perjantai 30. syyskuuta 2016

Kun Nappi kuoli

Kun maa on tuhottu, ja palava meteoriittisade on polttanut liki kaiken elollisen, tuhkasta nousevat vain torakat, rotat ja Nokia 3310-puhelinta luisevissa sormissaan puristava verottaja. Ihmisiä ei enää ole, mutta viimeisestä säilyneestä televisiosta kuuluu vielä itkua, kun Vain elämää-sarjan tähdet muistelevat kyynelsilmin jonkun toisen säveltämää ja sanoittamaa loilotusta kanoottiretkestä. Verottaja tuuppaa vinkuartistien itkuringin laavaan ja sukeltaa onnellisena perässä tietäen, että teki viimeinkin palveluksen ihmiskunnalle.

Ilmeisesti olen erehtynyt ainakin rottien suhteen. Tänään on tyttären lemmikkirotan viimeinen elinpäivä, onhan takana jo hurjat kaksi elinvuotta. Tämän rotan kuolemaksi ei kuitenkaan koitunut avaruuskivet, Yellowstonen kaldera tai gammapurkaukset. Siihen riitti nuha.

Herkkiä ovat, ainakin siis nämä kesymmät versiot. Kesämökillä tuntuu, että mikään ei auta, kun villiserkut kusevat asettamiimme myrkkypaloihin, nauravat virittämillemme loukuille ja piilottavat grillihiilet. Kotona taas yritämme pitää niitä hengissä kaikin mahdollisin konstein ja pidämme ainakin yhtä eläinlääkäriasemaa pystyssä ja elinvoimaisena.
Tuntuu, että lemmikin koko ei ole suhteessa laskun suuruuteen. Valkotakkisen vilkaisukin maksaa jo sata euroa ja laskun loppusumma kasvaa jokaisesta lausutusta sanasta muutaman kympin. Sanoisi vain, että päivää ja mykoplasma, niin säästyisi rahaa pähkinöihin ja isoon säkilliseen Mörttiröpöä.
Mukaan lyödään vielä tietenkin toimimattomat antibiootit, jotka vain sekoittavat rottien vatsan ja maksajan tilin äärimmäisen herkän tasapainon. Lopetuspiikitys maksaa taas yli satasen, ja siihen asti koko yläkerta haisee rotan ripulille. Nauti siinä sitten laivatuliaisina saaduista vadelmaveneistä, kun viereisestä huoneesta leijailee kesyn rotan villi haju, tuorepursotettu löllöpapana.

Aikaisemmat rotat kuolivat muistaakseni syöpäkasvaimiin. Muistan erityisesti Vilistäjän, joka tuntui kuin aavistavan loppunsa. Sairaus oli jo heikentänyt jalat, mutta jostakin löytyi vielä voimia loikkia häkkinsä katolta viereiseen joulukuuseen. Koristeet oli kuitenkin jo valittu, joten poimimme rotan aina uudelleen pois ja putsasimme havunneulasista. Toivoi varmaankin joulun ihmettä, mutta se oli varattu jo minulle, kun pyhäpäivät pullistivat laskun loppusumman taivaallisiin lukemiin.
Saippua taas ei ollut kovin syli-innokas rotta, paitsi viimeisinä päivinään. Väkisin hakeutui syliin, jonkun luokse, lähelle. Pieni ja yksinkertainenkin eläin, mutta lopun tullessa kovin inhimillisen kaltainen.

Sunnuntai on mökkipäivä. Harvoin mökkeily kinnaa näin etukäteen, mutta tiedän jo mitä tuleman pitää. Likka itkee suuren kuusen alla karvaisten ystäviensä joukkohaudalla ja minua vain harmittaa, kun mökkikausi taas pian päättyy, enkä edes muista koska viimeksi kävimme. Kesällä se oli, kun kelluin Näsijärven aalloilla kuin kalpea halli, ilman vaatteita ja huolia. Vesikin oli niin lämmintä, että näin miehenäkin kehtasi nousta sieltä pois.

Kierto on kesyrottien kanssa hurjan nopeaa. Sormen mittaisina ne aina haetaan ja pienen kissan kokoisina muutaman vuoden päästä niistä luovutaan, kun kaikki päättyy kyyneliin kuusen alle. Se välihän tuossa tietysti tärkein on, enkä tuon lyhyen matkan hintalapusta oikeasti osaa valittaa.

Tänään on se päivä kun Nappi kuoli. Ehkäpä herätän sen kuitenkin vielä henkiin Ketun sivuille. Pienen metsän suuri sankari, joka silppusi siemeniä kuin jiirisirkkeli, piipitti kuin veturin pilli ja asui ystävineen kuusen alla, eivätkä pähkinät ikinä loppuneet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti