Kello käy jotain päivän ja iltapäivän välillä. Ulkona sataa, mutta varsinainen myrsky ja taistelu käydään pääni sisällä. Ukkonen kiertää ohimoissa ja lähettää salaman oikeasta silmästä vasempaan. Päässä vihlaisee, kun se kimpoaa takaisinpäin. Kuulalaakerit hakkaavat ikkunapeltejä, tai voi ne olla sadepisaroitakin. Raskaita joka tapauksessa ja jotenkin vihamielisiä.
Myrsky päässä ja Sahara suussa. Koko illan join, mutta ilmeisesti vääriä nesteitä. No, enää en juo, paitsi vettä ja maitoa. Musta juoma pikkuruisissa laseissa toi päänsäryn, valkoinen saa viedä sen pois. Lehmän tissistä ihmisen suuhun, sammuttamaan myrskyävää mieltä.
Hauskaa ilmeisesti oli kuitenkin, koska hymyilyttää, vaikka en tiedä miksi. Keho muistaa jotakin mitä minä en. Muistikuva taksikuskista, joka käytti vilkkua vasta keskellä risteystä. Ärsytti. Hodarikoju, joka tuoksui hyvältä, mutta sämpylän sisältö oli kuin pieneläinten oksennusta. Käytiin kebabilla, toisen ostin kotiin.
Muistan kiiltäväkaljuisen tarjoilijan, jolla oli suunnattomat viikset, kuin minkki olisi liimattu nenän alle. Armeijassa sanottiin, että paska valuu alaspäin, mutta ilmeisesti myös karvoilla on samoja taipumuksia. Tuuheat nenän alta, aina korvannipukoihin saakka. Kaljun kiilto oli hikeä, kuin pahanhajuista kastetta iholla, joka tiivistyi pisaroiksi ja tipahti kumartuessa. Kantoi pyöreää lautasta ja lautasella päänsärkyni syypäitä, mustia juomia, täynnä myöhemmin puhkeavaa ukkosta. Jotain se sanoi, mutta suuta ei näkynyt. Muistan kuitenkin vinon hymyn ja paljastuneet hampaat. Ne näyttivät olevan jotenkin oudosti naaman sivussa, minkin perseessä.
Yksi siipale meetvurstia, vajaa teelusikallinen hunajaa ja litra piimää. Ruokaympyrä tuntuu jotenkin vajaalta, joten lisään siihen Buranaa. Aistit on kummallisen herkällä. Kuulen pienetkin äänet tarkasti, haistan keittiöstä asti muovipussiin suljetun kebabin raadon. Olen uusien kykyjeni kanssa kuin huonovointinen intiaani, krapulainen cherokee, jolla on banaania hiuksissa.
Koko päivä on menossa pilalle, sen aistimiseen ei intiaaneja tarvita. Televisiossa narisee tauotta nuori, vaalea nainen, jolla on hukassa suomalainen kaupunki. Kasvot liiassa maalissa, väriä on kuin lasten vesiväritöissä. Rintojen paikalla on makaava Barbapapa, jonka päälle joku on astunut, suurinpiirtein siihen keskelle. Sama joku on möyhinyt juontajan ylipinkeät pallot puoliksi esille, puoliksi piiloon valkoisen paidan alle, joka haluaisi vain räjähtää auki.
Onkohan se Kajaani, vai kenties Kouvola? Miesääni soittaa, että Kokkola. Ei ollut Kokkola, mutta k-kirjaimella se alkaa.
Uuden loistokkaan uransa alkua luova neito naukuu ja vinkuu kuin painajaisten airot. Tekisi mieli heittää saavillinen vettä raukan naamalle. Voitelua varten, loppuisi tuo kitinä. Mietin väkisinkin, että jos vesi liottaisi pois kaiken keinotekoisuuden, mitähän jäisi jäljelle. Pieni alaston tyttö, joka istuu kasassa maalia ja silikonia, eikä löydä takaisin kotiin, koska sekin alkaa k-kirjaimella.
Toisella kanavalla on vauhdissa ennustaja, joka kuulee äänestä soittajan tulevaisuuden ja kertoo, että joitakin ongelmia on tulossa, ja joitakin jo takanapäin. Huh huh, olipa huojentava kuulla, soittaja huokaa. Linjat rätisevät ja mummu puhuu vähän kännykkänsä mikrofonista ohi, mutta ei se haittaa. Television selväkuulijalla on myös aistit herkällä ja erottaa vanhuksen äänestä, että joku nyt mieltä painaa. Varsinainen shamaani. Selvänäkeeköhän mitä sormea sille näytän?
Joku naurattaa taas. Jotain mitä sanoin yöllä, jotain todella vallatonta, mutta en saa sitä päähäni. Ehkä mieli hautaa sen unohduksiin aivan tarkoituksella, pysyköön siellä.
Muistan miettineeni yöllä paljon kirjoittamista, ratkaisuni järkeä etsien. Onko tämä minun loistokkaan urani alku, vai käykö minulle niinkuin television maalatun naisen? Kaupunki jäi hukkaan ja joku heitti vettä päälle.
Nukahdan sohvalle hankalaan asentoon. Käsi on puuduksissa ja sähisee tottelemattomana. Varma merkki elämän voittamisesta on ruokahalu, kun mielikuva pizzasta saa kuivana rohisevan suun kuolaamaan.
Televisiossa ohjelma on vaihtunut. Paljon puhuva mies esittelee imuria, joka imee juuri lattian puhtaaksi muutamasta serpentiinin kaistaleesta. No, Amerikassa kaikki on suurempaa kuin täällä. Ehkä siellä serpentiinikin painaa enemmän ja koetus oli imurille oikeasti työläs.
Amerikkalainen hiirivoimainen imulaitteisto palauttaa mieleeni unohtamani vallattomuuden, muistan vihdoin minua suuresti naurattaneen jutun. Se oli vanha vitsi, huono sellainen, johon liittyy ilmapallo ja potta.
Toivottavasti kukaan ei kuullut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti