asfaltin jälkeen? 


Voisimme vain jutella mukavia ja vaihtaa kokemuksia oikeasta elämästä, kuten meemeistä ja Sanna Marinin käsilaukuista. Kaltoin kohdeltu oli hänkin, liian kauniina tavallisten maailmassa. Edelleen sinun puolellasi, Cartier vain vähän kallistaa. 


Haastattelijan kanssa voisi synkatakin. Tutustuisimme, ystävystyisimme. Olisimme yhdessä erilaisia. Kaksi miestä munasarjoilla muodostaa jo kuplan, jota ilman pronomineja elävä ei helpolla puhkaise.


Yhtäkkiä epäilyksen siemen itää kuin polyamorisen kohtu. 

Riitänkö sittenkään? Jotakin he kuitenkin etsivät, enkä minä ole kuin täpärästi olemassa. Onko monimuotoisuuskoulutus yhdyssana? Täytänkö erilaisuuden kriteerit?


Heterona en kelpaa. Se oli sitä vanhaa Yleä kun vielä kaikki hyväksyttiin. 

Valkoinen mies on vaarallinen kaupungissa ja lähimetsissä.

En keksi yhtäkään uutta kasvia tai hyönteistä, jonka syöminen tai lähikasvatus pelastaisi kaukaisen mantereen. 

En ole millään tavalla uniikki. Se on se perätilassa pysyneen näköinen räppäri, jolla roikkuu aina upea nainen käsivarressaan. 


Eloni on melko tylsähköä. Istun miekkarissa leveästi, mutta silti muutama työläinen pääsee aina läpi. Kaksi tahrittua monumenttia ja TikTok-haaste, se on sitä aktivistin tylsää perusarkea. Onneksi toimeentulotuen maksupäivä on aina täynnä elämää. Dalgona ilman sokeria ja vaahtoa, kiitos! 

 

Myönnettävä se on, tarvitsen etulyöntiaseman. Jotakin ihan uutta. Mielipiteen, jota Paleface ei olisi vielä keksinyt. 


Ehkä päätän kehostani ulokkeen, jota en tunnista omakseni. Vieraana heiluu, vaikka vuosia ollut. 


Olisiko maailmassa vielä vähemmistö, johon samaistua? Sorretun tarvitsisin. En tietenkään voi pukeutua samalla tavalla, perinnekorun esittelystä puhumattakaan. Rukouksia ja ajatuksia lähettäisin, kertalahjoituksen jos vain viikkorahasta jäisi. 

Voih, kunpa maailmalla olisi enemmän terroristeja, joiden huivit trendaisivat!


Olisinpa tummaihoinen, bussipysäkille jätetty kuohittu lesbo, mulkku reiteen teipattuna, Vuokkonen pakosarjassa. Väärinymmärretty ja syrjitty them/they, joka majoittaa Itiksestä peräänsä lähtenyttä kuutta muslimimiestä.

Se olisi jo näky, jolle Li Anderssonkin laukeaisi kuin Vornanen asfaltille.


Ehkä panikoin turhaan. Minulla on hyvä mielikuvitus ja osaan keksiä asioita. Riittihän se Sonya Lindforsillekin, joka laskeutui Bulevardille hellyyttä etsien, koki turvattomuutta ja keksi termin katseväkivalta. Istuu nyt juontajan oikealla puolella selittämässä miksei mikään ole vieläkään hänellä hyvin, ja on sieltä tuleva suomalaisia tuomitsemaan, niin kauan kuin uhriutumisesta palkkaa maksetaan. 

sunnuntai 14. tammikuuta 2024

Petra Laiti

Saamelaisten oikeustaistelijana aloittanut Petra Laiti kuplii kuin nuorentuva viini. Happamuudesta kotinsa löytänyt Laiti on haistanut ikioman kieltolakinsa laajentamismahdollisuudet vaatetuksesta ainakin lastenohjelmiin ja taiteeseen. 

Ennen somea maailman Laitit eivät löytäneet toisiaan. Nurisivat vain omilla tahoillaan autuaan tietämättöminä, että jollakin toisellakin on elämän vinyylissä naarmu. 

Ravasivat talonmiehen perässä suu täynnä sättimistä, säleverhon rakosesta voi tarkka silmä löytää useita epäkohtia. 

Säpikkäissä tunturi on liukas ja näkymätön sepeli rouhii ajatuksen rattaita.


Lamavuosina Helibor näytti lukemaa 20, työttömyys vei tulot ja ulosotto talon, mutta luojan kiitos kukaan ei maalannut gáktia tunturimaisemaan. 


Ei ketään kiinnostanut aikuisen ihmisen teatraaliset purkaukset, arki oli tuhtina oikeistakin ongelmista. Känkkäränkkä se vain kävi kylässä, todettiin. 

Halaus herkälle ihmiselle, Nessu turhasta nyyhkivälle. Kyllä se siitä, huomenna on jo parempi päivä.


Sen ajan Laitia ei olisi kuunneltu päivääkään. Lähetä untuvissa kylvetetty parfyymilammas kuraan hukkuvien karsinaan määkimään ruusuveden mietoudesta ja katso montako tykkäystä saat.


Jossakin vaiheessa nämä kerrostalokyttärit ja yleisnyreät heippalappuilijat päivittivät itsensä moderniin aikaan ja löysivät digistä elämästään puuttuvan äänitorven.

Känkkäränkkä karkasi satukirjan sivuilta ja tanssahteli vuosikymmeniä laulajan huulilla, kunnes lopulta löysi sopivan kehon ja astui hengeksi vähemmistön vaatteisiin.


Tässä vihdoin vaikutan, katsokaa mitä saan aikaan! Narisen kuin vanha ovi, ja heikot öljyävät saranoita perässäni. Estän ja valitan, suljen ja siirrän, kuvittelen sen vaikutusvallaksi. 


Minun tunteeni voittaa muiden järjen, ja yritykset huonon tilipäivän pelossa myötäilevät.


Kuunnelkaa joku, olen mielestäni tärkeä! Ylpeänä puin Linnaan sarvilakin, vaikka kaikki näkivät, että otsakyrpää siinä vain piilotettiin.


Laiti luulee nostavansa saamelaisuutta uuteen kukoistukseen, mutta äreä kiima ruostuttaa sanomalta terän. Alkuperäinen asia onkin aikoja sitten peittynyt yhden huomionkipeän valemarttyyrin huutoon, joka kaikuu tuntureilla vain niin kauan kuin joku jaksaa reagoida.


Lopulta Laitin voitot ovat vain silmänlumetta. Pelokkaiden mahdollistamia tekopyhiä erävoittoja, mutta ei se inkkaripäähineen sensurointi lasten leikkejä estä. Taidetta luodaan edelleen, kirjoja kirjoitetaan, matkamuistoja ostetaan. Ihmiset poimivat eri kulttuureista ihailemiaan osia, eikä saamelaisuus, tai Laiti, ole tässä suhteessa pyhä.