perjantai 30. syyskuuta 2016

Kun Nappi kuoli

Kun maa on tuhottu, ja palava meteoriittisade on polttanut liki kaiken elollisen, tuhkasta nousevat vain torakat, rotat ja Nokia 3310-puhelinta luisevissa sormissaan puristava verottaja. Ihmisiä ei enää ole, mutta viimeisestä säilyneestä televisiosta kuuluu vielä itkua, kun Vain elämää-sarjan tähdet muistelevat kyynelsilmin jonkun toisen säveltämää ja sanoittamaa loilotusta kanoottiretkestä. Verottaja tuuppaa vinkuartistien itkuringin laavaan ja sukeltaa onnellisena perässä tietäen, että teki viimeinkin palveluksen ihmiskunnalle.

Ilmeisesti olen erehtynyt ainakin rottien suhteen. Tänään on tyttären lemmikkirotan viimeinen elinpäivä, onhan takana jo hurjat kaksi elinvuotta. Tämän rotan kuolemaksi ei kuitenkaan koitunut avaruuskivet, Yellowstonen kaldera tai gammapurkaukset. Siihen riitti nuha.

Herkkiä ovat, ainakin siis nämä kesymmät versiot. Kesämökillä tuntuu, että mikään ei auta, kun villiserkut kusevat asettamiimme myrkkypaloihin, nauravat virittämillemme loukuille ja piilottavat grillihiilet. Kotona taas yritämme pitää niitä hengissä kaikin mahdollisin konstein ja pidämme ainakin yhtä eläinlääkäriasemaa pystyssä ja elinvoimaisena.
Tuntuu, että lemmikin koko ei ole suhteessa laskun suuruuteen. Valkotakkisen vilkaisukin maksaa jo sata euroa ja laskun loppusumma kasvaa jokaisesta lausutusta sanasta muutaman kympin. Sanoisi vain, että päivää ja mykoplasma, niin säästyisi rahaa pähkinöihin ja isoon säkilliseen Mörttiröpöä.
Mukaan lyödään vielä tietenkin toimimattomat antibiootit, jotka vain sekoittavat rottien vatsan ja maksajan tilin äärimmäisen herkän tasapainon. Lopetuspiikitys maksaa taas yli satasen, ja siihen asti koko yläkerta haisee rotan ripulille. Nauti siinä sitten laivatuliaisina saaduista vadelmaveneistä, kun viereisestä huoneesta leijailee kesyn rotan villi haju, tuorepursotettu löllöpapana.

Aikaisemmat rotat kuolivat muistaakseni syöpäkasvaimiin. Muistan erityisesti Vilistäjän, joka tuntui kuin aavistavan loppunsa. Sairaus oli jo heikentänyt jalat, mutta jostakin löytyi vielä voimia loikkia häkkinsä katolta viereiseen joulukuuseen. Koristeet oli kuitenkin jo valittu, joten poimimme rotan aina uudelleen pois ja putsasimme havunneulasista. Toivoi varmaankin joulun ihmettä, mutta se oli varattu jo minulle, kun pyhäpäivät pullistivat laskun loppusumman taivaallisiin lukemiin.
Saippua taas ei ollut kovin syli-innokas rotta, paitsi viimeisinä päivinään. Väkisin hakeutui syliin, jonkun luokse, lähelle. Pieni ja yksinkertainenkin eläin, mutta lopun tullessa kovin inhimillisen kaltainen.

Sunnuntai on mökkipäivä. Harvoin mökkeily kinnaa näin etukäteen, mutta tiedän jo mitä tuleman pitää. Likka itkee suuren kuusen alla karvaisten ystäviensä joukkohaudalla ja minua vain harmittaa, kun mökkikausi taas pian päättyy, enkä edes muista koska viimeksi kävimme. Kesällä se oli, kun kelluin Näsijärven aalloilla kuin kalpea halli, ilman vaatteita ja huolia. Vesikin oli niin lämmintä, että näin miehenäkin kehtasi nousta sieltä pois.

Kierto on kesyrottien kanssa hurjan nopeaa. Sormen mittaisina ne aina haetaan ja pienen kissan kokoisina muutaman vuoden päästä niistä luovutaan, kun kaikki päättyy kyyneliin kuusen alle. Se välihän tuossa tietysti tärkein on, enkä tuon lyhyen matkan hintalapusta oikeasti osaa valittaa.

Tänään on se päivä kun Nappi kuoli. Ehkäpä herätän sen kuitenkin vielä henkiin Ketun sivuille. Pienen metsän suuri sankari, joka silppusi siemeniä kuin jiirisirkkeli, piipitti kuin veturin pilli ja asui ystävineen kuusen alla, eivätkä pähkinät ikinä loppuneet.

torstai 22. syyskuuta 2016

Ilmansuuntia

Pohjoinen viima on taas täällä, eikä enää yhtäkkiä olekaan liian aikaista kirota syksyä. Alakerrassa unohtui ikkuna auki yön ajaksi ja kämppä muistuttaa lämpötilaltaan iglua. Istumme kuin eskimot aamupalalle. Ei muuta kun pari ruijanpallasta pannulle, karibunnahka hartioille ja kersat koulutielle.
En ole kuitenkaan ainoa kesään jumittanut inuiitti. Ulkona on kylmyyttä vain muutaman asteen verran, mutta vastaan kävelee mies shortseissa ja lyhythihaisessa kauluspaidassa. Ruskettuneita jalkoja värjää vielä jäähtynyt muisto auringon lämmöstä, ja jostakin pystyyn nostetun kauluksen uumenista höyryää hengitys. Oletan flunssakauden alkavan tästä.

Syksystä ja ensimmäisistä yöpakkasista muistuttaa myös ärsyttävä vihreä johdonluikero, jonka kanssa saa taas kohta taistella, mikäli haluaa autoansa esilämmittää. Jääraappojen ja sisätilalämppärin hakeminen varastosta on kuin lähestyvälle talvelle luovuttamista. Sen teen vasta, kun ikkunat on jäässä ja yritän parina aamuna kynsillä raaputella jäätä lasista.

Kurjet riuhtovat itsensä etelään, mieli tekisi huiskia perässä. Siipiä ei kuitenkaan ole ja lennän yhtä huonosti kuin nahkapäällysteinen nandu. Luotan siis Skodaan ja lähden Espooseen. Etelässä se on sekin, vaikka rusketusta on ehkä turha odottaa. Odotan kuitenkin meriaamiaista ja hyvää musiikkia, laadukasta jutustelua ja pleikkarifutista.
Teimme edellisestä päänsärystä viisastuneina kaverin kanssa sopimuksen pysyä tällä kertaa erossa shottien lumosta ja hankkia vain hyvän olon miedommilla. Uskon sopimuksen pitävän yhtä huonosti kuin aikaisemminkin.

Kaakossa odottaa Kaukajärvi, ainakin nykyisestä asuinpaikastamme katsottuna. Löysimme vihdoinkin sopivan uuden asunnon ja homeiset hengitysilmat saavat jäädä Irjalaan. Viimeinen vuosi on ollut pelkkää ikuisesti kestävää flunssaa ja ylipaineesta vinkuvia poskionteloita. Mieli tekisi lähteä jo nyt, mutta kolme viikkoa pitäisi vielä malttaa.
Vuokrasopimuksessa on kuitenkin nyt allekirjoitukset. Sen kunniaksi hain Citymarketin hedelmätädeiltä 30 tyhjää banaanilaatikkoa ja pakkasin ne samoin tein täyteen kirjoja ja erihajuisia kynttilöitä vaimon jemmasta. Olen nyt muuttanut ne samat hajutuikut jo kolmeen kertaan, mutta kuulema polttaakaan niitä ei voi, kun hajusta tulee pää kipeäksi. Hankkia on kuitenkin pitänyt, eikä hävittämiseen myönnetä suosiolla lupaa. Tämä on tällainen magnoliantuoksuinen noidankehä.  

Ikävä kyllä tässä vaiheessa vuotta mieleen pyörähtää myös joulu, onneksi vielä kuitenkin vain nopeasti ja ohimennen. Kun niin moni asia on muuttunut, niin mitäpä jos muuttaisi joulun vietonkin. Jättäisi perinteiset suursiivoukset, kuivan kinkun ja stressin ja valitsisi valmiiksi katetun juhlapöydän jostakin hienosta ja mukavasta paikasta. En tiedä tuon paikan ilmansuuntaa, mutta aion ottaa selvää.

Tuuli riepottelee nyt joka ilmansuuntaan, kun ympärillä tapahtuu. Aikaa pitäisi jäädä myös kirjoittamiseen, Ketun lopputaistelutkin ovat alkaneet. En saa ajatuksia kuitenkaan käännettyä nyt metsän tapahtumiin, kun olohuone on täynnä banaanilaatikoita, joista yksi tuoksuu vinkeästi vaniljalle ja toinen viikunalle.

Lämmitysletkua en varastosta hae, mutta sen verran on annettava pohjoistuulelle periksi, että pakkaan sandaalit laatikkoon. Päälle kirjoitan tekstin: avataan toukokuussa.

torstai 15. syyskuuta 2016

Kiireellä munittua

Sauron on tuhottu ja Keski-Maassa kaikki hyvin. Itä-Tampereella vuorostaan kiehuu, kun mietin miten Tolkien sen teki.

Miten hemmetissä Tolkien sai kaiken pysymään kasassa niin, että lukemattomat pienetkin juonenkoukerot johtavat lopulta järkevään lopputulokseen? Tarkistamalla ja testilukemalla tietysti useita kertoja, mutta kirja on paksumpi kuin mahonkilankku ja sivuja siis riittää. Miten tarkistat jotakin yksityiskohtaa, kun muistelet sen olevan ehkä sivulla 625?
Minulla on valmiita sivuja nyt 250, ja välillä en aina muista mitä viimeksi tapahtui. Unohdan jonkun pienen yksityiskohdan eikä jatkoteksti sovikaan siihen myöhemmin. Kettu sanoo toista ja tekeekin jotain muuta. Lopulta kasassa on kaksi erillistä ideaa ja juonikuviota, hyviäkin, mutta eiväthän ne toisiinsa sovi. Lukeminen on kuin yrittäisi katsoa samanaikaisesti Kummelia ja Disney-leffaa.

Oma tarinani etenee tällä hetkellä liian vauhdikkaasti. Loppu häämöttää, ja jostakin minuun on tarttunut tuskainen kiire saada kirja päätökseen. En pääse millään uppoutumaan syvälle tapahtumiin, kun pitää päästä eteenpäin. Tunne on sama kuin joskus mukulana pulkkamäessä, kun pitäisi päästä laskemaan, mutta ei malttaisi nousta mäkeä ylös asti.
Kuviteltu kiire näkyy heti tekstin laadussa. Kerronta on kuivaa ja innostavaa kuin sahanpuru silmälaseissa. Hahmojen jutustelu ei toimi luontevasti ja jos toimiikin, niin juttelu ei johda mihinkään, turisevat omiaan. Typerät elikot. Tarina on täynnä aukkoja, joista puuttuu huumoria, hahmoja ja runsaasti tapahtumia. Ruma ja hätiköity lopputulos on kuin kanan hädissään munima nahkamuna: sitä ei edes tarvitse kuoria kun kelvoton sössö näkyy läpi.

Ongelma on jo tullut tutuksi. Tiedän taas suurin piirtein mitä tarinaan pitää upotella ja mihin kohtiin, mutta en halua paneutua siihen juuri nyt. Pääjuoni tahtoo rullata eteenpäin, joten annan sen mennä. Saan sen kyllä vielä kiinni.
Olen oppinut kirjoittamisesta jo jotakin, mikä tietysti onkin ihan suotavaa. Olen ollut näissä pattitilanteissa ennenkin ja luotan, että löydän parhaimman reitin ulos motista samalla tavalla kuin sinne päädyinkin: kirjoitan vain eteenpäin.

Typerintä tässä on se, että en edes tarkalleen tiedä kuinka tarina aikanaan päättyy tai oikeastaan minkälaiset tapahtumat tuohon päätökseen johtavat. Minulla on kaksi erilaista vaihtoehtoa, mutta en osaa päättää kumpi on parempi, enkä haluaisi asiaa arpoakaan. Juonikuviot johtavat täysin erilaisiin lopputuloksiin, joten pian olisi mukava tietää kumman valitsen.
Mitenkähän ammattilaiset ratkaisevat tämänkaltaiset tilanteet? Testaavatko he kenties molempia vaihtoehtoja, luetuttavat eri versioita muilla ja ottavat mielipiteitä vastaan? Taitaisi viedä liiaksi aikaa.

Olen laskeskellut, että raakavedos olisi valmiina lokakuun lopussa, marraskuu menisi korjauksissa ja muokkauksissa. Tavoite on, että koko homma olisi valmiina joulukuun alussa. Mitähän sitten? Viedäänkö nippu jollekin ammattilaiselle vai kierrätetäänkö sitä vielä sukulaisilla ja ystävillä ja bussikuskeilla luettavana? Jaaha, taas kiirehdin. Hemmetti.

Olen tällä hetkellä jotenkin oudosti yhtä aikaa sekä kirjani kirjoittaja että sen juonta tuntematon lukija. Haluan vain tietää miten tarina päättyy.





torstai 8. syyskuuta 2016

Vuosiostoksilla

Nuori mies puhuu paljon, mutta harkiten, yleensä asian sivusta. Olen kysellyt kesän Protu-leiristä nyt muutaman kuukauden ajan ja luulin, että kaikki tarinat olisi jo kuultu. Tänään jostakin kuitenkin kuplahti pintaan vielä yksi, ehkä ravintola Borneon mausteisten lihapatojen nostattamana.

Leiriläisille annettiin kaikille oletuseliniäksi 100 vuotta. Elinvuosistaan luopumalla sai ostettua esineitä, asioita tai vaikka maailmanlaajuista kuuluisuutta. Kuuluisuuden hintana oli vain muutama elinvuosi, maailmanrauhasta saikin sitten pulittaa jo 85 vuotta. Joku taisi senkin valita. Mielestäni poika veti kuitenkin pisimmän korren ostamalla 20 vuodella kolme asiaa: onnellisuuden, rikkauden ja lentokyvyn.
Sopisi kernaasti myös minulle. Tarina ei tosin kerro saisinko sujahdella taivaalla kuin saippuoitu suula vai leijuisinko vain Keskustorin yllä kuin karkuun päässyt kaasupallo. Ehkä liitäisin perheen kanssa Ibizalle ja katselisin naama virneessä kun kersat leikkii rauskuja Välimeressä. Voisin kuvitella huonompiakin tapoja elää 80 vuotiaaksi.

En tiedä mitä itse valitsisin, mutta kyllä muutamasta asiasta ja vuodesta voisi hyvinkin luopua, jos vaihtokauppa olisi kannattava. Yksi vuosi irtoaisi helposti, jos jostakin löytyisi vielä mukulana ostamiani irtsikoita, niitä vaaleanpunaisia sokeripäällysteisiä koiranluita. Yhdestä vuodesta luopuisin, jos olisin saanut välttyä "en se minä ollut, se oli Pirkka"-mainokselta. Tiedän, ettei se kammotus ole television syy, mutta halu iskeä se säpäleiksi tuon mainoksen jälkeen on vastustamaton.  

Vuosiostoksilla käyminen kiinnostaa yhtäkkiä kovasti ja listaa kertyy. Pyyhkisin ensi töikseni pois sanat masuasukki, jaxuhali sekä someilmiö. Muuttaisin animaatioiden kimittävät ja huutavat suomidubbaukset laadukkaiksi sekä Salkkareiden puhekielen teennäisestä luonnolliseksi. Itse en sitä silti katsoisi, olkoon se palvelukseni muille.
Ostaisin naapurikseni Jessica Alban, joka aina moikkaisi postilaatikolla ja ilahduttaisi lauantaisin lettusilla. Benny Hill pyörisi jälleen töllössä ja Scarlett Johansson tarjoilisi mustaa teetä suunnattomista, hunajaisista kannuista. Don Rosa piirtäisi jälleen ja käyttämättömällä kuntosalijäsenyyydellä saavuttamani tulokset olisivat jatkuvan ihmetyksen aihe.
Tyttärelleni ostaisin suorat hampaat ilman niihin liimattuja kiristäviä, rautaisia ratakiskoja, jotka vetävät jääkaappimagneetteja puoleensa kuin Bulbasaur pikkukillejä.
En tiedä monestako vuodesta luopuisin, jos saisin vielä yhden illan istua isän kanssa mato-ongella, eikä aurinko laskisi.

No, näillä on mentävä mitä on annettu. Mainokset voi onneksi kelata ja radion voi sulkea aina kun NilleGillet räppää. Eipä noilla asioilla oikeaa merkitystä olekaan, ei rikkauksilla eikä lentotaidolla. Oikeasti istuisin veneessä, rauhoittaisin aallot ja hiljentäisin tuulen. Sanoisin mitä jäi sanomatta, kysyisin miksi asiat menivät niin kuin menivät. Halaisin niin, että varmasti muistaisin sen.  






maanantai 5. syyskuuta 2016

Salmareilla shamaaniksi

Kello käy jotain päivän ja iltapäivän välillä. Ulkona sataa, mutta varsinainen myrsky ja taistelu käydään pääni sisällä. Ukkonen kiertää ohimoissa ja lähettää salaman oikeasta silmästä vasempaan. Päässä vihlaisee, kun se kimpoaa takaisinpäin. Kuulalaakerit hakkaavat ikkunapeltejä, tai voi ne olla sadepisaroitakin. Raskaita joka tapauksessa ja jotenkin vihamielisiä.

Myrsky päässä ja Sahara suussa. Koko illan join, mutta ilmeisesti vääriä nesteitä. No, enää en juo, paitsi vettä ja maitoa. Musta juoma pikkuruisissa laseissa toi päänsäryn, valkoinen saa viedä sen pois. Lehmän tissistä ihmisen suuhun, sammuttamaan myrskyävää mieltä.

Hauskaa ilmeisesti oli kuitenkin, koska hymyilyttää, vaikka en tiedä miksi. Keho muistaa jotakin mitä minä en. Muistikuva taksikuskista, joka käytti vilkkua vasta keskellä risteystä. Ärsytti. Hodarikoju, joka tuoksui hyvältä, mutta sämpylän sisältö oli kuin pieneläinten oksennusta. Käytiin kebabilla, toisen ostin kotiin.
Muistan kiiltäväkaljuisen tarjoilijan, jolla oli suunnattomat viikset, kuin minkki olisi liimattu nenän alle. Armeijassa sanottiin, että paska valuu alaspäin, mutta ilmeisesti myös karvoilla on samoja taipumuksia. Tuuheat nenän alta, aina korvannipukoihin saakka. Kaljun kiilto oli hikeä, kuin pahanhajuista kastetta iholla, joka tiivistyi pisaroiksi ja tipahti kumartuessa. Kantoi pyöreää lautasta ja lautasella päänsärkyni syypäitä, mustia juomia, täynnä myöhemmin puhkeavaa ukkosta. Jotain se sanoi, mutta suuta ei näkynyt. Muistan kuitenkin vinon hymyn ja paljastuneet hampaat. Ne näyttivät olevan jotenkin oudosti naaman sivussa, minkin perseessä.

Yksi siipale meetvurstia, vajaa teelusikallinen hunajaa ja litra piimää. Ruokaympyrä tuntuu jotenkin vajaalta, joten lisään siihen Buranaa. Aistit on kummallisen herkällä. Kuulen pienetkin äänet tarkasti, haistan keittiöstä asti muovipussiin suljetun kebabin raadon. Olen uusien kykyjeni kanssa kuin huonovointinen intiaani, krapulainen cherokee, jolla on banaania hiuksissa.

Koko päivä on menossa pilalle, sen aistimiseen ei intiaaneja tarvita. Televisiossa narisee tauotta nuori, vaalea nainen, jolla on hukassa suomalainen kaupunki. Kasvot liiassa maalissa, väriä on kuin lasten vesiväritöissä. Rintojen paikalla on makaava Barbapapa, jonka päälle joku on astunut, suurinpiirtein siihen keskelle. Sama joku on möyhinyt juontajan ylipinkeät pallot puoliksi esille, puoliksi piiloon valkoisen paidan alle, joka haluaisi vain räjähtää auki.
Onkohan se Kajaani, vai kenties Kouvola? Miesääni soittaa, että Kokkola. Ei ollut Kokkola, mutta k-kirjaimella se alkaa.
Uuden loistokkaan uransa alkua luova neito naukuu ja vinkuu kuin painajaisten airot. Tekisi mieli heittää saavillinen vettä raukan naamalle. Voitelua varten, loppuisi tuo kitinä. Mietin väkisinkin, että jos vesi liottaisi pois kaiken keinotekoisuuden, mitähän jäisi jäljelle. Pieni alaston tyttö, joka istuu kasassa maalia ja silikonia, eikä löydä takaisin kotiin, koska sekin alkaa k-kirjaimella.

Toisella kanavalla on vauhdissa ennustaja, joka kuulee äänestä soittajan tulevaisuuden ja kertoo, että joitakin ongelmia on tulossa, ja joitakin jo takanapäin. Huh huh, olipa huojentava kuulla, soittaja huokaa. Linjat rätisevät ja mummu puhuu vähän kännykkänsä mikrofonista ohi, mutta ei se haittaa. Television selväkuulijalla on myös aistit herkällä ja erottaa vanhuksen äänestä, että joku nyt mieltä painaa. Varsinainen shamaani. Selvänäkeeköhän mitä sormea sille näytän?

Joku naurattaa taas. Jotain mitä sanoin yöllä, jotain todella vallatonta, mutta en saa sitä päähäni. Ehkä mieli hautaa sen unohduksiin aivan tarkoituksella, pysyköön siellä.

Muistan miettineeni yöllä paljon kirjoittamista, ratkaisuni järkeä etsien. Onko tämä minun loistokkaan urani alku, vai käykö minulle niinkuin television maalatun naisen? Kaupunki jäi hukkaan ja joku heitti vettä päälle.

Nukahdan sohvalle hankalaan asentoon. Käsi on puuduksissa ja sähisee tottelemattomana. Varma merkki elämän voittamisesta on ruokahalu, kun mielikuva pizzasta saa kuivana rohisevan suun kuolaamaan.
Televisiossa ohjelma on vaihtunut. Paljon puhuva mies esittelee imuria, joka imee juuri lattian puhtaaksi muutamasta serpentiinin kaistaleesta. No, Amerikassa kaikki on suurempaa kuin täällä. Ehkä siellä serpentiinikin painaa enemmän ja koetus oli imurille oikeasti työläs.

Amerikkalainen hiirivoimainen imulaitteisto palauttaa mieleeni unohtamani vallattomuuden, muistan vihdoin minua suuresti naurattaneen jutun. Se oli vanha vitsi, huono sellainen, johon liittyy ilmapallo ja potta.
Toivottavasti kukaan ei kuullut.