maanantai 28. lokakuuta 2019

Kuolematon

Kuolematon on syntynyt. 

Viikko sitten löysin laululyriikkakilpailun. Sävellyksestä ei tarvinnut huolehtia, kisaan riittivät pelkät laulun muotoon taitetut sanat, joten päätin tarjota omiani. 
Kaamosmasennuksessani meinasin kuitenkin kompastua ennen ensimmäistä kertosäettä. Laulun aiheena oli nimittäin syksy, toiveikkuuden kautta ajateltuna. Mielestäni toiveikkuuden etsiminen pilkkopimeässä kuolemaa tekevien lehtipuiden tuskassa on yhtä mahdotonta kuin tyytyminen yhteen hapankorppuun, joten ensisilmäyksellä totesin kisan sopivan mielentilaani varsin kehnosti.

Päätin kuitenkin tarttua sohjoa sieraimista, sillä heikkolahjaisten on todettu pääsevän jopa pääministeriksi asti, ja sanojen asettaminen sujuvaan jatkumoon on yksi lempipuuhistani. Tavoitteena oli kokonaisen ja tunteita tukistelevan tarinan kertominen lyhyen laulun aikana, mutta en kyllä yhtään tiedä kuinka onnistuin. Lopputulos miellytti itseäni kovastikin, vaikka varsin alakuloinen viritelmä olikin aluksi omituinen sekoitus iskelmää, poppia ja vokaalitrancessa liotettua rappia. Kaikesta huolimatta löysin toiveikkuuden paikasta, josta viimeiseksi sitä osasin etsiä, nimesin luritukseni Kuolemattomaksi, ja jäin odottamaan loisteliasta uraa laululyriikan saralla. 
Päivittäin havahdun tunteeseen, että pitäisi lähteä töihin, vaikka työt päättyivät jo kuukausi sitten. Samalla taas oudosti häpeilen vastata työpaikkakyselyihin, että olen työtön, vaikka itse en taaskaan asiaan voinut vaikuttaa. 
Toivoa pikaisesta uudelleentyöllistymisestä piti yllä haastattelukutsu Ylöjärvellä sijaitsevaan tuotantolaitokseen, mutta paikka täytettiin juuri ennen kuin pääsin epäonnistumaan kättelyssä. Uutta matoa koukkuun, sanovat, mutta pelkään että maa narahtaa jäähän ennen kuin löydän taas oman lieroni.

Lapset ovat osan viikosta minun luonani, osan äidillään. Tyhjinä hetkinä aikaa olisi vaikka laakamatojen laskemiseen, mutta jotakin järkevääkin tekisi mieli puuhastella. Kotelosormisen ketteryydellä viritin siis takapihalleni lintulaudan, joka ruuhkasta pääteltynä tuntuisi olevan yksi Tasanteen suosituimpia nokankoputuspaikkoja. 

Tänäänkin valutin hukkaan kokonaisen tunnin kyttäämällä verhojeni rakosista pikkulintujen tuittuilevaa jengiä. Samalla äksyilin harakoille, jotka makiamaisesti varastavat kaiken löytämänsä, eivätkä edes nokka täynnä toisten siemeniä ymmärrä tekevänsä mitään väärin. Säkättävät vain ryöstön olevan lintulaudan kulttuuriin kuuluvaa lainaamista. 

Pienempien lintujen johtajaksi näyttäisi profiloituvan tanakaksi itsensä nauttinut pikkuvarpunen. Tämä siemensekoitussulttaani hallitsee muita täydellisellä tylyttämisellä, ja varaa koko aarteen seisomalla sen päällä hajareisin ja kirein silmin. 
Tiaisista hömöt ja talit ovat pakotettuja noukkimaan vain maahan pudonneita kuoria ja tähteitä, joita johtaja ei itselleen kelpuuta, tai jotka muuten vain ovat ylenpalttisen omistamisen tanssissa lennelleet. Ja näin pelkästään lintumaailmaa seuraamalla ymmärrän mistä Posti on hankkinut johtamisen toimintamallinsa. 

Lapset ja Smirre tulevat luokseni taas huomenna, tyhjyyteni on onneksi ohimenevää. 









perjantai 4. lokakuuta 2019

Syksy

Syksy on täällä ja henkitoreiset lehdet. Kesä riutuu pois, palaa kirkuen loppuun räikeissä väreissä. Vasten tahtoaan luopuvat lehdistään, eivät tahtoisi antaa, mutta tyhjä on lehmuksen tahto. 
Lauhkeimmat meistä kiertyisivät kiinni runkoon, halaisivat koppisiemenelliselle jaksut, mutta modernina ihmisenä minä suosittelen koivikolle Maria Nordinin puupää-kurssia, josta monet ovat löytäneet avun latva-alueen ongelmiinsa. 

Kuulas on kaunista, värikäs silmien sokeria. Harmi vain, että syksy ei taaskaan saapunut kirkkain mielin. Tällä kertaa vihmoo räntää, ruska samenee ja hukkuu suttuun. Lehtipesäksi naamioitunut lätäkkö on kiinnostunut lenkkaristani, nikkailee, kuiskii, astu minuun kuin mureaan tammaan. 
Sataa räntää, sataa syvälle. Ei taas tätä, ei vielä. 

Smirren lempireitti kulkee nurmialueita myötäillen Näsijärven rantaan. Hellään kesään tottunut pumpuliluoti vain on ihmeissään, kun huuraan kiristynyt nurmi nipistelee anturoita. 
Sorsia majoittanut laituri on nyt autio. Kurkistamme veteen, jossa särki jäähtyy. Mieli ei tee pidemmälle, ajatukseni tekevät lohduttavan mutkan Sardiniaan. 
Puhuri raatelee, kulkee lävitsemme kuin hyinen kulkutauti. Koiran joululahjalistaan kirjataan töppöset ja lämmin takki. Itse tyytyisin matkalahjakorttiin, joku seuraksi ja sylissäni mereen. Lasipohjamökki, lämpöä ja leijuvat rauskut. Ei ole liikoja pyydetty, mutta sukkia saan ja suklaata omiin tarpeisiin. 

Kesä meni ilman suuria päiväkirjamerkintöjä. Loppukesälle suunnittelemani Kreikka vaihtui irtisanomisen myötä haaveeksi toisten joukkoon. Messuilta hankkimani saaristolomaesitteet lensivät aurassa paperinkeräykseen, mökkeily typistyi muutamaan käyntiin ja helteiden toivottomaan odotteluun. 
Aina oli muka jotakin, kiire jostakin, jonnekin. Ensi viikolla tehdään, mennään niin että muistetaan kun lokakuu painaa ja valot sammuvat. 

Enpäs valita, ainakaan enempää. Sateenkin on kai joskus loputtava, valosta otan irti sen vähän mitä jakoon tulee. Tiedossa on mukava retki hieman etelämpään ja lasten syysloman leppoisat päivät. 

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Työtön

Ei lämpö rakeeseen mahdu. Television ilmastoarvuuttelija oli ilmeisesti kopannut kainaloonsa loppuunlivotun sammakon, sillä luvattu käristys muuttui äkisti liiankin vaaleapaahtoiseksi. Suomalaiseen makuun hyytynyt keli tirskui niskaamme vetenä, rakeina ja vilustuneina muistoina heinäkuisista päivistä.  

Ilmeisesti muiden kaupunkilaisten ja kansainvälisten vieraiden mielestä kesä oli jo ohi. Hämeenpuiston ruokakojuilla käyskenteli vain hyppysellinen ihmisiä, joiden nenät kävivät enemmän kuin suut. 
Yksi syy pieniruokaisuuteen saattoi olla se, että suolainen lätty maksoi 14 euroa, vaikka letussa oli vähemmän rojua kuin Loirin laminaatilla. Kunnon jäätelöäkin olisi tehnyt mieli, mutta huura kihersi jo paidan alla. Hieman jäi mietityttämään mässäilyfiestan ajankohta. Miltä paikalla olisikaan näyttänyt loma-aikaan. Lasten kanssa totesimme kesän päättyneen tähän viimeiseen tapahtumaan

Nyt on aikaa vaikka tyhjyyteen katsoisi. Viimeinen tynkäyövuoroni kului lähinnä ihmettelyssä, että siinäkö se kaksi vuotta sitten tosiaan vierähti. 
Ei kätellyt pomo, ei kiittänyt kelloin eikä kultaisin helyin. Eivät soineet torvet eikä ylevät huudot, ei soitettu perään että hyvin teit, ota osake.
Kamat kaapista, halaukset ja heipat, nähdään eli ei, ja sysimustan yön läpi kotiin. Mitä jäi käteen, kun tyhjiltä näyttävät?

No, yhdessä työhaastattelun tapaisessa jo käväisin, mutta ilmeisesti käväisyksi jäi. Loppuvuosi siis kulunee kirjainten parissa, on tullut aika katsoa osaanko sittenkään kirjoittaa.